Mila Teräs: "Harmaat enkelit"

 

Mila Teräs: ”Harmaat enkelit”

Karisto 2014

219 sivua

Kirjan  kansi Kirsti Maula (kiitos kannesta  ja muusta ulkoasusta)

Mila Teräksen  kirja ”Jäljet” (Karisto 2017), joka  kertoi  Helene Schjerfbeckistä,  ihastutti  aikanaan kauniin  kielensä  ja arvostavasti  ja  hellästi  taiteilijaa  kuvaavan  tyylinsä  takia. Mila Teräksen ensimmäinen  aikuisten  romaani ”Harmaat enkelit”, joka  ilmestyi  kolmisen  vuotta aikaisemmin, on samalla tavalla ihmisiä arvostava, heidän tunteensa sisäistävä  ja kauniilla, monimuotoisella  kielellä  kirjoitettu. Kirja on jäänyt aivan  liian  vähälle  huomiolle,  sillä  lukukokemuksena se on harvinaisen  kaunis.  Lisäksi se  on edelleenkin  ajankohtainen  aiheittensa  takia. Lukiessa  tuntui  siltä, että  se  nyt olisi  jopa ajankohtaisempi  kuin  ilmestyessään. Ajankohtaiseksi  sen tekee vanhusten  kohtelusta  ja  myös kahden  erilaisen  kulttuurin  yhteiselosta kertovat aioheet. Toki  kirjassa on  muitakin  olennaisia teemoja. 

Kirjan kansi  kertoo hienosti  kirjan rakenteesta, sillä kannen kolmen  naishahmon  kautta  tarina  kerrotaan. Teresan  ja hänen isoäitinsä Helvin tarina  kerrotaan  heiden  omien  kokemustensa ja muistojensa  kautta. Teresan tyttären, Selman tarina  etenee lähinnä Teresan  kertomusten  kautta.

Teresa on naimisissa turkkilaisen  miehen kanssa ja asuu Turkissa.  Hänen suomalainen isoäitinsä on joutunut vanhusten  hoitokotiin  huonossa  kunnossa  ja Teresa palaa tyttärensä kanssa vanhaan kotiinsa Suomeen  hoitamaan  isoäitiään. Tästä alkaa tarina, jossa  yhdistyvät kolmen eri ikäisen ihmisen inhimilliset tunteet, muistot  ja kokemukset  kauniilla  tavalla. Kirja on tarina vanhuudesta, nuoruudesta ja äidiksi kasvamisesta.

Kirjaa lukiessa ei  voi olla  huomaamatta, että  vaikka isoäidin  hoito  laitoksessa  tuntuu  olevan  teknisesti  kunnossa,  niin siellä kuitenkin  hoidetaan  vain  ruumista ei  sydäntä. Vanhukset  ovat  yksinäisiä  ja poissa tutusta  ympäristöstään. Isoäiti Helvikin  voi paremmin,  kun  hän saa Teresan  tuomaa tuttua kotiruokaa. Ei laitokseen saa kodinomaista tunnelmaa. Tätä asiaa kirjassa korostetaan usein:

”Kuinka vaikea tällainen paikka olisi ottaa kodikseen, minä pohdin, kuinka hankala juurtua näihin huoneisiin, tähän kevyeen lavastukseen, jossa millään esineellä ei ole tarkoitusta, ei henkilökohtaista, omaan elämään liittyvää tarinaa.

Hatarasti viritetyn kodinomaisuuden särkee paikan haju. Vaikka nenä tottuu siihen jo muutaman minuutin jälkeen, lemu saa vilkuilemaan kelloa, liikehtimään levottomasti.”

Tarina vanhuudesta ja kuoleman lähestymisestä  on kirjoitettu äärettömän  kauniisti  ja vanhuksia  ja ihmisiä kunnioittaen.  Vanhustenhoidon  puutteista  voisi  kirjoittaa monella tavalla ja epäkohtia  korostaen,  mutta  uskoisin, että  kirjassa  käytetty  tapa, jossa  asioita lähestytään sydämen  kautta, on kaikkein  parhain  ja vaikuttavin.

Isoäidin lailla monet ovat  hyvin laihoja, he ovat hauraita kuin himmelit. Silti kaunis on yllättäen ensimmäinen sana, joka mieleeni nousee, kun katselen heitä. Vanhukset ovat kauniita oudolla, mutta puhuttelevalla tavalla niin kuin jonkin tuntemattoman maan kansalaiset. Kaikkia ei ikä eikä edes tämä paikka ole saanut kumaraan.”

Isoäiti Helvi  palaa muistoissaan omaan  nuoruuteensa. Se  tuo  mukaan  kauniin haikeat  ja myös surulliset  muistot sota-ajasta. Ne tuovat myös kolmen sukupolven  tarinaan  pitkän  linjan ja vieläkin vaikuttavat perinteet. Sillä kirja kertoo myös peloista ja tuntuu kuin noilla peloilla olisi pitkät juuret, joiden kautta ne pääsevät siirtymään sukupolvelta toiselle. Helvin kohdalta pelot liittyvät sodan aikaisiin kuolemiin ja sodasta selvinneen miehen  väkivaltaiseen  käyttäytymiseen. Juuri väkivallan pelolla  on taipumus  siirtyä  sukupolvelta toiselle. Väkivaltaa enemmän kirjassa puhutaan  kuitenkin rakkaudesta  ja se onkin ainoa keino pelkoa vastaan.

Kirjan yhtenä, taustalla olevana, teemana  on myös  kahden  kulttuurin ja  uskonnon  kohtaaminen. Teresa on naimisissa turkkilaisen  miehen  kanssa. Kirja kuvaa kuinka tämä  onnistuu  ja kuinka rikastuttavaa  se on. Pitää vain olla avoin, vastaanottavainen  ja ymmärtää  muiden kokemusmaailmaa.  Sydän ja  ymmärrys  ovat  tässäkin avainasemassa.

Teresan  ja varmaan monen muunkin  äidin ongelmana  ensimmäisen  lapsen  jälkeen  on  epävarmuus. Olenko riittävän  hyvä äiti, kun tarjoan lapselle  äidinmaidonvastiketta  ja valmisruokia. Kun  olen aina  väsynyt  ja vihainen.  Minusta  kirjan  lopun Selman  lause  on hieno  lohdutus  näille  äideille:

” – Kaikilla maailman lapsilla on kivat äidit ja varsinkin minulla, Selma sanoo ja osoittaa kuvaa: - Tuo on aurinko, joka kuvasta katsoo. Sillä on hymyilevät kasvot. Rannassa on sinistä, lämmintä vettä. Pilvet tanssivat. Niin kaikki riemuitsevat päivän alkamista! Äiti, tästä kuvasta minä näen kesän. Näetkö sinä? Äiti, tämä kuva on sinun kirjanmerkkisi. Äiti, tämän kuvan sinä saat minulta lahjaksi.”

Tämä on uskomattoman  koskettava, haikea ja kaunis kirja, vaikka se käsitteleekin myös vaikeita ja surullisia asioita, kuolemaa ja erityisesti pelkoa, mutta vielä enemmän rakkautta. Sen kieli on kaunista ja tuntuu henkivän inhimillistä lämpöä.  Osa lauseista jää soimaan  mieleen.