Noora Vallinkoski: Perno Mega City

 

Noora Vallinkoski: ”Perno Mega City”, lähiöromaani

Atena Kustannus Oy 2018

359 sivua

Tämä kirja  on täynnä  hellyyttä. Ei sitä juhlapuheiden  hellyttää,  vaan pieniä eleitä arjessa  ja ihmisten arjen ymmärtämistä. Ihmiset, epämiellyttävätkin,  kuvataan pääosin kauniisti  ja  osana elämän kokonaisuutta, sillä ei arki ja todellisuus  ole kiiltokuvaa, vaan moninaisuutta.  Tässä arjessa jokainen kaunis teko, arjen hellyys,   tekee meidän elämämme rikkaaksi  ja nautittavaksi. Kirjassa  katsotaan  ihmisiä juuri  siten,  kuin  aurinko  katsoo suomalaisia  sotilaita Väinö Linnan ”Tuntematon sotilas”-kirjan  lopussa: ”…Väsyneet miehet nukkuivat. Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. – Aika velikultia.”

Kirjassa  myötätunto  on  kyllä aitoa. Tässä  kaksi kuvausta, toinen Hannan isästä  ja  toinen  äidistä:

”Isä ei puolustautunut. Se seisoi paikoillaan puvun housuissa ja tummassa paidassa, sen kynnet olivat hitsaajan kynnet – siniset ja koppuraiset – ja sen asento oli ujon ihmisen asento, sellaisen, joka on jatkuvasti vähän häkeltynyt. Sen naama oli kalpea ja hiustyyli vanhanaikainen, se näytti sairaalta, luovuttaneelta ja pelokkaalta. Isä näytti ihan takiaisen nielleeltä.”

…

”Mutta eihän äidille niin voinut sanoa. Äiti oli hauras. Äiti oli valonsäde pitsiverhon reiässä. Repaleinen varjo joenrannan lehmusten alla. Hämähäkin lankaa lyhtypylväässä. Joskus pisarakin oli sille liikaa, ja jos alkaisin kaataa, siinä  menisi koko tynnyri. Äiti saattaisi huuhtoutua pois ja särkyä niin pieniksi palasiksi, ettei sitä voinut enää liimata kasaan. Särkyvän äidin kanssa muiden  piti olla  kestäviä.”

Kirjassa  katsotaan  maailmaa lapsen, Hannan, silmin.  Näkökulma  on  hieno, sillä  lapset  näkevät  kaiken  ja  ymmärtävät enemmän  kuin me  aikuiset  tajuammekaan. Lapset  eivät myöskään selittele, vaan  kokevat aidosti. Tarina  alkaa oikeastaan jo ennen  Hannan syntymää, kohtauksella, jossa  äiti suunnittelee  itsemurhaa  hyppäämällä  parvekkeelta. Kirjan  hellyys  tulee esille  jo tässä  vaiheessa:

”…Olimme siinä tilanteessa kaksin. Sisäkkäiset olennot. Eikä se tekisi lainkaan kipeää, äiti tiesi sen.

Äiti suojaisi minua  vartalollaan koko matkan.”

Hanna kuitenkin pääsee  syntymään ja vaikka onkin synnytyslaitoksella  vaihtumassa  toiseen vauvaan, löytää  äiti omansa ja  niin saamme  tämän tarinan.

Tämä on myös  kirja köyhyydestä. Ei köyhyydellä mässäilemällä,  vaan työläisperheiden  arjesta Pernon telakka-alueella. Kirjan alussa  luodaan  taitavasti harmaan lähiön  tunnelma.  Tuntuu  kuin näkisi  aidosti  silmissään  harmaan betonirakennukset, alastomat  porraskäytävät  ja piha-alueet, jotka  ovat  vain  läpikulkua varten.  Köyhyys  tai  ainakin  toimeentulon  niukkuus ja arki  on tunnelmana  aidosti läsnä. Mutta  köyhyydenkin keskellä eletään aitoa elämää, iloineen ja suruineen. Köyhyyttä erityisesti korostamatta  ja mystifioimatta. Niin kuin se esiintyykin – osana elämää.  Ossi Nyman  kirjassaan ”Röyhkeys”, kuvasi  köyhyyttä samalla  tavalla  aidosti.

Kirja kertoo maailmasta  ja Suomesta Pernon  näkökulmasta, Hanna  perheen  elämästä  ja  Hannan kasvamisesta lapsesta  teiniksi. Tarinaan  mahtuu Suomen  pitkä  lamakausi  seurauksineen, Hannan  isän  kaksi  syöpää, Hannan  äidin mielen ajoittainen  järkkyminen niin, että se edellyttää hoitoa Kupittaan  sairaalassa. Se on tarina Pernon asuinyhteisöstä  ja Hanna  kasvamisesta lapsesta teiniksi. Hannan kasvamista  ja  kehittymistä  kuvaavat  äidin  eri  ikävaiheissa  kirjoittamat  kymmenen  käskyä Hannalle. Hieno  oivallus.

Pernolaisen teininuorison vapaa-ajan vietto,  joka saa kirjan  lopussa dramaattisia  muotoja  perustuu  pitkälle  toivottomuuteen  ja  näköalattomuuteen. Onko tarjolla  muuta  kuin alkoholia ja huumeita. Kyse on kuitenkin perustaltaan vain epätoivosta ja oman  paikan etsimisestä. Toivottavasti  kirjan kautta ymmärretään, että  välittäminen  on tässäkin avainsana.

Hannan  ollessa päiväkodissa  sinne  tuli taiteilija Terje Sulkava  tekemään muumi-taideteosta. Sulkavan työn  yhteydessä  Hanna  näki vilauksen taiteen rajattomasta maailmasta. Voiko tuollaistakin olla? Se oli kokemus joka toivottavasti  johtaa Hanna  uudenlaiseen maailmaan:

”Pakomatkani oli alkanut, vaikken sitä vielä tiennytkään. Olin matkalla kohti Terje Sulkavan sisällä rannattomana loiskahtelevaa valtamerta. Haaveilin Vuokon lailla toisesta elämästä. Halusin käpertyä kirjainten katveisiin. Keksiä kielen, jossa olisi sanoja Pernossa tapahtuville asioille eikä vain niille jotka tapahtuivat paikoissa joiden olemassaoloa kukaan ei kyseenalaistanut. Minun kieleni piirtäisi ääriviivat niille, jotka olivat onteloita ainemassassa. Reikiä emmental-juustossa. Jotka kömpivät kellareista ja pohjakerroksista vain huomatakseen, että valo oli siirtynyt taas muutamaa kerrosta korkeammalle. Jotka väistivät suojatiellä, vaikka sade löi heidän lävitseen.

                             Jotka unohtuivat naulakkoon.

                             Meille, joita raha ei suojannut.

                             Jotka nielimme vastalauseemme ja mykistyimme laatikkoomme. Ja jos meiltä joskus kysyttiinkin, emme me tyhmyyttämme jättäneet vastaamatta vaan siksi, että  kysyjä oli jo päättänyt miten me vastaamme.

Sellaisen kielen minä haluaisin. Joka antaisi meille maailman.

Mutta jos omistaa vain Oiva Toikan lasilinnut keittiön ikkunalaudalla, ei  voi kuvitella omakseen mitään niin suurta kuin sanat.”

Tähän voi kiteyttää koko  kirjan  ja  sanoa että onnistuit löytämään ne sanat, Noora Vallinkoski.