Merja Mäki: "Itki toisenkin"

 

 

 

 

 

Merja Mäki: ”Itki toisenkin”

Gummerus 2025

415 sivua

 

 

Merja Mäen romaani ”Itki toisenkin” on kielellisesti huiman upea. Jotenkin tuntuu, että hän pystyy yhdistämään tekstiin niin luonnon ja ympäristön olemuksen, kuin kuvaamiensa henkilöiden tunteet ja kokemukset. Parhaimmillaan ihminen on osa ympäröivää kokonaisuutta ja yhdistyy siihen. Kyky kirjoittaa tällä tavalla antaa lukijalla aivan uudenlaisen, omat rajat ylittävän kokemuksen.  Eikä tällainen yhdistyminen luontoon ole vain tekstiin liittyvää taituruutta.  Kirjan kuvaamassa karjalaisessa perinteessä ovat nämä samat ominaisuudet, erityisesti se tulee erille itkuvirsien tuottamassa kokemuksessa. Kielellisesti pitää korostaa myös kirjassa käytettyä karjalan kieltä, sillä ei hienostella tai sitä korosteta mutta arjen elämän, esineiden ja rakennusten karjalaiset termit tuovat tavallaan myös lukijan lähemmäs kirjan ihmisten elämää.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat samaan aikaan ja samoille alueille kuin Merja Mäen edellinen kirja ”Ennen lintuja”. ”itkin toisenkin” on kuitenkin itsenäinen romaani, joten siihen kannattaa tarttua, vaikka edellistä kirjaa ei olisi lukenutkaan. Näitä kirjoja yhdistävät kuitenkin kerrassaan upeat kannet. Ne ovat kuin sisaruksia niin kuin voisivat olla henkilötkin. Erityiskiitos kannen suunnittelijalle Jenni Noposelle.

Kirjan tarina rakentuu opettajana Karjalassa toimineen ja suomalaisten uudelleenkoulutukseen valinneen Larjan ympärille. Hän palaa uudelleenkoulutusleiriltä kotiinsa Karjalan Suurmäkeen mutta perheensä tilanteen takia jää sinne.  Larjan tarinan kautta kuvataan kyläläisten elämää ja miehittäjien (suomalaisten) toimia. Kirja on harvoja, joissa suomalaisia nimitetään aidosti miehittäjiksi ja kuvataan kuinka suomen kielellä ja tavoilla pyrittiin korvaamaan karjalaisuutta.

Larjan tarina on myös kaunis rakkaustarina ja vaikka en haluakkaa paljastaa kirjan juonta, minusta rakkauden kuvaukseen liittyy myös tärkeä piirre. Pyyteetön rakkaus ei ole omistamista, vaan tarvittaessa myös luopumista toisen onnen hyväksi. Myös tämä puoli tulee kirjassa hienosti esille.

Minusta kirja on myös vahvasti rauhaa korostava. Loppupuolella on vavahduttavia sotakuvauksia, jotka osoittavat sodan mielettömyyden ja sen aiheuttamat kärsimykset mutta rauhaa ajatellen niitäkin tärkeämpiä ovat kuvaukset rajaseudun ihmisten elämästä.  Elämä rajaseudulla, silloin kun rajaa ei ole suljettu, ei pitäydy rajalinjaan. Ihmiset, tunteet ja tavarat liikkuvat yli rajojen ja kielimuurien rauhassa toisiaan kunnioittaen. Vain ymmärtämisen ja vuorovaikutuksen kautta syntyvät rauhan edellytykset ei rajoja sulkemalla.

Rakkaudesta ja sodasta huolimatta kirjan tärkein anti on mielestäni kuitenkin kuvauksissa itkuvirsistä. Kuten kirjassa todetaan, karjalan kielessä on sanoja, jotka myös tuonilmaisissa olevat voivat kuulla, kun ne esitetään itkemällä. Nämä itkuvirret voivat kuvata surua mutta myös iloa. Kirjassa on useita hienoja kuvauksia itkuvirren esittämisestä ja niiden synnyttämistä kokemuksista. Lainaan tähän pienen katkelman Larjan esittämästä itkuvirrestä, kun hän huomaa olevansa raskaana:

 

”…

Jatkoin hyräilyä, ja ääni värisi rinta-alassani, kunnes muuttui itkuiseksi. Itkin äänellä laskevaa säveltä, ja kuulin ympärilläni pikkulintujen siipien lehahtelua. Lähetin sanat matkaan huuliltani, pohjoistuulen kuljeteltavaksi.

”Idätettyiseni, hautomaiseni…” nimitin syntymätöntä.

Ihoni tuntui niin herkistyneeltä, että oli kuin se kykenisi tuntemaan pilvien kylmän udun. Puristin silmiäni kiinni ja etsin lastani pimeästä. Hän asui vielä eri ilmoissa kuin minä mutta tunsi minut jo.

Äkkiä tuntui kuin kangas olisi valahtanut edestäni multaan. Lapsi oli kuin valo, joka kajasti tuonilmaista ja tilan maailmojen välillä. Ei ollut olemassa mitään rajaa, oli vain etäisyys. Ei mitään ylitettävää, pelkästään eteenpäin astuttavaa.

….

Lapsi pysytteli aukion vastakkaisessa päässä, ja sille saattaisin huutaa itkukielellä, jota ymmärsi myös ei-elävä.

Kertoisin että odotan. Pitäisin sylini avoinna häntä varten.

Hyräilin säveltä ja kutsuin lasta.

”Kantamani, etsittyiseni, kaunis kutomaiseni.”

Siiveniskut ympärilläni räpsivät ja lepattivat. Olin tikahtua iloitkuuni. Tunsin, että lapseni ymmärsi.

Kerroin että puhaltaisin kuin pohjoistuuli. Puhaltaisin häntä kohti. Puhaltaisin hänen huultensa välistä elämän häneen.

Itkin.”

Itkuvirsiin liittyviä kuvauksia kirjassa on useita, ja ne ovat vaikuttavia ja herkistäviä. Myös kirjan nimi tulee yhdestä sellaisesta mutta sitä en paljasta. Kohta jossa se esiintyy on sellainen kirjoittajan lukijalle lahjoittama helmi, jota sen löytäjä kantaa ikuisesti sydämessään.

Itkuvirren kuvaukset kirjassa ovat selvimmin sitä upeaa kerrontatapaa, jossa yhdistyvät niin tunteet ympäristö ja luonto ja usein erityisesti myös tuuli. Tuon kerrontapa menee suoreen tajuntaan ja sydämeen.

Merja Mäen kirja ”Itki toisenkin” on lukukokemus, joka jää mieleen. Se kertoo kaunistelematta vaikeista ajoista, sodasta, sen aiheuttamista kärsimyksistä, karjalaisuuden asemasta vallanpitäjien vaihtuessa, ihmisten arjen niukkuudesta. Kirja ei ole kuitenkaan toivoton ja niin arki kuin tulevaisuuskin kuvataan uskomattoman kauniisti. Kirjailija pystyy yhdistämään kuvauksiinsa niin luonnon ja ympäristön olemuksen, kuin kuvaamiensa henkilöiden tunteet ja kokemukset. Parhaimmillaan ihminen on silloin osa ympäröivää kokonaisuutta ja yhdistyy siihen. Kyky kirjoittaa tällä tavalla antaa lukijalla aivan uudenlaisen, omat rajat ylittävän kokemuksen. Kirja vaikuttaa niin päähän kuin sydämeenkin. Kiitos kirjailijalle.