Sirpa Kähkönen: "Muistoruoho"

 

Sirpa Kähkönen: ”Muistoruoho”

OTAVA 2019

348 sivua

Kirja on kahdeksas osa Kuopio-sarjaa, jonka  kaikki  osat ovat  myös itsenäisiä teoksia.  Sarjaan  kuuluvat: ”Mustat morsiamet” (1998) ”Rautayöt” (2002), ”Jään ja tulen kevät” (2004), ”Lakanasiivet” (2007), ”Neidonkenkä” (2009), ”Hietakehto (2012), ”Tankkien kesä” (2016)  ja ”Muistoruoho” (2019). Yhdessä  nämä kirjat antavat  hienon  läpileikkauksen Suomalaisen  yhteiskunnan ja tavallisten  ihmisten arjen  ja elämän  kehityksestä 30-luvulta  lähelle  nykypäivää (70-luvun alkuun).  Kerronnan  painopiste  on tavallisten  ihmisten arjessa, heidän suruissaan, iloissaan  ja  toiveissaan. Minulle tämä on kirjasarja johon olen  voinut  samaistua, niin  omalta  kuin sukunikin osalta. Sarja on elämänmakuinen ja arjen todellisuuden  tavoittava.

Seuraavassa  on tuntemuksiani  ja  kommentteja kirjasta ”Muistoruoho”, puuttumatta  juurikaan  sarjan  aiempiin  kirjoihin. Ne lukeneet löytävät  kyllä mukavia  yhtymäkohtia tähänkin  kirjaan.

Ihan  heti huomaa Sirpa Kähköselle  tyypillisen  kirjoitustyylin.  Siinä on lempeyttä ja  inhimillistä  lämpöä, vaikka  puhuttaisiin vaikeistakin  asioista. Se  on tunteisiin vetoavaa  ja  sillä tavalla  vaikuttavaa. On upeaa  huomata,  miten pelkkä  teksti  pystyy täyttämään  mielen  lämmöllä.

Teksti on muutenkin kaunista ja pehmeää. Kirjan alkuosassa on Hillan kommentti  mummojen kielestä  ja se sopii  myös Sirpa Kähkösen  kieleen. Lainaan  sen  tähän:

”Ei miunkaan äiti”, sanoo Pikkumummi.

Miu mau se on Pikkumummin puhetta. Minä rakastan minun mummojen kieltä. Koska se on pehmeää kuin iho heidän käsivarsiensa sisäpinnalla, vähän rypistynyttä ja vanhaa ja hyväntuoksuista, taikka se on myös hulmuavaa niin kuin heidän kesäleninkiensä helmat, ja taikinanlemuista kuin heidän esiliinansa. Mummojen puheet on niin kuin pieni metsä, jossa on paljon mustikoita ja suopursuja ja karhuja jotka katsovat pensaiden takaa.”

Toinen  asia  jonka  huomaa on se,  että  tässä  kirjassa  asioita  katsotaan  pääosin  naisten  silmin.  Tämä  on minusta  kirjan hienous. koska  naisnäkökulma  jää  arjen  toiminnassa  ja  uutisoinnissa  usein  jalkoihin. Naisnäkökulma  tulee  esille  myös  useamman sukupolven  kautta,  mikä antaa  asioille uutta sisältöä  ja syvyyttä. Mikä parasta, tämän näkökulman  kautta nähdäänmyös kuinka  nuorissa  on tulevaisuus. Me vanhemmat  olemme enemmänkin luutuneet  vanhoihin asenteisiin, joita tietysti ikävät  kokemukset  usein vahvistavat. Eteenpäin  pitäisi  kuitenkin uskaltaa  katsoa  avoimin  mielin. Helvikin toteaa  mökillä ollessaan ihan  oikein:

”Se mikä meni sai mennäkin. Minä menen tulevia  asioita vastaan niin kauan  kuin jalkani  kantavat.”

Sillä ei  toivo ole  pelkästään  nuorissa,  sillä kirjan vanhemmatkin naiset pystyvät Helvin tavoin  muuttumaan,  kun  heille siihen lopultakin annetaan  mahdollisuus.

Kirjaa lukiessa tulee monta  kertaa mieleen  kysymys: mitä onni on? Mistä se  muodostuu ? Ja kyllä  kirja myös  näyttää  miten arjen pienistä asioista  voi iloita  ja olla  onnellinen. Lasten  naurusta, ystävän  läheisyydestä,  luonnosta, turvallisuudesta, puuhaluista omassa  rauhassa.  Onnen edellytyksiä on kaikkialla, usein emme  vain osaa  niitä  nähdä. Helvi  näkee  sen vaatimattomassa  mökissään, kaipaamatta enempää hienouksia ja kyllä minunkin mielessäni  läikähti  ja  varmaan  Pikkumummi  Idankin, kun Hilla  huutaa  hänen  peräänsä:

                             ”Oota!”

Kirjan alkupuolella on kerrassaan kaunis  jakso, jossa kerrotaan  varttuneempien  ihmisten  ihastumisesta ja  rakkaudesta. Kerronnan  taustalla  soi  Kaarlo Sarkian runo ”Älä elämää pelkää”  niin kauniisti  kuin se  vain  voi soida. Tärkeä asia  on kerrottu hienosti, koska edelleenkin  varttuneiden  välistä syvempää ystävyyttä vierastetaan  ja  valitettavan usein  juuri  omaisten  puolelta. Helvi uskaltaa, ja  voittaa – onnen. Tässä  kirjassa  rikotaan  monia  muitakin  turhia  tabuja,  niin naisten  kuin  miestenkin  välisen  rakkauden  osalta. Mutta kerrotaan myös,   miten  vaikeaa  asioiden ja tunteiden ilmaiseminenkin  voi  olla.

Kirjassa on myös  kaksi erittäin tärkeää teemaa, jotka  ilmaistaan  ihmisten  kokemusten  kautta.  Toinen  on rauhanasia  tai  sodanvastaisuus.  Se  tulee  esille  sodan  kokeneiden  ihmisten, heidän  pelkojensa  ja painajaistensa  kautta  ja  laajenee  yleismaailmalliseksi Vietnamin sodan   kautta. Toinen teema  on ystävyys. Ystävyyden avulla  ihmiset selviytyvät ja  jaksavat eteenpäin. Nämä asiat  tuodaan esille  ihmisten  kokemuksen ja  arjen  kautta.  Juuri siten, kuin niiden  pitääkin kuulua  ihmisten  elämään ja  olemiseen. 

Kirjan tarinat  ovat  myös  selviytymistarinoita. Tarinoita selviytymisestä  sodasta, poliittisesta sorrosta, evakoitumisesta  ja  köyhyydestä tai alkoholismista. Näiden  tarinoiden  yhteinen  piirre  on  välittäminen ja  ihmisten  ymmärtäminen.  Sirpa Kähkönen  ymmärtää  niin  kaksikertaisen  evakkoretken  kokeneiden  kaipuuta,  kuin   sodassa  vammautuneen, juopon  maalarinkin  tuskaa  ja  kaipuuta. Hän osaa  kirjoittaa  heistä  ihmisinä, tuntevina  ja ajattelevina  henkilöinä,  lempeästi  ja  syyttelemättä. Välillä tuntuu kuin pelkästään käteen  otettunakin  kirja välittäisi  lukijaan  inhimillistä  lämpöä.

Mutta  on  kirja  vielä  paljon enemmänkin.  Se  enemmän sisältyy Hillan  tarinaan  ja  se  on  tulevaisuus. Lainaan  tähän  vain  yhden  kohdan  Hillan  pioneerileirin  viimeisen aamupalan ajatuksista:

”Mutta ennen sitä on syksy, ja me on jo sovittu Emmin kanssa, että  mennään mukaan, kun isommat lähtevät torille ja Sokoksen eteen keräämään lippaisiin rahaa Vietnamin lapsille. Sillä tavalla me ruvetaan  meidän isoon työhön, jolla  me saadaan sota pois, siihen  mennessä kun me ollaan isoja. Toivottavasti mummotkin vielä elävät silloin, mielessäni näen miten ne kiittävät  minua ja Emmiä, jotka ollaan sitten  maailmassa kuuluisia aikuisia naisia ja kaikkien arvostamia rauhan tekijöitä. Ja asetehtailijoille, joiden  kuva on seinälehdessä nurkassa, niin kuin häpeämässä, me annetaan kaikille  potkut, ja ne saavat etsiä uudet  työmaat.”

Tulevaisuus  kuuluu muillekin kuin nuorille ja siksi vielä tähän arvion loppuun Idan ja Siirin asunnon  A 21  kommentti:

”He nousivat  siivilleen ja lensivät seinän läpi  metsiin.

       Näistä minä pidän, näistä minä pidän kiinni.”

Tämä on hieno  kirja. En oikein  tiedä  miksi tämä  kävi  tunteisiin  enemmän  kuin aiemmat sarjan  kirjat  tai  ehkä  tähän kasautuivat  sitten  myös  aiemmin  kirjojen  tunnelmat.  Mutta  tärkeää tässä  oli tietysti  tulevaisuus  ja sitä on pakko  jäädä  odottamaan.