Annika
Idström: ”Veljeni Sebastian”
WSOY 1985, toinen painos
169 sivua
Annika Idström (1947 – 2011) on kirjailijana jäänyt,
ainakin suomalaisella puolella,
turhan tuntemattomaksi , vaikka
hän oli kahdella teoksellaan (Veljeni Sebastian ja Kirjeitä Trinidadiin) ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi.
Vaikka taustaltaan Idström oli
suomenruotsalainen, hän kirjoitti suomeksi. Kaikkiaan Idströmiltä ilmestyi
viisi teosta. Kirjat
ovat kaikki omanlaisiaan mutta kaikki myös hyviä ja kiinnostavia.
Olen itse syntynyt
samana vuonna kuin Idströn
ja jotenkin hänen kirjojensa miljöö
ja ”ajan henki” on aina tuntunut
kotoisalta. Nyt koronan aikaan
otin uudelleen luettavaksi
omasta mielestäni hänen kiinnostavimman kirjansa ”Veljeni Sebastian”.
Kirjan ”sankari” on
11-vuotias Antti, vaikka tarina
kertoo toki hänen elämästään hiukan
pidemmältäkin ajanjaksolta. Antti
tuo mieleen sarjakuvan ”Lasse ja Leevi” (Calvin and Hobbes). Vaikka sarjakuvan
Lasse on vasta kuusivuotias, on hän
samalla tavalla kaikkitietävä ja pikkuvanha ja
usein epäonnistumisetkin
voitoksi kääntävä. Antti
on teräväpäinen, koulukiusattu poika, jolla on kompleksinen ja jopa
insestinen suhde äitiin ja osin
myös muihin vanhempiin naisiin
(opettaja). Antin omistushalu äitiin
aiheuttaa ongelmia äidin miesystävien kanssa.
Antti kertoo tarinansa ikkunalaudalla istuen
ja täydentää kertomustaan muistiin kirjoittamillaan havainnoilla. Antti pitää
kortistoa ihmisistä ja kirjaa havaintojaan muistiin. Kaikkea tätä
voisi pitää Antin elämäntarinana.
Sitä se ei kuitenkaan ole. Minusta
kyseessä on mahdollinen elämäntarina. Tarina jollaiseksi Antti sen mielikuvissaan muodostaa, kuvittelee ja toivoo. Toisaalta tällainen
kuviteltu tarina voi
kertoa elämästä ja ihmisestä
enemmän kuin varsinainen elämä.
Siinä nimittäin korostuvat asiat, jotka kertojalle ovat
tärkeitä ja se miten
hän olisi ne hoitanut, jos olisi
voinut. Tämä on minusta
kirjassa upeinta ja myös
omaperäisintä. Lukija ei välttämättä
tiedä mikä on aitoa todellisuutta ja mikä toivottua todellisuutta.
Kirjan pidempi
yhtenäinen jakso, Mikan ilmestyminen
Antin ja Kaarinan elämää, sisältää elämän koko kirjon rakkaudesta
perheväkivaltaan ja myös tietyllä tavalla antautumiseen Mikan palatessa
takaisin Kaarinan luokse. Kaikkea ei voi
muuttaa. Ehkäpä se kuvaa myös Antin
kasvamista ja irtautumista entisestä. Anttimaiseen tapaan hän yrittää tulkita pakollisen muutoksen voitokseen.
” - Lastenkutsut ovat aina kyllästyttäneet minua.
Itse asiassa ne ikävystyttävät minut kuoliaaksi. Puhalsin pilliin jonka olin
voittanut onginnassa ja käskin vieraiden välittömästi poistua. Kymmenessä
minuutissa se tapahtui. Istuin nojatuolissani tyhjässä huoneessa, Serpentiinejä,
mehupillejä, karamellipapereita, laseja, likaisia kakkulautasia ja ilmapallo
joka vaelsi ovea kohti, kynnyksellä se pysähtyi, hypähti kevyesti ylös ja
jatkoi matkaa eteiseen.”
Kirjan kolmannessa osassa ja sen lopussa Sebastian palaa
Antin elämään. Hyvässä ja pahassa. Sebastian
on eräänlainen ideaalihahmo ja esikuva, jonka ystävyyteen Antti on aina
pyrkinyt. Sebastian antaa toivoa mutta tuo myös pettymyksiä. Sebastianin lumo kuitenkin säilyy. Osa kokoaa
kirjan tarinoita yhteen mielenkiintoisella ja myös tuskallisella
tavalla. Tuo tuskallisuus ja
herääminen saa Antin sitten istumaan
ikkunalaudalle, mutta hän antaa
kuitenkin tulevaisuudelle vielä
mahdollisuuden, ja sitä
kuvaa Sebastianin kirje, johon
kirja loppuu. Ilmeisesti Antille
uskon tulevaisuuteen pitää henkilöityä ja konkretisoitua Sebastianiin.
En paljasta juonta, mutta
kannattaa muistaa mitä
Antti sanoi Tarulle:
”Sanoin mitä ajattelen, etten
usko että Sebastian tulee enää koskaan, että Sebastian ei ole sitä mitä me luulimme,
että häntä ei oikeastaan ole olemassakaan.
Taru ei ymmärtänyt. Jostain syystä hän antoi itsestään väärän kuvan tai
me käsitimme väärin. Kun tarvitsimme häntä eniten, hän oli poissa, hän katosi.
Hän jätti minut monta vuotta sitten, nyt hän on jättänyt sinutkin.”
Tämän kirjan voi lukea ja kokea toisellakin tavalla. Minusta kuitenkin todelta tuntuvan ja mielikuvituksen rajalla
liikkuminen ja sen kummallakin puolella
poukkoilu on tämän kirjan
voima. Tämä on
mielenkiintoinen ja hyvä kirja. Ansaitsee
paljon suuremman lukijakunnan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti