Venla
Hiidensalo: ”Karhunpesä”
Otava 2014
480 sivua
Venla Hiidensalon 
toinen romaani ”Karhunpesä” on jostain syystä  jäänyt turhan 
vähälle  huomiolle,  vaikka se on minusta hänen  kolmesta 
kirjoittamastaan kirjasta paras. Ensimmäinen  oli 
paljonkin  julkisuudessa  ollut ”Mediahuora”  ja 
kolmas  Edelfeltistä  kertova ”Sinun tähtesi”.  ”Karhunpesä” ilmestyi  vähän ennen Suomen  itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotta,  mutta sopii 
hyvin sen  yhteyteen. Sillä
Suomesta ja suomalaisistahan  kirja  kertoo ja koko tuon ajanjakso ajalta,
vaikka  painottuukin aluksi itsenäisyyden
alkuaikoihin. Kansalaissodan aikaa ei 
kuvata  niinkään  ryhmien, vaan 
ihmisten  silmin.  Jotenkin väkivalta tulee  näin lähemmäksi  ja koskettavammaksi, kuin tilastojen  kautta. Tuolla ajalla on kuitenkin
vaikutuksensa pitkälle 
tulevaisuuteen  ja myös
nykyaikaan  ja se  tulee Hiidensalon  kirjassa hienosti esille. Hiidensalo saa
kirjassaan  pidettyä  hyvin tasapuolisen  otteen, 
sillä  kirjan  ihmisten kokemukset liittyvät niin valkoisiin
kuin punaisiinkin. Jotenkin  tuntuu,
että  hän 
on koko ajan  ihmisen  ja ihmisyyden 
puolella.
Tämä tulee minusta hienosti 
esille kirjan  motossa. Siinäkin
on kaksi osaa. Toinen on Slavenka Drakulić:n lause: ”Sota on
tragedia, joka tapahtuu yksilöille”.  ja  toinen on Heikki Nurmion sanoittama ja Jean
Sibeliuksen säveltämä ”Jääkärin marssi”. Tämä motto tuo esille
kaksijakoisuuden  ja kaksi erilaista
näkökulmaa ja ne tulevat  kirjassakin
hyvin esille.
Kirjassa on  usean
sukupolven aikajana ja sitä kautta paljastuu se,  miten 
lähellä meidän vanha mytologinen 
elämäntapamme  ja uskomme  vielä on. Perinteinen  suomalainen 
mytologia  on kirjassa kuvattu  tarkasti ja hyvin. Nämä  kuvaukset 
ovat kirjan  parhainta  antia ja 
tulevat  esille  erityisesti 
Olgan  tarinassa. Meissä on paljon
enemmän metsää ja luontoa kuin 
uskommekaan.
Kirja alkaa  Alman
isän etsimisellä. Neuvostoliittoon 
paenneet punaiset  ja  heidän kohtalonsa oli  pitkän aikaa Suomessa eräänlainen tabu.
Asioista vaiettiin. Korkeintaan oltiin vahingoniloisia  heidän kohtalostaan. Viime  vuosina 
heidän  tarinoitaan on alettu  kirjallisuudessakin  kuvata paremmin  ja tarkemmin. Kirja tarttuu  tähänkin aiheeseen  hyvin. Siinä kerrotaan  vankileireistä  ja 
työleireistä Neuvostoliitossa 
mutta  minusta  on 
tärkeää, että kirjassa Matalenan 
kautta muistutetaan  myös
nykyisten pakolaisleirien samankaltaisuudesta. Tämän asian olisi voinut  tuoda voimakkaamminkin esille.
Upea yksityiskohta  on
myös miten lääkäri analysoi Senjan kauppa-apulaisen  vaivoja. Poliittiset pohdinnat saattavat
hänen  mukaansa johtaa
mielisairauteen  ja heikko perimä on
monen  vaivan perussyynä  ja peruste sterilisaatioon.  Tämä 
oli tärkeä  kohta,  sillä tuollainen  ajatteluhan 
oli meillä vallalla 30-luvulla  ja
osin  vielä  sotien 
jälkeenkin. Pakkosteriloinnin 
lisäksi mielisairaalaan sulkeminen oli keino, jolla hankalia ihmisiä
suljettiin  yhteiskunnasta  tai 
jopa hoidettiin  parisuhteita.
Tällainen  kohtalo  oli ilmeisesti  myös L. Onervalla ja lopulta myös Senjalla.
Kirjassa  käsitellään
Suomen kehityksen kipupisteitä 
osoittelematta  mutta  kuitenkin 
tavalla,  jonka voi  kokea 
puhdistavana. Tarina etenee ihmisten 
kautta  ja vaikka kaikki eivät
todellisuutta tunnustaisikaan tai 
haluaisi  muistaa,  kokonaisuus 
paljastuu  muiden ihmisten  muistojen 
kautta.  Alexandra  toteaakin 
kirjassa:
” – Niin, niin. Kuten sanoin,
jokainen meistä muistaa asiat haluamallaan tavalla.”
Historiaa tutkiva Ilmari toteaa saman asian hiukan eri
sanoilla:
”Historia on aina jälkikäteen
rakennettua. Riippuu kertojasta, millainen tarinasta tulee.”
Tämä on tärkeä asia. Kaikkien kipupisteiden  kantaminen 
olisi  yhdelle  ihmiselle liian raskas taakka. Kirjassa ne
kasaantuvat asioita selvittävälle Matalenalle, mutta siinä vaiheessa ne ovat jo
menneisyyttä  ja parhaassa tapauksessa
lisäävät  ymmärrystä  oman elämän kokemuksiin.
Kirjan loppupuolen 
Matalenan tarina  on vahva kuvaus
perheväkivallasta. Siihen on tosin viitattu jo aiemmin  mutta lopun kuvaus siitä, kuinka Matalena
alistuu väkivaltaan, koska luulee voivansa korjata tilanteen ja jopa syyllistää
itseään on vaikuttava. Lainaan tähän kuvauksen Matalenan ajattelusta vähän
sen  jälkeen,  kun Johannes oli murtanut hänen kätensä:
”Jokin syvälle haudattu oli riidan
kautta noussut pintaan. Kuvittelin sen merkitsevän samalla sitä, että voisin
korjata paljastuneen murtuman. Uskoin, että olisimme lähellä ratkaisua. Se oli
järjetöntä, ja juuri siksi totta. Jos olisin luovuttanut, olisi kaikki valunut
hukkaan. Näin Johanneksen mielestäni tavalla, jolla hän ei itse itseään kyennyt
näkemään. Juuri se piti minut kiinni Johanneksessa. Jos saisin korjattua
Johanneksen säröt, joista hän ei osannut puhua, vapautuisimme kuin lapset pahan
noidan lumouksesta.”
Ja edelleen toisen 
tapauksen jälkeen:
”…Tunsin yhtäkkiä halua
puolustaa Johannesta. Ei tämä ollut Johanneksen syytä. Johannes oli uhri.
Oli ollut virhe kertoa äidille. En tiennyt mitä olin oikein odottanut.”
Valitettavasti
samanlainen kehitys on edelleenkin totta monen naisen  kohdalla. Matalena siitä pääsee lopulta irti,
mutta pysyvän, elämään vaikuttavan kokemuksen se  häneenkin 
jättää. Monen naisen  kohdalla
lapset ja taloudellinen  riippuvuus eivät
irtautumista tee mahdolliseksi  tai
ainakaan helpoksi. Ei se helppoa Matalenallekaan  ole. Tämä on yksi kirjan  tärkeistä 
jaksoista ja näistä puhuminen ja kirjoittaminen toivottavasti auttaa
naisia irtautumaan perheväkivallan ja pelon kierteestä.
Kirjan loppuosa on vahva ja vaikuttava  yhteenveto satavuotisesta tarinasta, eikä
vain siitä, se yhdistää myös mytologian kautta meidät osaksi kaikkea elollista.
En kerro tarkemmin  loppua,  mutta lainaan tähän vielä tulevaisuuteen
suuntautuvat  lauseet:
”Musta lintu ei enää seissyt
polulla vartiossa. Rakkaus voisi korjata sen, mikä kerran meni rikki. Ilmari kuulisi
minua, senkin, mitä en osannut muotoilla sanoiksi. Rakkaus oli armoa.”
”Karhunpesä” on kerrassaan upea ja moniulotteinen  kirja. Se kertoo tavallaan sukutarinan Suomen
itsenäisyyden ajalta, mutta myös paljon enemmän. Se kertoo myös Suomen ja
suomalaisuuden  historian satavuotisesta  taipaleesta, kipupisteitä kiertelemättä.
Se  kertoo ihmisten tarinat ymmärtävästi
ja lämmöllä. Se yhdistää perinteisen 
mytologian elämäämme ja näyttää, miten 
lähellä ikiaikaista perinnettä  me,
kivitaloista, autoista ja digitalisaatiosta huolimatta vielä olemme.  Parhaita kirjoja mitä olen lukenut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti