Miki Liukkonen: "Vierastila"

 

 

 

Miki Liukkonen: ”Vierastila”

WSOY 2023

554 sivua (sisältää Samuli Knuutin saatteen)

 

Mielestäni Miki Liukkosen kirja ”Vierastila” on hänen parhain teoksensa. Se on aiempia helppolukuisempi siltikin niin, ettei kielellinen rikkaus ole minnekään kadonnut.  Kuitenkin tuntuu siltä, että paljon parempaakin olisi voinut olla tulossa. Kirjan haitta ja myös rikkaus on mielikuvitus, joka poukkoilee yllättävällä tavalla ja siten myös haastaa koko ajan lukijaa. Miki Liukkonen toteaa sen myös kirjassaan. Liitän tähän lainauksen kirjasta, joka tavallaan myös kuvaa kirjan tekstin poukkoilua:

”…Oli outoa ajatella, että ihmiset reagoivat niin voimakkaasti johonkin, mikä oli vain tekaistua, huithait, jotain mitä hän vain suolsi päästään, tai pikemminkin mitä hänen päänsä suolsi hänelle: tämä olikin jännä juttu; ei hän voinut kontrolloida ajatustensa tulvaa millään tavoin. Hän näki jotain, sanokaamme kengän roikkuvan nauhoistaan korkealla puun oksalla, ja mielikuvat ja johtopäätelmät siihen johtaneiden tapahtumien kulusta oikein tungeksivat ehdotuksineen kuin maaniset pörssimeklarit jonkin kurssiailahduksen sävyttämänä hänen mieleensä…”

Juuri näin käy myös kirjan tekstin kanssa. Yleensä nämä syrjähypyt ovat nautinnollista luettavaa mutta hajottavat myös kirjan kokonaisuutta. Näiltä osin kirja muistuttaa David Foster Wallace:n kirjaa ”Päättymätön riemu” tai Thomas Pynchon:n krijaa ”Painovoiman sateenkaari”, mutta pysyy onneksi laajuudeltaan hyväksyttävissä rajoissa.

”Vierastilan” juoni on omaperäinen, mielenkiintoinen ja yllättävä, joten ei siitä enempää, jotta yllätyksellisyys säilyy. Siitä huolimatta kirjan parasta antia ovat nuo ajatuspoukkoilut, joita riittää lähes jokaiselle sivulle. Joiden kielestä ne häiritsevät juonikuvion suoraviivaista etenemistä mutta ajattelua ne rikastuttavat. Otan tähän esimerkiksi yhden noista ”poukkoilusta”.

”…Kenties Ren on vain voimaton, »elämää kohtaan tuntemansa epämääräisen velvollisuuden» heikentämä…ei oikein jaksaisi – mutta syvällä sisällä kanta-aines havahtuu ja laulaa samaa hysteerisessä ylärekisterissä soivaa lauluaan: Eteenpäin! Eteenpäin! Onko tämä se askel joka hänen seuraavaksi täytyy ottaa vai se, josta hänen tulisi pidättäytyä, sännätä aivan eri suuntaan? Olisiko hänen tarkoituksellisilla päähänpistoillaan todellista merkitystä syiden ja seurausten maailmassa? Voisiko hän koskaan voittaa Aikaa? Kuvitella: maailma ilman aikaa. Ilman Jumalaa. Se mitä ihmiset ovat vuosituhansia palvoneet, kaiken koossa pitävä Jumala… tämä Jumala ei ole muuta kuin aika itse. Ei mikään ajatteleva, toimiva olento, vaan fysiikan laki, jonka kanssa voi neuvotella yhtä vähän kuin oman kohtalonsa. Jumala on aika, eikä aika ole armollinen…”

Minulle Miki Liukkosen kirjoissa on tuottanut ongelmia se, että monet kirjassa esiintyvät asiat ja ilmiöt tulee yhdistettyä kirjoittajaan henkilönä. Tietysti jokainen kirjailija kirjoitta omista elämänkokemuksistaan mutta jotenkin se tulee Miki Liukkosella kärjistetysti esille. Autofiktiota kirjat eivät kuitenkaan ole.

”Vierastilan” toinen osa alkaa kuitenkin pitkällä, kaunaisella kirjoituksella, jota ei voi kuitenkaan olla yhdistämättä kirjoittajaan ja hänen lähipiiriinsä ja kollegoihinsa. Kaunaisuuden lisäksi hän siinä toki suhtautuu kriittisesti itseensä ja töihinsä, mutta jotenkin tuo pätkä ei sovi kirjaan. Tai ainakin minulta se voi pois kirjan muuten kiinnostavaa tunnelmaa. Jälkisanoissa todetaan, että toisen osan alussa oli tarkoitus kirjoittaa tekijä mukaan kirjaan. Se olisi onnistunut kyllä ilman tuota vuodatusta.

Tuo toteutus, jossa kirjailija on tuotu osaksi kirjaa, on hieno. Monille kirjan tapahtumille tulee nyt myös toinen silminnäkijä.  Kun tapahtumat kerrotaan myös toisen silmin ne saavat lisää syvyyttä ja syyt tapahtumille aukeavat paremmin. Hieno toteutus.

Ei kirja anna mitään unohtumatonta kokemusta tiettyyn ratkaisuun johtavasta tapahtumaketjusta niin kuin romaanit usein tekevät. Mutta se saattaa pakottaa katsomaan ns. todellisuutta uudella tavalla. Ja jos uskaltaa katsoa asioita toisen silmin tai erilaisista lähtökohdista voi löytää jotain perustavanlaatuista uutta. Jos kirja johdattaa ajattelemaan tai toimimaan näin, se on antanut paljon. ”Vierastila” pystyy siihen.

Tiedän kyllä, ettei huumeiden ja lääkkeiden tai edes alkoholin liiallinen käyttö häviä silmiä ummistamalla. Siltikään en pidä siitä, että se saa kirjassa muodostuu luonnolliseksi osaksi elämää. Huumeiden ja lääkkeiden käytön käsittelytapa on tietysti aina ongelmallista ja kirjassa se tehdään tavalla, joka saa minulla karvat pystyyn.

”Vierastila” on Miki Liukkosen ehkäpä paras teos. Se ei tarjoa tavanomaiseen romaaniin kuuluvaa ratkaisua, vaan kirjan anti muodostuu tarinaan liittyvistä ajatuksellista poukkoiluista, jotka pakottavat lukijankin ajattelemaan ja katsomaan asioita totutusta poikkeavista näkökulmista. Huumeiden ja vahvojen lääkkeiden käyttö korostuu kirjassa liikaa. Kielellisesti teos on rönsyilevä ja runsas, välillä liikaakin. Kirja on ehdokkaan Finlandia-palkinnoin saajaksi. Tämän vuoden taso on kova, joten tämä kirja ei olisi minun suosikkini, vaikka erinomainen onkin. Päättäjät ovat toki muualla.