Mia
Kankimäki: ”Naiset joita ajattelen öisin”
Otava 2018
447 sivua + kuvat 16 kpl
Aluksi lainaus Kari Peitsamolta:
”Kauppaopiston naiset, ne
todella kääntää mun pään
Kauppaopiston naiset, ne todella kääntää mun
pään
Kauppaopiston naiset, ne todella kääntää mun
pään.”
Näin lauloi aikoinaan
Kari Peitsamo ja Akkulit. Nyt kun olen lukenut Mia Kankimäen kirjan ”Naiset joita ajattelen öisin”,
niin nyt aivan muut naiset
saavat pään kääntymään. Kauppaopiston naisia kuitenkaan väheksymättä. Kirja on kauniisti kirjoitettu kunnianosoitus, ei ainoastaan
kirjan naisille, vaan naisille
yleisestikin ja siten myös
näille kauppaopiston naisille.
Tähän tekstiin
liittyvässä kuvassa on kirjan lisäksi Olavi Paavolaista esittävä patsas sen
takia, että kirjaa lukiessa
Paavolainen tuli mieleen. Kirjassa on samaa valppaasti
ympärille katsovaa ja vaikutteille altista, uuden etsimisen
henkeä kuin Paavolaisenkin kirjoissa. Haetaan ymmärtämistä asioille mutta
ollaan avoimia myös kaikelle
uudelle.
Kirjan ensimmäinen osa on oikeastaan matkakirja
Afrikkaan ja myös Karen Blixenin
elämään. Molempien osalta ennakko-odotukset
ja kokemukset poikkesivat toisistaan. Se ei olekaan tärkeää. Tärkeää on, että hyväksyy ja
ymmärtää muutokset.
”Ajattelen, Karen, ettet ehkä
ollutkaan ihan sellainen kuin kuvittelin. Et ehkä ollutkaan se äärettömän
rohkea, vahva, itsenäinen, viisas ja hyvä ihmenainen, jollaiseksi olin sinut
mielessäni kuvitellut. Olit inhimillisempi, heikompi, sairaampi, masentuneempi,
tunteillesi alttiimpi, itsekkäämpi, epätoivoisempi, omistushaluisempi,
metsästyshimoisempi, turhamaisempi.
Mutta ei se mitään, Karen, sellaisia me
olemme.”
Kerrassaan upea jakso kirjassa, vaikka sellainen koko kirjakin on.
Yksi kiinnostavimmista
osioista oli tutkimusretkeilijöitä koskeva, koska ainakin
minulle kyseiset henkilöt olivat tuntemattomia ja heidän
toimintansa tuntematonta. Naisten
suoritukselle on pakko nostaa hattua, koska he
suorittivat tehtävät ilman
tukiverkostoja, niukoilla
budjeteilla ja useimmiten
pukeutuneina tavalla, joka vastasi
säädyllisyyden mutta ei tehtävien
suorittamisen vaatimuksia. Lisäksi
he joutuivat olemaan aina vähättelyn ja pilkan kohteina. Onneksi saavutukset ja
heidän julkaisujensa menestys kuitenkin puhuu
puolestaan. Tässäkin
jaksossa mielenkiintoisten tarinoiden
lisäksi lukija saa
herkutella kirjoittajan osuvilla kommenteilla, jotka yhdistävät
tarinoita nykypäivään.
Kirjan osiossa
”Taiteilijat” on alussa tarpeellinen
ja perusteellinen kuvaus
naisten asemasta 1400-1500 luvun
italiassa. Se osoittaa, kuinka
paljon kärsimystä oli ylhäistenkin naisten
elämässä ja kiiltokuvamaisen
kauniiden muotokuvien takana. Naisten vaihtoehdot elämässä riippuivat
asemasta mutta olivat
vähäiset. Silti löytyi silloinkin
naisia, jotka väkisin raivasivat
itselleen haluamansa polun, kirjan vaihtoehdon d).
Tämä taitelijat osio sai kyllä hien nousemaan
otsalle, sillä jouduin
häpeäkseni tunnustamaan, etten
heitä tuntenut. Tosin, kuten kirjassa osoitetaan, heidän teoksiaan ei juuri
taidemuseoistakaan löydä. Heidän
tarinansa saa kyllä onnellisen ja parempaa tulevaisuutta lupaavan
lopun, kun kirjailija myöhemmällä
matkallaan törmää Firenzessä
naistenpäivän kulkueeseen:
”Porukkaa on valtavasti, mikä
karnevaali, naisia tulee aina vain lisää, he kantavat kylttejä ja valokuvaan
niitä minkä ehdin, niihin on piirretty munasarjojen kuvia, niissä vaaditaan itsemääräämisoikeutta, autodetermiminazione,
oikeutta päättää omasta ruumiistaan, oikeutta olla ryhtymättä synnytyskoneeksi
ja Sassettin tyttäreksi.
Sitten vihdoin ymmärrän mitä tämä tarkoittaa:
anno domini 2017 Firenzen naiset ovat vihdoinkin päässeet kaduille, ulos
makuuhuoneista, keittiöistä, kellareista ja varastoista, ja se on niin hienoa,
etten melkein saa henkeä.”
Tämä on tavattoman
hienosti kirjoitettu ja koottu
kirja. Siinä on myös sopivasti huumoria, joka on lämpimän hykerryttävää.
Valtavasta tietomäärästä huolimatta teksti
pitää otteessaan ja kirjoittajan
kommentit ja omat matkakokemukset yhdistävät
asioita nykyaikaan tavalla,
joka ainakin minut
sai pohtimaan sitä, olemmeko sittenkään
tulleet noista ajoista
niin kauas kuin luulemme.
Muutama päivä sitten Hesarissa oli artikkeli jossa
todettiin, että suurin osa
maahanmuuttajanaista on korkeasti koulutettuja. Kuitenkin heitä
kohdellaan kuin
kouluttamattomia ihmisiä. Ainakin
tuossa suhteessa oppi on kaatunut Kankkulan kaivoon.
Tämä kirja
ylitti kaikki odotukset. Toivottavasti
se avasi myös pysyvästi näköalan uuteen maailmaan, jonka miehinen kulttuuri on aikanaan tehokkaasti
sulkenut. Minkä henkisen
rikkauden me olemmekaan jättäneet
käyttämättä vuosituhansien ajan. Kirja on kahdellakin tapaa myös
matkakirja. Toisaalta se on matka kirjassa esiteltyjen rohkeiden naisten mielen maisemiin ja
toisaalta se vie mukaan myös
heidän retkilleen ja elinympäristöönsä. Kirjoittajan
upea teksti sitoo tämän kaiken
vielä nykyaikaankin.
Kirjan loppu on eräänlainen epilogi ja täydentää hienosti kirjan kokonaisuutta. Se on lohduttava kaikille luovaa työtä tekeville. Kiitos siitäkin Mia Kankimäki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti