Heikki Kännö: Mehiläistie

 

Heikki Kännö: ”Mehiläistie”

Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2017

344 sivua

Heikki  Kännön  esikoisromaani  on  mielenkiintoinen  kirja. Perusjuoni  on  kiinnostavan  erilainen  ja  yhdistää  mystiikkaa  ja taidetta.  Perusjuonen lähtökohtana  on  muuttuva  todellisuus, jota  on  käsitelty  omaperäisellä  ja  kiinnostavalla  tavalla.  Murakami  siitä  tulee  mieleen. Joseph Beuys;n  toiminnassa ja  taiteessa  esiintyy  paranormaaleita  ilmiöitä,  joita juutalaisen  johtama  mutta  natsien tukema  tutkimusryhmä  ryhtyy  selvittämään.  Ryhmän  toiminta  jatkuu  salaisen  myös  sodan  jälkeen. Toimintaa  perustellaan  mm.  seuraavasti:

”Klaus Veith. Sinä luotot omaan kokemukseesi. Eikö mieleesi juolahda, että joku toinen on saattanut kokea jotain muuta? Sinä ajattelet, että maailma näyttää tältä. koska sinulla on silmät päässäsi, mutta sehän on pelkästään aivojen synnyttämä kuvajainen. Olisi miellyttävää  voida ajatella, että  fakta  eroaa harhasta siten, että sille  löytyy aineellinen  vastine  todellisuudesta, mutta niinhän ei  yksilön näkökulmasta ole. Konkreettisinkin asia, vaikka kävelisi sitä päin tai se rojahtaisi niskaan, on silti aivojen tuottamaa informaatiota, joka ei  millään tavoin eroa hallusinaatiosta. Ei siis siinäkään tapauksessa, vaikka se satuttaisi sinua tai veisi  sinulta  hengen. Niinpä rationaalinen luonnonlakisi on väistämättä sepitettä, jota kannattaa varautua korjaamaan.”

Perusjuonen  uskottavuus ei  kanna  aivan  romaanin  loppuun, vaikka tietynlainen selvyys  asioihin  saadaankin. Toisaalta  loppu taas käynnistää aivan  uuden  muuttuvan todellisuuden.  Viimeinen  osa  tuo  tavallaan  myös Goethen mukaan ja  yhdistää eri taiteenlajit ja  myös  tieteen  yhdeksi mystiseksi kokonaisuudeksi.  Aivan  loppu  kirjassa  on  surullinen  ja  raadollinen,  kuten  sota  aina  on. 

    

Sen sijaan  taide  ja  siihen  liittyvät  pohdinnat  ja arvioinnit  kantavat   kyllä kirjan  komeasti loppuun saakka. Taiteen sisältö, eri  taidetyylit,  niiden  esittely  ja  pohdinta  ovat  kirjan  parasta  antia. Kerrassaan  hieno  kirja  ja  osoittaa  miten  tekijän monitaiteellisuus  luo  aina  teoksiin  uudenlaista rikastuttavaa  sisältöä.

Minusta  tässä  onkin oikeastaan  kaksi  rinnakkaista  teosta, jotka  kyllä soljuvat komeasti  rinnakkain.  Toinen  on taiteen kautta ja  avulla toteutuvasta mytologiasta kertova  ja  toinen  enemmänkin  tiettyä  taidesuuntausta  ja  sen  kehitystä  esittelevä.

Kirjan  Joseph  Beuys  oli todellinen  henkilö, taiteilija, professori  ja  yksi  Saksan  vihreän  liikkeen alkuunpanijoista. Hänen  alkuaikojen  taidesuuntauksensa  fluxus  sai  hiukan  jalansijaa  myös   Suomessa.  Kirjassa  kerrotaan  hienosti  taideteosten synnystä, niiden  takana  olevasta  ajatusmaailmasta  ja  tarkoituksesta. Esimerkiksi tärkeimmät Beuys:n performanssit  ovat  todellisia ja kirjassa  niiden perusta  kerrotaan  uskottavasti.  Nämä  osat ovat  mielestäni kirjan  parasta  antia. Taidetta  oppii  katsomaan  ihan  uudella  tavalla. Näin  hienoon taidekirjallisuuteen en  ole  aiemmin  törmännyt.

Hienoja  ovat  myös  kohtaukset, joissa  Beuys tutkii  oppilaaksi  pyrkivän  töitä:

”…He levittävät paperit  lattialle. Beuys tuijottaa niitä hetken  ja  toteaa:

                             ”Ei Nämä eivät  ole  rehellisiä. Sinä salaat  jotain.”

                             Kuvanveistäjän katse on tuima.

                             ”Sinulla on visio, muttei siitä mitä olet, vaan siitä mitä haluaisit olla.

                             Sinua miellyttää taiteilijan rooli, mutta pyrkiessäsi siihen et huomaa,

                             että todellisuudessa karkaat siitä pois.”

Toiselle morfiiniriippuvaiselle  Beuys  selittää;

”Sinun on pakko valita huumeen ja taiteen välillä, koska molempia et  voi saada. Joku saattaa tehdä huumeesta taiteensa moottorin, jolloin taide  sisältää narkomanian tunnusmerkistön, mutta sinä yrität tyhjentää morfiinin avulla juuri sen saman luomisvoiman  lähteen, jota käytät työssäsi. Jokaisen annoksen myötä ilmaisuvoima vähenee, kunnes huomaat  yrittäväsi  huijata kangasta. Kohta et enää vyörytä siveltimestäsi elämää vaan aiheita eikä mikään  ole latteampaa. Sinun täytyy opetella  kivun kumppaniksi, koska se tekee taiteestasi kiinnostavaa. Sinun täytyy käyttää lääkkeenä taidetta.”

Tämä on  kerrassaan  mainio  kirja. Murakamin  ystäville  se tarjoaa uudenlaista  muuttuvaa  todellisuutta  ja  taiteen  ystäville  hienoja  keskusteluja  taiteen  sisällöstä  ja  sen  tekemisestä.