Salla Simukka: Lumikki-trilogia

 

Salla Simukka: Lumikki-trilogia

”Punainen kuin veri”, Tammi 2013, 265 sivua

”Valkea kun lumi”, Tammi 2013,  237 sivua

”Musta kuin eebenpuu”, Tammi 2014, 192 sivua

Rauhassa saavat  pysyä  eläkkeellä mestarisalapoliisi  Kalle Blomqvist, Pertsa ja Kilu  ja Viisikkokin  sillä Lumikki  on  päässyt  vauhtiin. Tätä  lukiessa  vain  ihmettelin  miksi se  on  luokiteltu  nuortenkirjaksi  sillä sisällöltään  ja jännittävyydeltään  se  hakkaa useimmat ns.  aikuisten  kirjat  mennen  tullen.

Pitäisi  mieluummin  puhua  siitä, että nuoret  kokevat  tämän  kirjan helpommin  ja  vahvemmin  kuin   monet  aikuiset  sillä  tapahtumia  lähestytään  ja  katsotaan  nuorten  näkökulmasta.  Eivät  ne  asiat kuitenkaan  missään  mielessä  silti  ole  vähemmän tärkeitä.

Silmiin osui  kirjan  alkuosassa  kappale, jota  tuskin  näkisi  tavallisissa  dekkareissa  vaikka  se  on  niin totta:

”Tammelan koulun pihalta kantautui lasten huutoja, naurua ja kiljahduksia. Lumikki katsoi, kuinka tytöt ja pojat  juoksivat, hyppivät, keinuivat ja kiipesivät hengitys höyryten ja posket pakkasesta punaisina. Paksuissa toppavaatteissaan he olivat  kuin  pulleita, värikkäitä lumiukkoja. Hänen katseensa yritti tavoittaa pihan reunoilta yksinäisiä, muiden  hylkäämiä  lapsia. Hän terästi kuuloaan erottaakseen huudoista ne, jotka eivät kielineet riemusta vaan oikeasta pelosta. Lumikki tiesi, että joillekin koulun piha ei ollut talvipäivän auringossa hohtava leikkikenttä vaan  kauhun valtakunta, jossa päivät olivat  pitkiä ja mustia kuin yö.”

Koulukiusaaminen  tulee esille  kirjan  takaumissa  useita  kertoja ja se  onkin yksi olennaisia  teemoja.   Toinen sellainen  on  myös tyttöjen asema  ja rooli. Tästäkin on kirjassa hieno  pätkä:

””Siis apua, mä kuolen”

Niin tytöt hihkuivat ja kiljuivat monta kertaa päivässä milloin ihastuksissaan, milloin teeskennellyn avuttomina. He levittelivät silmiään ja jauhoivat purkkaa. Lumikilla oli kestänyt  hetki, ennen kuin hän oli ymmärtänyt, että tyttöjen typeryysesitys oli tarkoitettu  pojille. Että he olivat viestittäneet näille käytöksellään olevansa pieniä, söpöjä ja vaarattomia. Ja oikealla  tavalla seksikkäitä, tiettyjen poikien mielestä.

He kutistivat ja tyhmensivät itsensä, jotta luokan hyvännäköisimmät pojat voisivat tuntea olevansa fiksumpia, vahvempia ja osaavampia.”

”Punainen kuin veri”  on  muilta  osin dekkarityyppinen  ja  hyvin  jännittävä. Se kertoo  huumekaupasta  ja siihen  liittyvästä  korruptiosta johon  myös huumepoliisi  on sotkeutunut. Tarina  on vetävä  ja  luonteva ja sopii yhtä  hyvin  nuorille  kuin aikuisillekin.  Tarinan elämänviisauskin  sopii molemmille  ryhmille. Tarinan lopussa  on  Dostojevski-tyylinen epilogi, jossa  tarina viedään  loppuun varsinaisten  tapahtumien  jälkeen. Tämä on  mielestäni  hyvä  ratkaisu.

Kun ensimmäisessä  kirjassa mukana  oli  koulukiusaaminen  ja tyttöjen  rooli, niin  kirjassa ”Valkea kuin  lumi” taustalla  ovat  kiintymykseen, rakastumiseen, ja kaipaukseen  liittyvät asiat. Myös seksuaalisuus  ja transsukupuolisuus  ovat  esillä. Olennaisia  nuoria  kiinnostavia  teemoja. Ja teemoja jotka  voivat  sekoittaa  nuorten elämää, jos niitä ei  ymmärretä  ja  käsitellä  oikein. Näiden teemojen  käsittely  ja esille ottaminen  on  kirjasarjan tärkeimpiä  ansioita.

Itse  kirjan  juoni  on  mielenkiintoinen. Prahassa lomaileva  Lumikki  tapaa tytön  joka väittää  olevan  hänen  sisarensa. Siitä  käynnistyy  tapahtumaketju jossa  törmätään  lahkolaisuuteen, joka  pinnaltaan on  inhimillinen  ja  perustaltaan  väkivaltainen. Lahkolaisuuden  käsittely  on  myös teema, joka  on nuorten  kannalta  tärkeää, sillä erilaiset  ääriliikkeet  hakevat  kannattajiaan  hyvin samalla  tavoin. Tämänkin kirjan  loppuosa on erittäin vauhdikas ja  jännittävä  ja  ennen kaikkea  yllättävä, joten se  saa jäädä  lukijan  koettavaksi. Se  nostaa  myös esille  vielä  yhden  olennaisen  maailmaa pyörittävän  voiman.

Kolmas kirja ”Musta kuin eebenpuu” on kirja, jossa Lumikista  tulee viimein  kokonainen. Hän saa takaisin lapsuutensa, kuolleen sisarensa  ja  oikeastaan  myös  perheensä. Kirja  on  myös  kertomus  rakkaudesta, valinnan vaikeudesta  ja  ahdistelusta.  Kirjan  alkuosa  tuntui  hyvinkin ahdistavalta  mutta sellaiseltahan  ahdistelu tuntuu. Kirjan  loppu  on  taas  yllättävä  ja  sitä  kannattaa  odottaa.  Kokonaisvaikutelman  kannalta  on  tärkeää, ettei  Lumikki  lopussakaan  tyydy  helppoihin  tai  yleisesti  hyväksyttyihin  ratkaisuihin  vaan  kuuntelee  sydäntään ja luottaa  itseensä.

Tässä vielä  lainaus  ihan  kirjan  lopusta:

”Tämä oli Lumikin maailmankaikkeus. Sen pimeydessä ja valossa oli tilaa kiihkolle  ja pelolle, epätoivolle ja riemulle. Sen ilma täytti hänen keuhkonsa väkevänä. Tähtitaivaan sylissä hän kasvoi kokonaisemmaksi. Hänestä tuli enemmän hän. Hän oli vapaa. Lumikki painoi kämmenensä lumista maata vasten ja toivoi, että olisi voinut muuttua osaksi vastasataneita hiutaleita, sulautua niihin ja yhdistyä muihin lumihiutaleisiin.

Kevyt yötuuli kulki puiston yli ja liikutti  puiden mustia oksia ja niiden  varjoja hangilla.

Maailma huokaili ja sykki Lumikin ympärillä kuin sillä  olisi ollut  yksi ainut pulssi. Hänen pulssinsa.”

Kerrassaan  upea kirjasarja ihan meille kaikille.