Maarit Verronen: Hiljaiset joet

 

Maarit Verronen: ”Hiljaiset joet”

Aviador Kustannus 2018

177 sivua

Erityisesti  Maarit Verrosen  novelleja  lukiessa  on   tottunut  siihen, hän  löytää asioista  ja ilmiöistä  myös  ne salatut  tai  tavanomaiselle  katselle  näkymättömät  puolet. Oli siis  syytä odottaa, ettei  hänen  uusin dystopiansakaan  olisi  aivan  sitä mitä aiheen  perusteella  luulisi.

Kirja  alkaa  maailmanlopulla.  Tai  oikeastaan se  on vasta  maailmanlopun  alku. Maapalloa ravisuttavat  kovenevat maanjäristykset  ja vulkaaniset  purkaukset hyökyaaltoineen  tuhoten  vähitellen yhä suuremman  osan  maapalloa. Tappaen  ihmisiä  ja aiheuttaen  valtavan  pakolaisongelman. Mutta  tämä  tapahtuu  vähitellen. Häiriöiden  syynä  on kosminen  epävakaus, avaruuden  ryppy.

Lia Alina Anias  on kauan muualla asunut  Suomen  kansalainen, joka kerää rajajoen  mukanaan tuomia  tavaroita  ja myy niitä eteenpäin. Rajajoen mukana tulee kerran  viiden  lapsen  seurue, jotka Lia ottaa  vastuulleen. Maailmanlopun  edetessä he  joutuvat  pakenemaan  ja  vaiherikkaan seikkailun  jälkeen  he  päätyvät  Suomeen.  Suomen  kansalainen  tulee pakolaislapsien  kanssa  pakolaiseksi Suomeen. Suomi jää kuitenkin  vain  väliasemaksi sillä  he  pääsevät ns. Noa-projektiin  ja  matka  jatkuu  avaruusasemalle.  Suomessa ääriliikkeet ja rikollisjärjestöt toimivat  kuten  muuallakin  mutta  viranomaistoiminta on rehellistä  ja  hyvää. Noa-projektikin  paljastuu  tavallaan  rahankeruuprojektiksi.  Mukaan  houkuteltuja  hyväksikäytetään  ja  lopulta  kosmisten  häiriöiden  seurauksena  myös  valtaosa  avaruusasemasta  tuhoutuu.  Henkiin  jää  aluksi  18  hengen  ydinjoukko  ja  Lia  lapsineen.

Avaruusaseman laskeutuessa  maahan, on hengissä  enää kaksi  pariskuntaa  ja  Lia lapsineen. Maan pinnalle  onnistutaan  rakentamaan aseman  mukana  olevien varusteiden  avulla elinkelpoinen ja ympäristöltä suojassa  oleva asuinpaikka, jossa  uusi  elämä  voisi  alkaa.

Ilman Kain ja Abel analogiaa ei  tässäkään  yhteisössä päästä  liikkeelle.  Tosin  nyt surmataan ”Kain" ja hänen vaimonsa. Ihmisten kateus ja itsekeskeisyys, tosin  surmattujen  osalta, harventaa siten vielä  asukkaita ja lopulta  jäljelle  jää vain  Lia  lapsineen. Lia toteaakin  lapsille:

”Me voisimme  nyt muistaa tästä vain sen, että  kannattaa aina yrittää elää niin, että ainakin joku jää edes vähän kaipaamaan.”

Elämä pääsee  alkuun  ja ikääntyessään Lia toteaa, että  tämä  on  hyvä  alku  uudelle  maailmalle:

”Meidän viljelyksemme kukoistavat, meillä  on jopa omenapuita – ja laavakiven mureuttamiseksi lupiineja. Elintilamme  kasvaa, varastoja kertyy: ruokaa, vettä, hengitysilmaa, kasvikuituja ja mineraaleja: raaka-aineita ja jalosteita.”

Nykyajan huipputekniikka, täydellinen  kierrätys ja sopusointu  luonnon  kanssa antaisivat kirjan  perusteella  elämisen  edellytykset. Aivan  noin  paljoa  en  tekniikkaan  luottaisi,  vaikka  ihminen  näissä  on  yleensä  se  heikoin  lenkkin.

Onhan  tämä dystopia  mutta  ehkä  tässä  perussanoma  on  kuitenkin  siinä, että selviytymisen  tärkein  voima  on  kuitenkin  inhimillisyys  ja  toisista  välittäminen.

Tärkeitä ajatuksia  nyt  ja  aina.