Ulla-Lena Lundberg: Sade

 

Ulla-Lena Lundberg: ”Sade”

Gummerus Kustannus Oy 2017 (toinen painos)

255 sivua

Alkuperäisteos ”Regn” ilmestyi 1997 ja  suomennos samana  vuonna

Suomentanut Leena Vallisaari

Erityiskiitos myös  upean kannen  suunnittelijalle Helena Kajanderille

Ulla-Lena Lundbergin teos ”Sade (Regn) ilmestyi ensimmäisen  kerran 1997. Vuonna 2017 siitä  ilmestyi  toinen painos  ja  syystä,  sillä ainakin  minulta  teos oli  jäänyt  huomaamatta. Sade ei keskity  niinkään ihmisten  henkilöhistoriaan, vaan perinteiden  esittelyyn ja niiltä osin se on miellyttävästi erilainen  ja rikas. Se on lämminhenkinen  ja kohteitaan  kunnioittava. Afrikkalaisia perinteitä  ja uskomuksia  kuvataan kauniisti, arvostavasti  ja  mielenkiintoisesti. Kirja kuvaa  myös  elämää kahdessa eri aikatasossa ja kuinka  myös vanhat perinteet  ja uskomukset  heijastuvat  elämään vuosisatoja ja tuhansia  myöhemminkin. Pidämme  usein  itseämme  moderneina ihmisinä huomaamatta, miten  perinteet  kuitenkin ohjaavat elämäämme  monissa  asioissa.

Kirjan  alun kuvaus sadetanssista, transsiin siirtymisestä  ja kokemuksista transsin aikana on hieno  kuvaus mielen liikkumisesta  arkitietoisuuden ulkopuolella.  Samalla  tavalla  mieli  liikkuu kirjassa myös onnettomuuksien  yhteydessä. Vain ihmisten kutsuhuudot  saavat  mielen palaamaan  ruumiiseen. Samanlaisia kertomuksia  on monien  muiden  kansojen myyttisissä  tarinoissa.

Minun silmiini sattui hieno rinnastus,  joka  pitäisi  havaita jokapäiväisessä  arjessakin.  Kirjan alkuosan  lopussa  valkoihoiset  tulevat  Afrikkaan  ja šamaaniksi  kasvava nuori Oras  näkee  heidät  ensimmäistä  kertaa. Tietenkin salaa  ja jää tarkkailemaan  heitä.  Hän  ihmettelee  valkoihoisten  kömpelyyttä  ja osaamattomuutta  liikkua  maastossa ja ymmärtää viidakon elämää ja olosuhteita, jopa niin  paljon, että omalla  osaamisellaan tekee  pilkkaa tulokkaista.

Toisessa osassa  valkoihoiset  ovat  jo  tullee  Afrikkaan  ja rakentavat maahan  vesilaitosta. Kaikesta  näkee  miten  he  ihmettelevät  alkuasukkaiden kömpelyyttä  ja osaamattomuutta  teknisten  vempeleiden  käytössä.

Hyvin  usein me  arvioimme  ihmisiä  omasta  taustamme  ja kulttuuristamme  käsin. Toisten  arviointi  menee silloin  pahasti  harhaan  ja aiheuttaa  usein  myös  ristiriitoja. Pidämme  heitä osaamattomina  ja tyhminä, koska heidän osaamisensa painottuu  heidän omaan elinympäristöönsä  ja olosuhteisiinsa. Muiden  kulttuurien  ja elintapojen ymmärtäminen  olisi kuitenkin  hyvän  yhteiselon avainsana.

Minä  tulkitsin  kirjan  sanomaa  myös niin, että tässä tapauksessa sekä afrikkalaisten  perinteiden  että tulokkaiden tavoitteena  on  veden saanti  ihmisille.  Molemmilla  on menettelytavoissaan omat  rajoitteensa  ja  puutteensa. Mutta  osaamiset  yhdistämällä voitaisiin  päästä  parhaaseen  tulokseen. Yhteisen  polun  löytäminen  taitaa kuitenkin  olla vielä kuivuuden  haittojen torjumistakin  vaikeampaa.

Kirjan jälkimmäisessä  osassa alkuperäiskulttuuri syrjäytetään  ja  heidän  perinteiset kalliomaalauksensa ”suojellaan” ja perinteisten sateentekopaikkojensa  käyttö  kielletään historiallisten  arvojen  säilyttämisen  takia. Kun kuivuus  jatkuu  vuodesta  vuoteen, alkavat  myös sosiaaliset  konfliktit. Kirjan lopussa  on kuitenkin kaunis  ja  ajatuksia  herättävä  ratkaisu ongelmaan. Se kannattaa jokaisen  itse  lukea. Maailmassa on paljon sellaista mitä emme vielä  tiedä  ja  paljon arvokasta, jonka olemme jo unohtaneet.

Vielä  lainaus kirjan  lopusta:

”Minä makasin tässä luomakunnan hymyilevässä ymmärtäväisyydessä ja hymyilin kuunnellessani sadetta, jonka Justice ja hänen kylänsä olivat tehneet. Satoi rankasti, ja lempeästi, ja niin kauan kuin muistan.”

Kaunis  kirja.