Mariaana Jäntti: Amorfiaana

 

Mariaana Jäntti: ”Amorfiaana”

Gummerus Oy 1986

174 sivua

En  lähde  purkamaan teosta  sen  kirjallisen  tyylin  tai  luokittelun  perusteella  vaan  siitä  miten  minä  kirjan  tavallisena  lukija  koin.

Ensimmäinen  lukukerta  on  reippaan  kolmenkymmenen  vuoden  takaa. Merkittävää  muistijälkeä  kirjasta ei  ole  jäänyt  mutta  kun  se  edelleenkin  on  hyllyssä, olen  sen  kuitenkin  kokenut jollakin  tavalla  vaikuttavaksi. Eri  ikäkausina  luettuinahan  kirja  aina  tuntuvat  erilaisilta.

Kirjan  perusjuonihan  on selvä. Purettavaksi  tarkoitetun  talon edessä seisoo  iso  muuttorekka. Seuraaja  pelkää sen  uhkaavan tiellä  pyöräilevää  pikkutyttöä. Rekan odottaessa kirja  kuvaa talon historiaa. Kirjassa  kaikki aika  on  olemassa  samaan aikaan, joten tapahtumat  ja  henkilöt  voivat olla  olemassa  samanaikaisesti. Kirjan  lopussa kaikki esiintyneet tavarat  kootaan  torniksi, jonka  avulla  yritetään  tavoittaa  kattoluukku. Koko torni  romahtaa  ja  samaan aikaan  muuttorekka  on valmiiksi  pakattu. Tytön pelastuminen  rekan alta  jää avoimeksi  mutta mahdolliseksi.

”…Valo laskeutuu lattialla lojuville papereille joihin on painunut levottomuuden syvät jäljet. Jäljet ovat  lämpimät. Naisen lisäksi paikalla ei ole ristinsielua, ei kärpäsen kärpästä, ei esinettä. Vain (todellakin) joku kiventapainen, kivenheittäjän auttava kivi, lepää  sirpaleiden keskellä lattialla ikkunan alla. Nainen vetää syvään  henkeä ikkunaan särjetyssä aukossa. Henki haisee pakokaasulle. Se nousee hyvin alhaalta kuljetusautosta, joka on täten lastattu. Tärisee; niin kuin pieni tyttö tärisee suuren rekka-auton edessä. Haistaa reitin. Ei ehkä ole myöhäistä sillä  moukari  ottaa vasta vauhtia.”

Tämä  on tietysti  vain  kirjan  perusrunko. Olennaisia  ovat  talon  tapahtumat. Ensimmäinen  vaikutelma  kirjan  alkusivuilta  oli  kaukoputki, tai kaikkialle  ulottuvat  lonkerot, jotka paljastivat osia tapahtumista mutta  eivät  kokonaisuutta. Vähän  myöhemmin määrittelin  kirjan  palapeliksi, jonka  osat  jossain  vaiheessa  liittyisivät  kokonaisuudeksi.

Kirjassa  on  myös  hyvin  monenlaisia  pätkiä. Suoraa  tapahtumien  kuvausta,  runoja  tai  tekstiä, jotka  minä  tulkitsin  lähinnä  proosarunoiksi. Niissä  jokaisella  lauseella  on  oma  merkityksensä. Muokkasin  näiden  kohtien  tekstiä mielessäni rakenteeltaan erilaiseksi,  jolloin  ne  saivat – ainakin  minulle – erilaisen  sisällön.  Tässä  on esimerkki ”Kellari”-osion  lopusta:

Alkuperäinen  teksti:

”Tahdon tarttua miekkaan raivatakseni itseni teollisten terävien välkkyvien hymyilevien veitsien kujan läpi sinne, missä  miekkani  lävistää sinut, kala. Puhe on puhuttava asian vierestä: kielletty. Elämä elämää elämän vierestä: kielletty. Aforismit: kielletty. Paljaat kädet lattiaa vasten, niin kädet tuntevat rakennuksen äänen! Virheestä viilto omasta puukosta! Aika alkaa nyt. Alkaa se mitä ei ole. Alkaa miekkaan  hukkuminen. Alkaa oleminen  ilman muotoiluja, ilman näyttämistä, ilman todistajia.  Alkaa oleminen kainalo paljaana. Alkaa se mikä ei  ala.”

Mielessä  tehty  muotoilu:

”Tahdon tarttua miekkaan raivatakseni itseni teollisten terävien välkkyvien hymyilevien veitsien kujan  läpi sinne, missä  miekkani  lävistää sinut, kala.

Puhe on puhuttava asian vierestä: kielletty.

Elämä elämää elämän vierestä: kielletty.

Aforismit: kielletty.

Paljaat kädet lattiaa vasten, niin kädet tuntevat rakennuksen äänen!

Virheestä viilto omasta puukosta!

Aika alkaa nyt,

Alkaa se mitä ei ole.

Alkaa miekkaan  hukkuminen.

Alkaa oleminen  ilman muotoiluja, ilman näyttämistä, ilman todistajia.

Alkaa oleminen kainalo paljaana.

Alkaa se mikä ei  ala.”

Minulle tämä  jälkimmäinen  muotoilu  on  paljon merkityksellisempi  mutta  se voi  tietysti  johtua  lukutyylistäkin.

Kirjan  vaikealukuisuutta  lisää  myös  sanoilla  leikittely. Esimerkkinä  ovat  mm.  veitseen,  vereen  ja valoon liittyvät  sanat. 

”…sillä vihaan sanoja ja siksi  juoksutan ne  hengiltä, väännän vielä niskat nurin, puhdistan jokaisen sanan yksitellen, pureskelen ja syön sanan, sillä  olen sanantappaja, vieläpä maiskuttelen syödessäni, on pakko sillä vieraat sanat yhä karvaisia ja siksi  tämä sanansaattaja oksentelee niitä karvaisina palloina, ja taas nielee karvaat pallot niin että ruumis tulee ruumiikseni….” .  

Toisaalta  veren  ja  veitsen  esiintyminen  toi  mieleen viiltelyn  ja  ne voivat  tavallaan olla  sen  kirjallisia  vastineita. Pitää  myös  sanoa, että  sanoilla  leikittely  on parhaimmillaan  todella  nautittavaa.

Minusta tuo edellinen  lainaus  on  jonkinlainen  avain koko  kirjaan. Sillä ei  ainoastaan  sanoja, vaan  myöskin  muut  tapahtumat  kirjailija  riisuu  paljaiksi. Tässä esimerkki  veitsen  heittämisestä:

”Tuntokanava metallisuomussa herkistyy, kun heittäjä  lähtee käyntiin, kun lantiosta ylös pitkittäislihakset kiihtyvät, juomut kiertyvät, lämpövoima  liikkuu kohti levollisesti korvan kohdalla riippuvaa rannetta (täyskypsä kiinanruusunuppu nuokuttaa uneliaasti vartta), esteettä voima ranteen kautta kahvaan, kun lihasjuomut aukeavat muuttuu  lämpö lennoksi, kiilto ilmassa, terä jo silmässä.”

Kirja  on täynnä viittauksia eri suuntiin  (jopa  punahilkka satuun).  Tietysti  niiden  tarkoitus  on  herättää  ajatuksia.  Jos  kirjallisuuden  yksi  tarkoitus  on  antaa ajattelemisen  aihetta, niin  sitä  tämä  kirja  todella  antaa.

Lainaan  vielä  lopuksi  yhtä  kohtaa  kirjasta:

”Peilikuvassa vallitsee vain samanaikaisuus, yksi piste, aikasuoraa kummallakaan  puolella  ei ole, sille  ei  ole  aikaa, kaikki aika kuuluu yhteen  vallitsevaan  hetkeen, joka  on epäilyttävä, sillä  kuvan ja katsojan erillisyys rikkoo  hetken yhteyttä koko ajan.”

Tämä  kirja  ei  ole  helppo  nakki. Mutta  kannatti  kyllä  lukea.