Kaiho Nieminen: "Sokkeli"

 

Kaiho Nieminen: ”Sokkeli”

WSOY 2019

283 sivua

Kaiho Niemisen ”Sokkeli”  on  kirja  jonka  toivoisin  jokaisen  lukevan,  pelkästään  jo  siitä  syystä, että  hän  kuvaa  ihmisiä  koskettavan  lämpimästi.  Kirjaa  lukiessa  huomaa,  miten  niin  kumaraista  vanhusta,  kuin  muitakin  kohdellaan  kunnioittavasti ja  ihmisarvoa  korostaen. Heti alkusivuilta  lähtien  kirjasta  henkii  kotoisen  leppoisa  ja kiirehtimätön  tuntu. Tämä kirja  kertoo  meistä, tavallisista  ja  kuitenkin  aina  niin  erilaisista ihmisistä.

Kyllä  kirja  kannattaa  lukea  muistakin  syistä. Se  on Einari Karttusen  tarina  sotaa  edeltäneestä  nuoruudesta  vanhuuteen. Mutta  se on samalla myös  monen  muun suomalaisen  miehen  tarina, tai  oikeastaan  jokaisen  suomalaisen  sodat kokeneen  miehen  tarina.  Monien  mieli  järkkyi  ja sen aiheuttaman  tuskan  kokivat raskaimmin  vaimot  ja  lapset. Einarinkin  tapauksessa  vaimo, olemassaolollaan ja ymmärtämisellään,  kokosi Einarin entiseksi Einariksi. Kirja  on  siten  myös  kunnianosoitus  kaikille  näille  naisille. Kirja  on  myös  kertomus  raadollisuudesta,  muiden tekojen  hyväksikäytöstä  mutta  myös  ystävyydestä. Mutta ennen kaikkea  Einari Karttusesta.

Einari  joutuu sotaan  nuorimpaan  ikäluokkaan  kuuluvana juuri  kun elämä  tuntuisi  olevan  edessä. Hän  oli juuri  tutustunut Kirstiin,  eikä  sotaan  lähtiessä  ehdi häntä  edes  hyvästellä. Einari  on  hyvä  sotilas, ei  sotahullu,  mutta  pelkäämätön. Kaikki  muuttuu kuitenkin taistelutilanteessa, jossa Einari  tuhoaa  neljä tankki  ja  näkee  lähitaistelussa myös vihollisten kuolevan  ja  kärsivän. Einari  saa näistä ansioistaan Mannerheim-ristin ritarin arvon,  mutta  taistelun  näkymät  alkavat  tulla  uniin ja muuttuvat painajaisiksi. 

Sodan  aikana Einari  kirjoittaa  säännöllisesti  Kirstille,  mutta vähitellen Kirstin  kirjeet  harvenevat  ja  loppuvat. Einari  toipuu   taistelun aiheuttamasta järkytyksestä  sen  verran, että  pääsee kuntoisuuslomalle  ja  hän  toivoo  kohtaavansa Katrin.  Kirsti  on  kuitenkin  löytänyt  toisen  miehen  ja Einarin  lohdutukseksi  tulee  viina. Ryyppyreissujen yhteydessä Einari  ryöstetään ja viinan  juonti  jatkuu  niin, että  loma  menee  pitkäksi.  Sotaa  paenneiden mukana Einari  joutuu  rintamalle eräänlaiseen  kurikomppaniaan, toivottomalle  lohkolle. Siellä  Einarin  mieli järkkyy, ei  pelosta,  vaan enemmänkin turhien kärsimysten  ja hullun  kapteenin  käyttäytymisen seurauksena. Vanhat painajaiset palaavat  ja Einari saa raivokohtauksen. Einari rauhoitetaan  ja  hän  joutuu hermotautisten  sotilassairaalaan. Sairaalassa  hän tapaa Taimin, rippikouluaikaisen  ystävänsä. Oikeastaan  tästä  alkaa Einarin eheytyminen ja  kaunis rakkaustarina, sillä rakkauden  eheyttävä  voima on  vastustamaton.

”Mutta kun hän näki Einarin uudestaan, kaikki oli ollutkin pelättyä helpompaa. Kun oli jo ehtinyt arvata ja ajatella kaiken valmiiksi. Taimi oli nähnyt vain sen entisen Einarin. Saman pojan, joka kulki miehekkäästi kädet taskussa ja jonka aran ja hapuilevan kömpelön suuteluyrityksen vanhan Kunnantalon seinustan varjossa hän oli osannut ohjata perille. Ja muisti vieläkin pojan kasvojen hämmentyneen ilmeen ja nätisti ohimoille kohonneen punan siinä tuoksuvassa illassa. Eihän se ollut voinut minnekään kadota, saanut  kadota.”

Ei  eheytymisen alku Einarille  kuitenkaan  helppoa  ole. Hän  joutuu  kokemaan  vielä Hennalan  kurikomppanian  ja  kotiutumisen  jälkeen  kotipaikkansa  kyräilyt  ja  juorut. Vasta kaupunkiin  siirtyminen  tuo  helpotusta ja Taimi tulee  pysyvämmin  elämään. Ei sekään alussa  helppoa  ole,  mutta  kun Einari  yhdessä  vaiheessa Taimin saarnan jälkeen  toteaa:

”Olen vaan joskus niin kahjo  ja höpelö. Kun joskus selkiäis kaikista  tommosista.”

On tie parempaan tulevaisuuteen  avattu. Taimin ja Einarin   hellän karhea ja  välillä piilottelevakin rakkaustarina on äärettömän  kauniisti  kirjoitettu ja myös niin, että  tuntuu kuin samanlaisen  olisi  itsekin  kokenut.

En voi  olla  lainaamatta  tähän  kirjan  kohtaa, jossa Kaiho  Nieminen kuvaa  hienosti  tyypillistä  suomalaisen  miehen  tapaa  suhtautua  onnellisuutensa  näyttämiseen. Einari  alkaa saada  elämäänsä  järjestykseen, on mennyt  kihloihin  ja  on matkalla  työmaalleen:

”Einari polki jo Kauppakadun rinteessä. Sormuksen hän oli työntänyt lähtiessään visusti lompakkoon ja vetoketjun kiinni. Jätkät työmaalla alkaisivat turhaan kysellä ja virnuilla, ja ainahan sormus vasaran varressakin hiljaa kuluisi. Ja muutenkin  hän ajatteli.”

Ehkä  meidän  ei  enää kannattaisi  pitää  ohjenuorana  Eino Leinon runoa ”Laulu  onnesta”  ja  kätkeä  onnea,  vaan  kuten  onnellisuusprofessori  Markku  Ojanen  on  sanonut: ”Kell’ onni on, se onnen  näyttäköön…”.

Kirja  on hyvin  moniulotteinen  ja  hienosti  rakennettu. Se  kuvaa  myös  sodan  koko  järkyttävyyden raaoista  taistelukohtauksista, haavoittuneiden  kärsimyksistä, komentajien hulluudesta ja keikailuista,  väsyneiden  miesten  pelkoihin  ja  toivottomuuteen  saakka. Minusta  Lauri Kosonen  kiteyttää  hyvin  kirjan viestin sodasta  näin:

”Ihan kuin sota olisi  järjellistä  hommaa, jota muutkin kuin hullut muka pystyisi  ymmärtämään, saati  vielä  puolustamaan.”

Minusta  kirjassa  myös  pilkataan hienosti  ”sotaromantiikkaa”, jota  vaalivat  erityisesti  erilaiset  reserviläisjärjestöt, joiden  tukijoina  ovat  usein suuryritykset  ja  joissa  johtopaikoilla  istuvat sodasta helpoimmalla  tavalla  selviytyneet. Nämä  johtohenkilöt  ratsastavat  alaistensa suorituksilla,  kuten  esim.  kirjassa Arvo Kuiri, toimitusjohtaja-eläkeläinen, rintamaveteraani, res. luutnantti, joka  haluaa  ottaa osan Einari  Karttusen sankariteosta  omaksi  ansiokseen,  vaikka  vain  vilaukselta  näki  Einarin  ja ehti  silloin  määrätä  hänelle  työtä  vuorotta. 

Kirjan  lopussa, samaan  aikaan  kun  perheen  kodin  rakennustyöt alkavat,  syntyy  Taimin  ja Einarin  ensimmäinen  lapsi. Se  tavallaan  kruunaa  tämän  kirjan, joka  on  niin elämänmakuinen, että  sitä  joutuu  lukemaan  sydän  läpättäen. 

Lainaan  loppuun  vielä  Taimin  vuonna 2004,  eli kuusikymmentä  vuotta  sen  jälkeen  kun   hän  sodan  aikana  tapasi Einarin,  kommentin  Einarista:

Hyvä mies minulla on ollut ikäni…. Ei parempi voisi olla.”

Hyvä  on tämä  kirjakin. Vuoden parhaita.