Riitta Jalonen: "Tanssikaa!"

 

Riitta Jalonen: ”Tanssikaa!”

Tammi 2019

205 sivua

Kirjansa  alussa  Riitta Jalonen  toteaa: ”Olen elänyt kuolleitten suvussa, mutta tämä kirja on romaani”. Vaikka  ymmärränkin  mitä  hän tarkoittaa, haluan  kuitenkin sanoa, että tämä ei niinkään ole  romaani,  vaan paljon enemmän -  matkakirja  mielen maisemiin. 

Kirja ”Tanssikaa!”  tuntui  alusta  saakka  mielenkiintoiselta,  mutta en  meinannut  päästä  siihen  sisälle,  mutta sitten  uni  tuli  avuksi. Unessa  mielen  rakenteet  eivät  ole  yhtä  rajoittuneita  kuin  valveilla  ollessa ja kaikille  tapahtumille  ja  ilmiöille  sallitaan erilaisia totuuksia  ja todellisuuksia. Sama  tilannehan  on  lapsilla. Lasten aivoissa on  paljon  enemmän  hermoratoja  kuin  aikuisilla, joilla  aivot   ovat  alkaneet  toimia  hyväksyttyjen  mallien  mukaisesti. Lapset  näkevät  ratkaisuja  ja mahdollisuuksia  paljon  enemmän  kuin  aikuiset. Riitta Jalosen  kirja  tuo näitä mahdollisia malleja  runollisella  tavalla  esille. Tai  kysehän on siitä  miten ulkoinen  maailma  koetaan  ja tunnetaan. Raja  mielen  maailman  ja arkitodellisuuden  välillä on  häilyvä.  Me  kaikki  teemme jatkuvasti  tekoja, joiden  juuret  ovat enemmän  mielen todellisuudessa  kuin arjen hyväksytyssä  logiikassa. Eikä se arjen meille  pakottama ”todellisuus” suinkaan  aina  ole  koko totuus. Aloin siis  nähdä  unta  kirjasta ja siellä  kaikki  oli loogista  ja  selvää.

Runous  on  kirjallisuudenlaji, jonka  avulla  pääsee helposti  mielen  maisemiin. Niin  pääsee  Riitta  Jalosen  kauniin  tekstinkin avulla. Lainaan  tähän pätkän uintimatkasta Yyterin  hiekkasärkillä:

”Meressä oli isän kädet, ne eivät  päästäneet putoamaan. Suljin silmät ja kun avasin ne, isän  kädet hehkuivat edessäni, ne oli irrotettu hänestä  ja tuotu suurennettuina kasvojeni  yläpuolelle.”

Kirjan  äiti  on hyvin hallitseva  hahmo  ja tulee  jopa  muotokuvastaan  vaikuttamaan  elämään.  Kirjan  hienoimpia  kohtia on, kun Elisabet  saa ongelman  ratkaistuksi  muinaisen  kalliomaalauksen  avulla:

”Painoin käteni kiviseinämään. Biisoni oli seurannut minua luolan perältä. Se makasi kättäni vasten ja sen  karva oli lämmin.

Biisoni oli odottanut vuosituhansia, että  joku hakisi sen ja veisi mukanaan auringon valoon. Kun lähdin eteenpäin, biisoni ei painanut  mitään. Se oli maalattu edeltäni menneitten  näkymättömällä voimalla.

Biisoni hengitti, hengitys oli harmaata ja levotonta, koska se tuli kaukaa takaisin  ja luo.

Pelotti

Heti vierelleni tuli toinen tunne; ei pelota. Painoin takaraivoa  kiveen.

Seinään kätketty eläin imi itseensä sisälleni kertynyttä. Hetken olin varma, että mitä  kauemmin pysyisin paikallani, sitä paremmin minusta liukenisi pois kaikki tarpeeton ja raskas, että luola oli ainoa paikka maailmassa, jolla oli voimaa ottaa pois menneisyyden  kuorma.”

Kirjan  lopussa Elisbetin sisällään  kantama  äidin  taakka  siirtyy  kuvan  biisonille:

”Päätän että kotona otan muotokuvan seinältä ja  piirrän olohuoneen tapettiin biisonin sellaisena kuin muistan sen.

Kun biisoni on piirretty, nostan muotokuvan takaisin entiselle  paikalleen. Muinainen sukupuuttoon kuollut eläin on niin vahva että  jaksaa minun puolestani kantaa  äitiä.”

Kirja  on matka Elisabetin, ja samalla myös  lukijankin,  mielen  maailmaan. Se ei ole  aivan ongelmaton ja kirjan  lopussa  hän  toteaakin: 

Tungin yhteen  ihmiseen  liian  monta  ihmistä.

”Ei kukaan sellaista jaksa”, sanoin  lähdön  hetkellä enoille.”

Kun  kyse  matkakirjasta  mielen  maisemissa, on myös  tärkeää ettei  kirjassa selitellä asioita  puhki. Niin ei  tässä  kirjassa  tehdä. Se  jättää  tilaa  mielikuvitukselle ja omille  tulkinnoille. Varmaan  jokainen  lukija  kokee tämän kirjan  tavallaan  ja  eri  tavalla  kuin  minä,  joten  yritin  välttää juonipaljastuksia. 

Matka  mielen maisemiin  päättyy minun osaltani, ja mielestäni  myös Elisabetin osalta,  kotiinpaluuseen.  Ja  minä sain  matkasta  täyden tyydytyksen.