Elina Hirvonen: "Punainen myrsky"

 

Elina Hirvonen: ”Punainen myrsky”

WSOY 2019

276 sivua

Kirjoitan tähän vain  muutamia  omia  kommenttejani, sillä tästä  kirjasta  on jo erinomainen  arvio osoitteessa http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2019/09/elina-hirvonen-punainen-myrsky.html

Kirjan ensimmäisessä luvussa Elina Hirvonen  kirjoittaa, osittain  myös  viitaten  kirjan  taustoihin:

”Pariisilaisen kaupan ikkunassa lukee lukee juutalainen, helsinkiläisen moskeijan seinässä  kebabit ulos. Mies jää kiinni menneisyytensä valehtelusta ja ihmiset kysyvät, kuka hän on.

  Tänä keväänä jotkut puhuvat 30-luvun paluusta, mutta maailma ei muutu samalla tavalla, vaan aina uudella. Aina olemme yllättyneitä, maailman ja ihmisen äärellä.”

Mutta niin kauan kuin on luottamusta ja  ymmärtämistä on myös  toivoa, jos  niitä ei  ole olemme menettäneet  pelin  ja  maailmamme.  Siksi  tämä tarina pitää kertoa.  Ja Elina Hirvonen  on siihen  juuri  oikea  henkilö. Hän kirjoittaa  asiat koristelemattoman vähäeleisesti  ja ehkä  juuri  siksi niin  koskettavasti. On vielä  muistettava, että  vaikka  kirja  on  järkyttävä  ja  koskettava, niin se  kertoo  ihmisistä  jotka selviytyivät.

Monesti  kuvittelemme, että  oleskeluluvan  ja  jopa uuden  kansalaisuuden  saaminen on ratkaissut pakolaisten ongelmat Näin ei  suinkaan  ole. Se  tulee  hienosti  esille  kohdassa, jossa  kirjan  päähenkilö  on  päässyt  matkustamaan Iraniin, synnynmaansa Irakin  naapuriin.

”Iranissa on helppo hengittää. On keveää kävellä kujilla, jotka  näyttävät samalta kuin lapsuuden kotikujat Najafissa. On keveää käydä kaupassa ja syödä ravintoloissa, missä  kaikki ruoka on halal. On keveää kuulla kaupungissa kaikuva rukouskutsu ja polvistua rukoilemaan yhdessä muiden kanssa, ilman että aikaa, paikkaa tai seuraa pitää  erikseen miettiä. On helppoa olla paikassa, jonka tuoksut ja äänet ovat tuttuja, kadulla saa sulautua yhdeksi muista.”

Tämä on minusta  tärkeä  kappale. Hyvistä  yrityksistä  huolimatta  me  vain  harvoin  teemme  pakolaisille  tänne  kodin. Usein  vain  asuinpaikan. Onneksi täällä syntyneet  usein  jo  tunnistavat  tämän  kodikseen,  autetaan  heitä siinä.

Kirjan lopussa on kohtaus  rauhanneuvotteluista, jossa  päähenkilö  kohtaa henkilöitä, joiden  edustama  ryhmittymä  on vastannut  mm.  hänen  isänsä  kiduttamisesta. On ymmärrettävää, että  hänen  mielessään  liikkuu  mm.:

”Haluan lopettaa leikin. En halua  neuvotella. En halua  käyttää  älyä. Haluan hakata, potkia, satuttaa. Haluan polttaa vastapäätä istuvat  miehet. Haluan sitoa heidän kätensä, ampua luodin takaraivoon, heittää kullattuihin asuihin puetut ruumiit joukkohautaan muiden nimettömien  mukana.”

Tämä  kohtaus  pakottaa  miettimään  laajemminkin  rauhanneuvottelujen  problematiikkaa. Eli  sitä,  miksi tarvitaan aidosti riippumaton  osapuoli. Sellainen tarvitaan, koska konfliktit osapuolet  eivät  pääse  eroon  omista  kokemuksistaan. Tässäkin delegaation kautta  ajatuksillekin  löytyy uusi  suunta:

”Olen saanut  enemmän kuin suurin osa irakilaisista lapsista koskaan tulee saamaan. Olen saanut enemmän kuin uskoin voivani saada. Tämä on minun mahdollisuuteni. Isäni  kiduttajat eivät vie tätä minulta. Enää he eivät voita.”

Tärkeää on tajuta, että  henkilökohtaisen koston  kautta  ei saavuteta pysyvää, omaa kansaa  auttavaa  voittoa, vain  koston hetkellinen  hurmio, jos sitäkään.

Muilta  osin en  voisi  paremmin sanoa, kuin kirsinkirjanurkka  arviossaan  kirjasta. 

Elina Hirvonen  on kirjoittanut  meille  tärkeän  kirjan. Se on vastaansanomaton ja koskettava Se tuo esille  pakolaisten tuskan, meidän  maamme  ja yhteiskuntamme  hienouden  ja  myös  sen, ettemme  mekään ole täydellisiä, valmiita  ja aina oikeassa.