Antti Tuomainen: Kaivos

Antti Tuomainen: ”Kaivos”

Like Kustannus Oy 2015

326 sivua

Tämä  oli  minulle  ensimmäinen Antti Tuomaisen  dekkari. Alkusivujen  jälkeen ajattelin, että  voi ei.  Pitääkö  tässäkin  olla  kaikki  lajitypille  ominaiset  piirteet: rakoileva  perhe-elämä, rähjäiset  baarit ja ymmärtämätön esimies. Kyllähän  ne sieltä  kirjasta  löytyvätkin  mutta  ei esimies oikeastaan  ymmärtämätön ole,  eivätkä baaritkaan räkälöitä. Ja onneksi  kirjassa on  paljon  muutakin ja niin  hyvin  kirjoitettuna, ettei  tämä  varmasti  jää  viimeiseksi  Tuomaisen  kirjaksi  johon tartun. En  kutsuisi tätä  oikeastaan dekkariksikaan. Enemmän  tämä  on ihmissuhderomaani johon dekkarimainen  taustatarina antaa puitteet.

Taustatarina, kirjassa  olevan Suomalahden nikkelikaivoksen tarina, tai  oikeastaan  koko suomalaisen  kaivosteollisuuden  tilanne, on  nyt oikeastaan  ajankohtaisempi  kuin koskaan. Suomalahden  nikkelikaivoksen  kautta  pohditaan  hyvin  kaivosteollisuuden  tilannetta  ja  sen aiheuttamia  ympäristöhaittoja  tulevaisuudessa, jolloin nykyiset  kaivosten  omistajat  eivät  ole  enää  maksamassa  kustannuksia. Kirjassa  on  päähenkilön  toimittaja  Janne Vuoren  kaksi  blogikirjoitusta  kaivosteollisuudesta.  Ne  ovat  paitsi  hieno  osa  kirjaa,  niin  myös  hyvä  yhteenveto  kaivosteollisuuden  tilasta  Suomessa. Jälkimmäisessä  kirjoituksessa Malin patruunasuku pestään  puhtaaksi  ongelmista ja se vähän särähti  korvaan. Sillä  kaivoskaupungin  lapsena  ja kaivosteollisuuden  ympäristövahingot  nähneenä  uskallan  epäillä,  onko Suomessa  kaivospatruunoita, jotka  koskaan  ovat  kantaneet  huolta ympäristön tilasta  saatikka  toimineet  niiden  estämiseksi,  muuten  kuin  pakon  edessä. Hyväksyn  kyllä  kirjoittajan  näkemyksen  osana  kirjaa. Kaikkineen  kertomus  kaivostoiminnan  ympäristövahinkojen  selvittämisestä  on  jännittävä, mukaansa  tempaava ja asiantunteva.

Kuten  alussa  totesin, kirja  on  myös  ihmissuhderomaani. Perinteiseen  tapaan  toimittaja suhde vaimoon  rakoilee, kun työt tuntuvat  aina  olevan etusijalla. Siinä  unohtuvat  niin  vaimon  puheet,  kuin  lapsen nouto tai  vieminen  päiväkotiin. Lisää syvyyttä  ihmissuhteisiin  tuo isä, joka ilmestyy  kuvioihin  oltuaan  kateissa  kolmekymmentä  vuotta. Kuviota  mutkistaa  vielä  isän ammatti, palkkamurhaaja. Vaikka  isän  ammatti  perustellaankin  kirjassa ja  hän  väittää  toimivansa  aina  hyvän  puolesta, jää kuitenkin  moraalinen  ongelma  ratkaisematta. Palkkamurhat  ovat  aina  olleet politiikan  ja  vallankäytön osia.  Nyt  vain ne  ovat  tulleet  entistä selvemmin  politiikan  jatkeiksi  mm. Israelin, USA:n ja  Venäjän  kohdalla. Palkkamurhien  moraalittomuutta tulisi  korostaa, eikä  niille  tulisi  löytää  koskaan  hyväksyttäviä  perusteluja.  Näiltä  osin  kirja jättää asian  auki. Niin kuin  muutkin  ihmissuhdeongelmat. Tosin  kaikkiin  jätetään  ovi auki onnellisen ratkaisun suuntaa.

Kirja  on  viiltävän  hyvä. Korostin tässä  arviossani  paria  asiaa joista  olen  eri  mieltä. Sehän  tarkoittaa, että  kirja  on pannut  ajattelemaan. Se on dekkari/ihmissuhdekirjalle  hieno  saavutus. Tämä  kannattaa  lukea  ja  minulla  on  seuraava Tuomainen  jo  lukujonossa.