Aino Vähäpesola: "Onnenkissa"

 

Aino Vähäpesola: ”Onnenkissa”

Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2019

189 sivua

Kirjan ulkoasu on  raikas. Valitettavasti tietoja  kannen  tekijästä  en  löytänyt.

Ihan ensimmäiseksi  haluan sanoa, että  tämä  on hyvä  kirja, jos  se ei  jatkossa  tule riittävän selvästi esille,  sillä kirjan  hyvyyttä  kuvaa  myös  se, että sitä  haluaa kommentoida. Se siis  herättää  ajatuksia. Kirjaa  lukiessa  suhteeni  siihen  muuttui  ainakin  kolme  kertaa. Alkusivujen  jälkeen odottelin  suhteellisen  perinteistä Södergran tulkintaa. Mutta  siinäkin oli  muutamia  kiinnostavia lähestymisideoita. Mm. voisiko  kirjailijaa  lähestyä  joogan  kautta. Ne  eivät  kuitenkaan  oikeastaan  edenneet ajatusta  pidemmälle. 

Heti sen  jälkeen kirja  muuttui  mielestäni  itsesäälin täyttämäksi  tilitykseksi opiskelusta, ihmissuhteista ja tutkielman  laatimisesta. Ei  tämäkään tietysti  turha  pätkä  ollut, sillä  samat  ongelmat  ja kokemukset  koskettavat monia  nuoria. Kokemukset  niistä selviämisestä  ovat  tarpeellisia. Tässä jaksossa  on myös  kappale, joka  on mielestäni avain  kirjan  lukemiseen. Lainaan sen tähän kokonaan, vaikka  olennaisin asia on kappaleen  lopussa:

”  Luennoilla käsittelimme aina jäsenneltyä lukukokemusta, jota on täydennetty analyysillä ja paikattu salonkikelpoisemmaksi. Emme käsitelleet raakaa, ensimmäistä  kokemusta. Sellainen kestää noin sekunnin. Se sekunti voi viedä lukijan millimetrin päähän henkilöhahmon ihosta ja kasvojen ilmeestä. Tai sitten se on välähdys, jossa on itse sen ihon sisällä, on itse se ilme. Tunne on kuitenkin henkilökohtaista, henkilökohtainen epämääräistä, ja epämääräisyys tieteen vihollinen. Henkilökohtainen käsitellään kotona iltaisin. Luennolla ei kuulu puhua siitä, kuinka tuntee saaneensa uuden perspektiivin omiin tai puolison narsistisiin taipumuksiin luettuaan vaikkapa Dorian Grayn muotokuvan tai Vuosisadan rakkaustarinan. Yksityinen on yleistä, ja eikö tieteen ole määrä tavoitella ymmärrystä, joka tekisi ihmisistä vähemmän päättömästi harhailevia möykkyjä, jotka tuhoavat ensin toisensa ja lopulta oman kotiplaneettansa.”

 Pian  tämän  jälkeen alkoi Kirjoittajan  oma  ääni kuulua Södergran-tulkinnoissa  tavalla, joka  on kokemisen  arvoista. Erityisesti kappale, jonka alussa oli  runo ”Vierge moderne”, avasi tulkintoineen   tätä  runoa  ihan  uudella  tavalla.

Kun kirjan  henkilön  elämä  yhdistetään  runon  sisältöön, yhdistyy  siinä  parhaimmillaan runon  luomiseen  liittyvät  taustat  ja  runon kokemiseen  liittyvät  asiat.  Tämä toimii, vaikka runon  luomisella  ja sen  lukemisella  onkin  aikaeroa  100  vuotta.  Kun runon  sisältö on universaali tämä  mahdollista. Tähän  runoon sopii  myös feministinen  tulkinta, varsinkin  kun Vähäpesola  tulkitsee  feminismin  yleisesti:

”Oikeastihan feminismi on jonkinlainen universaali perushyve; turvaa ja mahdollisuuksia kaikille”

Minusta tämä runo  kuvaa parhaiten Södergranin ajatuksia,  kun se irrotetaan pois  sukupuolesta ja myöhemmin  runossa  esiintyvä  mies-sanakin  korvataan  ihmisellä. On hyvä feminismille, jos  se tulkitaan feministisenä ajatuksena.  

Vähäpesola toteaa feminismistä  myös ettei sillä  ole  tuhoisaa äärihaaraa. Kun kuitenkin  tulkitaan  Södergrania  femininistisesti,  pitäisi  ottaa  huomioon  hänen  aikansa. Emmeline Pankhurstin  johtamat surffagetit, jotka  taistelivat  naisten  äänioikeuden  puolesta, tekivät  puolessa  vuodessa  yli 250 tuhopolttoa  tai  pommi-iskua 1913. Se  ei  varmasti  jäänyt Södergraniltakaan  huomaamatta. Vaikka  hän  ei olisikaan  pommi-iskujen  kannalla, on hänen  tekstissään muutenkin riittävästi  vallankumouksellisuutta. Olisikin mielenkiintoista  tulkita  Södergrania  myös vähän  vallankumouksellisemmin  silmin.

Minun mielirunoni Södergranilta  on ”Maa jota ei  ole”  tai  oikeastaan sen  ruotsinkielinen  versio ”Landet som icke  är”. Ruotsinkielinen  versio  soi  kauniimmin  ja tuntuu  jotenkin ”henkisemmältä”,  kuin suomenkielinen  versio. (Runosta on myös Aale Tynnin suomennos teoksessa ”Suomenruotsalaisen lyriikan antologia”, se on minusta   parempi kuin tämä, jonka on tehnyt Uuno Kailas. Makuasia tietenkin). Kaikki  tulkinnat runosta  ovat  tietysti  yhtä  oikeita,  mutta haluaisin  sitoa  sen enemmänkin henkiseen täyttymykseen,  kuin  huumaan. Siltikin  kirjan  tapaa  liittää  runo  elämään  on  mielenkiintoinen.

”Elämäni oli kuuma harha, ja niin sen  kuuluikin olla. Mutta kumpi oli harha, yöelämä vai päiväelämä? Onko sellaisilla kysymyksillä  väliä, jos onnistui hetkisen olemaan pitelemättömän onnellinen? Ei kai. Silloin hetkeksi aukeaa tie maahan jota ei ole.”

Hyväksyn tämän  kokemuksena,  mutta en  pysyvästi tavoiteltavana tilana. Tosin aiemmin Vähäpesola  on  jo todennut:

”Maa jota ei  ole voi olla kuolemanjälkeinen tyhjyys tai utopia, joksi elämä ei koskaan muutu.”

Utopia, joksi  elämä ei  koskaan  muutu,  saattaa kuitenkin  mielestäni  olla  tavoiteltava  tila.

Runo ”Odottava sielu”  on  yhdistetty  hienosti  kirjoittajan  elämään  ja  kokemuksiin. Näin runon vaikutus  voi  olla  merkittävä,  vaikka  kokemus  poikkeaisikin  ideaalisesta  ihannemaailmasta. Tai  oikeastaan  syvempikin. Minusta  koko tämä kirja,  jossa  runojen  kokeminen  ja  oma  elämä sekoitetaan  yhdeksi  kokonaisuudeksi  on tärkeä.  Elämällä  avoimesti voivat  kokemukset, ilot  ja  unelmat tavoittaa  sinut  mitä arkisempien  tilanteiden  kautta.  Södergranin  runon  viimeisen  lauseen:

”….

minulla on yksi  nimi kaikelle, ja se on rakkaus.”

Olen aina tulkinnut  tarkoittavan  kaiken  elollisen  yhteyttä. Ja väitän  kokeneeni sen osaltaan  luonnossa  liikkuessani. En väitä osaavani  sitä  tulkita  tai  edes havainnoida  mutta  välillä  huomaa  kuinka kasvit viestittävät  tuoksullaan  tai aavistavat  ja  toteuttavat  toiveita. Ehkäpä runoilijat  ovat  tässä meitä  muita  herkempiä.

Kiitos  kirjasta Aino Vähäpesola.  Siinä  on paljon  arvokkaita  ajatuksia  ja  paljon  ajatuksia, joita voi täydentää  omilla  tulkinnoillaan  ja näkemyksillään. Erilaiset näkemykset  eivät  kuitenkaan  sulje  toisiaan  pois,  vaan  parhaimmillaan rakentavat  paremmaksi  yhteistä  tietoisuutta.