Oscar Wilde: "Dorian Grayn muotokuva"

 

Oscar Wilde: ”Dorian Grayn muotokuva”

WSOY 1991, kolmas painos

245 sivua

Suomentanut Kai Kaila

Englanninkielinen alkuteos “The Picture of Dorian Gray”, 1891

Kirjasta on neljä suomennosta:  Helmi Setälä 1906, Aulis Nopsanen 1947, Kai Kaila 1963 ja Jaana Kapari-Jatta 2009

Klassikkojen  uudelleen lukemisen  vuorossa  oli  nyt “Dorian Grayn muotokuva”.  Tällä  kertaa  huomasin, että  kirjan  voi  lukea  aivan eri  tavalla  kuin olen aiemmin tehnyt.  Kirjaa lukiessa  kannattaa  muistaa myös  Wilde:n oma elämäntilanne. Vaikka  hän  olikin aikanaan suosittu aikakautensa  seurapiireissä, suhtautui  hän  yläluokan ihanteisiin  ja  elämäntapaan satiirisesti.  ”Dorian Grayn muotokuva”  ilmestyi  1891  ja sitä  syytettiin ilmestymisen aikaan moraalittomuudesta. Wilde  tuomittiin 1895  kahdeksi  vuodeksi  pakkotyöhön  homoseksuaalisuudesta. En  pidä aivan  mahdottomana, että ”Dorian Grayn muotokuva”  olisi vaikuttanut Wilden  kohtaloon. Sillä  minusta ”Dorian Grayn  muotokuva”  on viktoriaanisen  ajan  yläluokan  elämäntavan,  moraalin  ja  ihanteiden  voimakas  kritiikki. 

Vuonna 1916 Kansallisteatterissa  esitettiin Wilden näytelmä ”Lady Windermeren viuhka”. V-A Koskenniemi  kirjoitti  siitä  mm:

”Oscar Wilden ”Lady Windermeren viuhka” edustaa yhdessä Ida Aalbergin päivänä annetun Musset-toisinnon kanssa syyskauden  varsinaista kirjallista ohjelmistoa. Se ei ole mikään syvällinen, mutta taiturimainen ja älykäs kappale. Englantilaisten seura- ja yhteiskuntatapojen ivallisena peilinä se on Shaw’n huvinäytelmien edeltäjä….

… Tekijänsä erikoisleiman antavat sille pääasiassa ne paradoksit, joita on kylvetty sinne tänne vuorosanoihin. Jos ajattelemme niitä lausutuiksi ennakkoluuloisen englantilaisen ylimystön keskuudessa ja edessä pari vuosikymmentä sitten, ymmärrämme  parhaiten niiden rohkeuden  ja satiirisen kärjen.”

Kaiken saman satiirin  ja  rohkeuden  voi  löytää ”Dorian Grayn muotokuvasta”.

Kirjan alussa Dorian Gray  on nuori, viaton ja kaikkien  pitämä, kreikkalaisen  kaunis  nuorukainen. Niin kaunis, että  hänestä  maalataan muotokuva. Maalaamisen  yhteydessä Dorian  tutustuu  lordi Henryyn, jonka ajatusmaailmaan  hän ihastuu. Lordi  Henry  on taitava  keskustelija, joka  saa  ihmiset  helposti  puolelleen. Hänen  näkemyksensä  ovat  kuitenkin  kyynisiä, itsekkäitä  ja  toisia  halventavia. Lordi Henrystä tuleekin  Dorian Grayn  opas  viktoriaanisen  yläluokan paheisiin.

Dorian Grayn  muotokuvaa  lukiessa  tuli  väkisinkin  mieleen Helsingin Sanomissa 1.9.2019 ollut  selvitys  Suomen  superrikaiden ajatusmaailmasta.  Itsekästä ja omahyväistähän se  näyttää  olevan.  Kirjassa  olevan  viittauksen  voisi  kuvitellaan  liittyvän suoraan  tähän  selvitykseen:

”Yhteiskunta, etenkin sivistynyt  yhteiskunta, ei koskaan helposti usko pahaa yksilöistä, jotka ovat sekä rikkaita että  miellyttäviä. Se tuntee vaistomaisesti, että hieno käytös on tärkeämpi kuin moraali. Sen mielestä tahrattominkin nuhteettomuus on paljon  vähemmän arvoinen kuin tosiasia, että  talossa on hyvä keittiömestari.”

Dorian Grayn synnit  tosin  paljastaa  hänestä  maalattu  muotokuva. Rikkaiden  yritysjohtajien  kuvista  tämä  ominaisuus  ainakin  vielä  puuttuu.

Kirjan loppuosassa on  pitkä pätkä historiallista  tietoa  siitä,  kuinka hallitsijat  ovat tuhlanneet  kansan  varallisuutta  turhamaisuuteen. Samaan  sortuu  Dorian  Graykin.  Välillä hajusteisiin, musiikkiin, timantteihin tai  kankaisiin.  Turhamaisuuttahan  nämä jaksot edustavat, vaikka  hän  itse  tuntuu  pitävän  näitä jaksoja ”kunniallisina”. Ohessa  esimerkki rikkaiden  turhamaisuudesta, jonka  kritiikkä Wilde:n teksti  selvästi  on.

”Kun Aleksanteri VI:n poika Valentinois’n herttua vieraili Ranskan kuninkaan Ludvig XII:n luona, oli hänen hevosensa Brantômen mukaan verhoiltu kultalehdillä ja hänen päähineessään oli kaksi riviä rubiineja, jotka loistivat kirkkaasti. Englannin Kaarle käytti kannuksia, jotka oli koristettu 421 timantilla….”

Kirjan käännekohta  on, kun Dorian Gray  rakastuu  nuoreen  näyttelijättäreen Sibyl Vaneen. Ja tyttö rakastuu  Dorian  Grayhin. Dorian  lupaa  mennä  naimisiin Sibylin  kanssa  ja   kutsuu  ystävänsä katsomaan  hänen  näyttelemistään. Sibyl,  joka  yleensä on lahjakas ja mukaansa tempaava  näyttelijä,  on  niin rakastanut, että  pitää  näyttelemistä  keinotekoisena  aitoon  rakkauteen  verrattuna, ja  näyttelee  huonosti. Kun Dorian  ystävät  lähtevät  kesken  esityksen  pois. Dorian  hylkää Sibylin. Seuraavana  aamuna  Dorian  katuu,  mutta  Sibyl  on  jo tehnyt  itsemurhan.  Tämän  tapauksen  jälkeen  alkaa  Dorian  muotokuva  muuttua  ja  muutoksillaan taulu kuvaa ja paljastaa  hänen  syntejään.

Dorian sortuu entistä  enemmän paheisiin ja viekottelee  mukaansa muita  nuoria.  Häntä  paheksutaan  ja  toisaalta  ihaillaan  jatkuvasti  nuoren  ja  viattoman  ulkomuotonsa  takia. Kuvan maalannut taiteilija  moittii  Doriania  tämän  elämäntavasta  ja  haluaisi  nähdä  hänen  sieluunsa. Dorian  näyttää taiteilijalle  muuttuneen  kuvan  ja sanoo, että  tässä  on  hänen  sielunsa.  

”- Ne ovat sieluni kasvot.

-          Hyvä Jumala, millaista olentoa olen palvonut! Silmät ovat paholaisen.

-          Jokaisessa meistä on sekä taivasta että helvettiä,  Basil! Dorian huudahti epätoivoisin elein.

Hallward kääntyi kuvaan päin ja tuijotti sitä. – Herran tähden, se on siis totta! Tällaiseksi olet tehnyt elämäsi. Sinähän olet vielä pahempi kuin parjaajasikaan uskovat! Hän vei kynttilän lähelle kangasta ja tutki sitä. Pinta näytti olevan koskematon, samanlainen kuin se oli hänen siveltimensä jäljiltä. Rumuus ja iljettävyys olivat ilmeisesti tulleet sisältäpäin. Jonkin merkillisen sisäisen prosessin avulla synnin pitaalitauti oli hitaasti jäytämässä kuvaa olemattomiin. Ruumiin mätäneminen vedessä oli vähemmän kuvottavaa kuin tämä.”

Äkkipikaistuksissaan Dorian  tappaa  taiteilijan. Dorian  pystyy  pakottamaan  entisen  ystävänsä  hävittämään  ruumiin,  mutta  muotokuvaan  tule  verinen  läikkä.

Dorianin kaksoiselämä  jatkuu,  mutta  samalla  hän tuntee pelkoa paljastumisesta ja etsii  unohdusta mm. ooppiumluolista:

””Sielun parantaminen aistien ja aistien tervehdyttäminen sielun avulla!” Nuo sanat soivat Dorianin korvissa. Hänen sielunsa oli kuolemansairas. Oliko siis mahdollista, että aistit kykenisivät sen parantamaan? Viatonta verta oli vuodatettu. Mikä voisi korvata sen? Ei, sitä oli mahdotonta  hyvittää. Anteeksiantoa ei voinut  toivoa, mutta vielä oli jäljellä unohdus. Hän päätti  unohtaa, karkottaa asian mielestään, murskata sen samalla tavoin kuin ihminen polki kuoliaaksi käärmeen, joka oli häntä purrut.”

Kun Sibylin  veli, joka on yrittänyt  murhata  Dorianin  kuolee, Dorian  tuntee  vapautuvansa.  Hän uskottelee  itselleen  tehneensä  parannuksen,  mutta  kun  muotokuva  muuttuu  edelleen  huonompaan  suuntaan,  huomaa  Dorian  vaan  teeskennelleensä.  Hän  päättää  tuhota  taulun. Kirjan  viimeiset  lauseet kruunaavat  sitten  kirjan ja tekevät  siitä  lopullisesti  lukemisen  arvoisen  klassikon. Ne  saatte  lukea  ihan  itse.