Lassi Sinkkonen: "Solveigin laulu"

Lassi Sinkkonen: ”Solveigin laulu”

WSOY  1974 (SSK), ilmestyi ensimmäisen kerran 1970

248 sivua

Haluan aloittaa  tämän  kirjan arvioinnin  Juha Tapion kappaleen ”Kelpaat kelle vaan” säkeistöllä:

” Puoltakaan en sun kivustas voi tietää
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut' joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan” (Juha Tapio)

Tämä kirja  on raju ja rujo  mutta samaan aikaan myös herkkä ja kaunis. Toivottoman tuntuinen  mutta  toivoon ja tulevaisuuteen katsova.  Kirjan  viimeiset  lauseet  antavat  lupauksen  tulevaisuudesta, samaan  tapaan  kuin tuossa Juha Tapion  laulussa:

”Kun mä pääsin palokunnan kohdalle rupesivat pillit ja sireenit soimaan ja punainen ambulanssi syöksyi pihasta kadulle. Taas joku oli hengenvaarassa, ehkä teki kuolemaa.

          Mutta mä päätin elää.”

Kirja kertoo  Solveigin tarinan  syntymästä koulun  päättämiseen  saakka ja  se  ajoittuu  30-luvulta  viisikymmenluvulle.  Kirja  kertoo tapahtumista Solveigin silmin.  

Solveig  on vähintäänkin  epätoivottu lapsi, jonka  tukipilarit  ja  turva  ovat  isovanhemmat, famu ja  fafa.  Solveigin perheen arkea  ovat työ, työttömyys, perjantaipullo  ja jatkuva  riitely.  Solveigin  äiti,  Saara, käytännössä  hylkää  lapsensa  heti  syntymän  jälkeen. Isä Börje  on samaan aikaan juopottelemassa. Saara on kirjan  pahis, joka vähintäänkin vihaa tytärtään.  Saaran katkeruus  ja  käyttäytyminen  johtuu  osittain siitä, että  hänellä ei  ole  muuta  pääomaa  kuin  kauneus  ja ennen  naimisiinmenoa  hänelle  luvataan joka  taholta kaikkea  hyvää  ja  kaunista,  mutta  mikään  niistä ei  toteudu. Tuntuu,  kuin  lapsen  syntymä  sitten  tuhoaisi   lopullisesti  kaikki  mahdollisuudet. Myöhemmin Solveigin  koulun  loputtua ja Börjen sairastuttua  Saara  heittää tyttärensä  pihalle. Famu  ottaa  silloinkin Solveigin suojiinsa. Saaran käytöksen  takia Solveigista kasvaa yksinäinen  tyttö,  jolla  on tukena  vain  isovanhemmat. Tämä  yksinäisyys  vaikuttaa  Solveigin  loppuelämään.  Hänen  on vaikea  ystävystyä  ja  toisaalta  hän  vaatii  ystäviltään  ehdotonta  sitoutumista. Sodan aikana Solveig alkaa  löytää  itseään:

”Yks  asia kiihdytti  mun mieltäni kovasti  kaiken rytinän keskellä. Ensimmäisen kerran mä todella  ymmärsin  olevani minä. Mä olin joku. Mulla oli silmät, nenä, jalat, pimppa. Mä olin ihminen, tyttö. Jotenkin se oli hassua. Aikaisemmin mä en ollut paljonkaan ajatellut itseäni sillä tavalla että  mä olisin joku, nimenomaan tietty  joku. Se tuntui jännältä ja samalla  pelottavalta.”

Solveigin  kasvu naiseuteen  sujuu  hyvin  vaikka hänellä  on apuna  vain  famun  neuvot. Saaralta ei  tule  tukea  ja Isän  yritykset  neuvoa  ovat  onnettomia. Famulta  Solveig saa tässäkin asiassa  parhaat neuvot:

”…

Mutta yhden asian mä sulle Solveig kulta sanon. Jos sä rakastat jotain miestä oikein kovasti niin ei siinä mitään pahaa ole vaikka sille antaa. Ei sitä aina tarvi mennä naimisiin mutta musta se rakkaus on tärkeintä. Ja ei kai sekään syntiä ole vaikka joskus antais pelkästä ilosta, kunhan vaan pitää järjen päässään eikä sitten kiusaa sillä asialla  itseään ja toista.”

Ensimmäiset  miessuhteet  eivät  kuitenkaan ole  erityisen onnistuneita. Sitten Solveig  tapaa  Jussin  ja  vaikka  hän toivookin suhteelta  kaikkea  hyvää, ei  hän voi  olla  ajattelematta  myöskään suhteen  loppumista:

”Olis nyt Jussi semmonen kaveri että sen kanssa vois pitää yhtä vähän kauemminkin kuin vain muutaman viikon. Sen enempää mä en toivonut enkä uskaltanut ajatella pitemmälle. Mulla oli ystävien suhteen käynyt vähän huono tuuri. Ehkä nyt kävisi parempi. Tai edes sellainen tuuri etten mä jäis kovin yksinäiseksi, jos Jussi ottaisi hatkat. Toivottavasti Jussi jättäis mut sillä tavalla ettei mun tarvitsis tuntea itseäni kuoreksi joka paiskataan  menemään.”

Jussin kanssa Solveig  löytää lopulta  myös rakkauden:

”Ensimmäistä  kertaa mä todella käsitin mitä kahden ihmisen välinen rakkaus on. Ensimmäistä kertaa mä myös vakuutuin siitä, ettei ihmisten tarvitse muuta kuin luottaa toisiinsa ja rakastaa toisiaan niin kaikki  menee hyvin. Ja mikä musta oli parasta: että me oltiin nuoria Jussin kanssa ja meillä oli vielä kaikki edessä.”

Kirjan  lopussa  famu kuolee  ja  Solveig  on taas  uuden  alun  edessä. Mutta  olennaisinta  on tuo  toteamus: ”Mutta mä päätin elää.”

Kirja on kertomus Solveigin kasvusta  ja  heräämisestä, oman itsensä  tuntemiseen, rakkauteen  ja  myös  yhteiskunnalliseen  todellisuuteen. Famun  kohtaloa  pohtiessaan  Solveig  toteaa:

”Famu oli ollut heille siivooja, työntekijä, orja, höpsähtänyt vanha akka joka teki puoli-ilmaista siivoustyötä hiki hatussa. Famu oli ollut heille pelkkä luuta, jolla lakaistiin paskat pihalle. Jakun luuta kuluu ei siihen kiinnitetä suurtakaan huomiota, ei vielä sittenkään vaikka joku sanoo että kohta luuta katkeaa. Mutta  mitä  se kenellekään kuuluu miten luuta jaksaa! Mitä se ihmisiä vaivaisi! Ei mitenkään.”

Tuntuu, että  tämä Solveigin havainto  on meiltä monelta  jäänyt  vielä tekemättä. Koskettava  kirja.