Olga Tokarczuk: "Vaeltajat"

 

Olga Tokarczuk: ”Vaeltajat”

Otava 2019, teos ilmestyi suomeksi ensimmäisen  kerran 2012

426 sivua

Puolankielinen alkuteos ”Bieguni” (2007)

Suomentaja Tapani Kärkkäinen

Olga Tokarczuk  sai  kirjallisuuden  Nobel-palkinnon 2018  ja  aiheesta. Kirjoitin  blogiini arvion  hänen  teoksestaan ”Päivän talo, yön talo” marraskuussa 2019. Totesin silloin: ” Hänen ensimmäinen  suomennettu  romaaninsa ”Päivän talo, yön talo”  on kerrassaan  upea,  myyttinen, todellinen, mielikuvituksellinen, tosi, salatun hauska  ja ennen  kaikkea  ajatuksia  herättävä”.  Samoja  sanoja  voi  hyvin  käyttää  myös  kirjasta ”Vaeltajat”, vaikka  kirjat  ovat  hyvinkin erilaisia.

”Vaeltajaan”  oli paljon vaikeampi  päästä  sisälle. Minulla  kirja alkoi  vetää tarinan ”Kunicki.Vesi I” yhteydessä. Tämä Kunickiin  liittyvä  tarinahan  jatkuu  sitten  vielä  kirjan  lopussakin.  Kirja sisältää erilaisia tarinoita, vaeltajalle tapahtuneita, vaeltajalla kerrottuja  tai vaeltajan  mieleen  juolahtaneita. Osa tarinoista on vain puolen sivun mittaisia  ja osa pitkiä ja osa minielämänkertoja. Ne ovat  hyvin erilaisia,  mutta  yksi  tärkeä  yhteinen  piirre  niissä kuitenkin  on – ne ovat ajatuksia  herättäviä. Alkuhankaluuksien  jälkeen kirja  kyllä vei  mukanaan, ja kaikkinensa,  kyllä  tämä  on syvällisempi  ja monipuolisempi teos kuin tuo edellinen. Tämän lukeminen  kannattaa  ja rikastuttaa.

Vaeltajan tarinat on hyvin erilaisia eivätkä aina  siltä ihmiselämän kauneimmalta puolelta. Mutta sellaistahan  elämä  on ja  meissä  ihmisissä  on monenlaisia  puolia, myös pimeitä. Olennaisempaa kuin pitää ainoana  oikeana  yhtä valaistua reittiä, on ymmärtää ihmiselämän moninaisuutta ja erilaisuutta. Luulisin, että  tämä  kirja lisää tuota ymmärrystä,  kun  sitä  lukee  avoimin  mielin.

Kirjaa voi lukea  kuin  novellikokoelmaa,  mutta  on siinä oikeastaan  kaksi  selvää  teemaakin. Toinen  on matkustaminen  ja siihen  liittyvät kokemukset ja myös luennot matkustuspsykologiasta  eri  lentoasemilla. Näissä luennoissa pohditaan niin ajan olemusta, kieltä  kuin myös ihmisten  käyttäytymistä. Toinen usein  toistuva  teema  on anatomia ja  myös miten ruumis saadaan säilymään  mahdollisimman  luonnonmukaisena ja miten ihmisruumiin rakennetta on  tutkittu.  Aiheesta  huolimatta  näissäkin  tarinoissa  pohditaan ihmisen käyttäytymisen perussyitä, vaikka  varsin tarkkoja  anatomisia  kuvauksiakin  ne  sisältävät. Kirja sisältää  myös useita tarinoita todellisista henkilöistä joita on mm.  Soliman, tri Ruysch, joka  todella  laati dioraamoja käsitellyistä  ihmisruumiista. Varsin laaja on kertomus myös todellisesta hahmosta Philip  Verheynistä. Se on hyvin kaunis  ja kunnioittava.

Tokarczukin hienous on, että hän aiheesta  riippumatta  löytää uusia  ja olennaisia piirteitä asioista  ja ihmisten  käyttäytymisestä  tai ihmisten  käyttäytymiseen vaikuttavista  seikoista.  Lainaan tähän  vain osan  kohdasta ”Ihmisen vahvin elin on kieli”.

”On maita, joissa ihmiset puhuvat englantia Mutta he eivät puhu sitä niin kuin me, joilla on oma kielemme piilossa käsimatkatavaroiden seassa ja toilettipussukoissamme ja jotka puhumme englantia vain matkoilla, vieraissa maissa ja vieraille ihmisille. Vaikea kuvitella, mutta englanti on heille ihan oikea kieli! Ja usein ainoa. Heillä ei ole mihin palata tai minkä puoleen kääntyä epäilyksen hetkinä.

Miten eksyneiksi heidän täytyykään tuntea itsensä maailmassa, jossa joka ikinen  ohje, typerimpien rallatusten jokainen sana, ravintoloiden ruokalistat, yhdentekevin liikekirjeenvaihto ja hissin nappulat ovat  heidän yksityisellä kielellään. Kun he puhuvat, kuka tahansa voi milloin tahansa ymmärtää heidän sanansa, ja heidän on luultavasti varta vasten salakoodattava muistiinpanonsa. Missä tahansa he ovatkin, kaikilla on rajoittamaton pääsy heihin, kaikilla  ja kaikella.”

Kohta  jatkuu vielä  ja loppuosassa, samoin kuin  tässäkin,  tulee hienosti esille Tokarczukin  salakavala  huumori, joka on kaikkialla  läsnä. Se myös  tuo  kaikkeen tekstiin persoonallista otetta  ja lähestyttävyyttä. 

Jos anatomiaan  liittyvät  kertomukset  eivät  sytytä,  niin  tarina ”Vaeltajat”,  joka  kertoo Annuškasta  kyllä  korvaa kaiken. Se on koskettava  ja moniulotteinen, joten  en  kerro siitä  enempää. Aivan samalla tärkeitä  ja ajankohtaisia  ovat  kirjassa esitetyt Josephine Solimanin  kirjeissä esitetyt ajatukset. Oikeastaan ne ovat ajankohtaisempia kuin  koskaan. Ne paljastavat rasistisen  ajattelun  koko  julmuuden.  Josephine Solimanin  isä  oli Keisarikunnan arvostettu  diplomaatti mutta  tummaihoinen. Kuolemansa jälkeen hänen ruumiinsa täytetiin  ja asetettiin näytteille  muiden  kummallisuuksien  joukkoon. Hänen tyttärensä, Josephine, on  yrittänyt saada hänet  kunniallisesti  haudattavaksi.

”Voiko syynä olla ihonväri? Tumma, musta? Entä jos villeihin maihin päätynyttä valkoihoista ihmistä kohdeltaisiin  samalla tavoin, hänet täytettäisiin ja pantaisiin uteliaiden katseiden nähtäväksi? Riittääkö, että toinen on jollakin tavalla erilainen, ulkonäöltään tai sisäisesti, jotta yleisesti hyväksytyt lait ja tavat lakkaavat koskemasta häntä? Ovatko  nuo lait keksitty ja luotu vain samanlaisia ihmisiä varten? Maailmahan on monenkirjava. Peninkulmien päässä etelässä elää ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin pohjoisemmas asettuneet. Idässä taas on erilaisia ihmisiä kuin lännessä. Mitä mieltä on laissa, joka luo säännöt vain yksille….”

Tämä on Tokarczukin suomennetuista kirjoista paras ja syvällisen. Tämän kirjan lukeminen lisää ymmärrystä ja rikastuttaa kaikin tavoin. Kirja sisältää useita lyhyitä tai  pitkiä kertomuksia, joita  vaeltaja kuulee  tai keksii elämäntaipaleellaan. Osassa kertomuksia on vankka todellisuuspohja  mutta  aina  kertomukset sisältävät enemmän  kuin  miltä  näyttää.

Kirjan loppuosan kertomus ”Kairos” tavallaan kruunaa koko  kirjan, vaikka  vaeltajan retki ei siihen  vielä  päätykään.