Hae tästä blogista

maanantai 19. elokuuta 2019

Jevgeni Jevtusenko: "Olen vaiti ja huudan", "Kyllä ja Ei", "Runoni"


 


Jevgeni Jevtušenko: ”Olen vaiti ja huudan”
Kirjayhtymä 1963
128 sivua
Suomentaja Markku Lahtela

Jevgeni Jevtušenko: ”Kyllä ja Ei”
Kirjayhtymä 1967
92 sivua
Suomentaja Erkki Peuranen

Jevgeni Jevtušenko: ”Runoni”
Kirjayhtymä 1984
226 sivua
Suomentajat: Markku Lahtela, Erkki Peuranen, Pentti Saaritsa

Aarteita löytää  usein  lähempää kuin  arvaakaan. Niin kuin nämä Jevtušenkon  kirjat  omasta  kirjahyllystä.  Kuten  kuvasta  näkyy, niitä  on  kyllä  luettu,  mutta selailua  enempää en  ole  niihin  koskenut  pitkään  aikaan. Nyt  otin  ne  taas esille   ja täytyy  sanoa, että  näiden  kirjojen  runot  ovat  hyviä.  Vaikka  niiden tyylissä tuntuu aikakausi  jolloin ne  on luotu, ovat  runot pääosin  ajattomia.

Jevtušenko (1933 – 2017) oli sydämeltään  venäläinen,  mutta  samalla  myös suvereenisti  kosmopoliitti.  Tuntuu  kuin  nämä  piirteet  olisivat antaneet  hänen  runoudelleen  omanlaistaan  vapautta  ja  avaruutta. Jevtušenko kuvaa  itse  hienosti  heräämistään  venäläisen runouden  perinteeseen  näin:

”Puškin, josta koulussa olin saanut kurkkua myöten täyteen kuin puurosta, rikkoi nuorella iloisella nyrkillään virallisen muotokuvansa lasin ja tuli ulos kujeellisena ja huimana, lumelle ja šamppanjalle tuoksuvana. Hänen traaginen antipodinsa Lermontov ratsasti runokirjojen sivuista ulos, vaahtoavalla hevosella, yllään viitta ja ympärillään Kaukasuksen ja ruudin tuoksu. Blokin tummien varjojen kiertämät, kauas ja tarkkaan näkevät silmät, Jeseninin neuvottomina huutavat siniset lapsensilmät, Majakovskin kapinallisen pilkalliset ja samanaikaisesti katkeran pettyneet silmät katsoivat minuun aivan läheltä.” ( Markku Lahtelan johdannosta ”Jevgeni Jevtušenko” kirjassa ”Olen vaiti ja huudan”). Myös Anna  Ahmatova oli Jevtušenkolla  tärkeä. Sitä osoittaa mm. hänen  kirjoittamansa  laaja muistoruno ”Ahmatovan muistolle”, (kirjassa ”Kyllä ja Ei”).

Kirjan ”Olen vaiti ja huudan” runot  painottuvat kriittisimpään osaan  Jevtušenkon tuotannosta. Luultavasti  ne  sillä perusteella olikin  helpompi saada  julkaistuksi  lännessä. Kirja  sisältää  monia  Jevtušenkon tärkeimpiä  runoja, mm.  runot  ”Babi Jar”  ja ”Stalinin seuraajille”. ”Babi Jar”  kertoo  natsien  tekemästä  juutalaisten  joukkomurhasta. Kahden päivän aikana surmattiin n. 40 000 juutalaista. Jevtušenko  kritisoi Neuvostoliiton vaikenemista  asiasta  ja vertasi  sitä  juutalaisvihaan. Runon  loppu  on  vaikuttava:

”…..
Villit heinät kahisevat Babi Jarissa
puut katsovat uhaten
tuomarit
täällä  äänettä kaikki huutaa
ja minä tunnen kuinka hiukseni hitaasti harmaantuvat
ja minä itse olen loputon kaiuton huuto
tuhansien hautojen yllä, minä olen
jokainen täällä ammuttu lapsi
minä olen jokainen täällä ammuttu vanhus
mikään minussa ei unohda tätä.
Kansainvälinen soikoon
mutta vasta sitten kun viimeinen juutalaisten vainooja
on ikuisesti haudattu.
Minä en ole juutalainen
mutta kivettyneellä vihalla
kaikki juutalaisten vihaajat vihaavat minua
kuin juutalaista
ja siksi
minä olen oikea venäläinen.
(Babi Jar 1961)

Runosta ”Babi Jar”  on kirjassa ”Runoni” Pentti Saaritsan  suomennos, joka  on ehkäpä vieläkin vaikuttavampi. Liitin tähän tuon Markku Lahtelan suomennoksen,  koska se liittyy tähän  kirjaan.
Runossa ”Stalinin seuraajat”  on tärkeä  kohta, joka  samalla kuvaa Jevtušenkon tapaa  esittää  asioita:

”…
ja siksi minä pyydän meidän hallitustamme:
pankaa tälle haudalle kolminkertainen vartio
ettei Stalin enää nousisi
ettei menneisyys toistuisi
…”
(Stalinin seuraajat 1962)

Kirjassa on myös upean herkkä runo ”Salaisuudet”. Se  kertoo  nuoruuden  herkkyydestä  ja sen haipumisesta vanhenemisen  myötä. Kaipuu samaan  herkkyyteen  on kuitenkin  jäljellä. Ohessa  kaksi  lyhyttä  pätkää runosta:

”…
taivaasta laskeutui lumottuja
lumihiutaleita
pelloille ja metsiin
tyttöjen silmissä tanssi
moni lumottu nauru

salaperäisellä luistinradalla
me kuiskasimme jotain salaista
ja arasti kuin kuin salaisuus  salaisuutta
käsi kosketti  kättä
…”

Kirjassa on myös  tuttu runo ”Haluavatko venäläiset sotaa”, joka  meillä  on sävelletty  lauluksi. Myös  muita Jevtušenkon  runoja  on  meillä päätynyt  lauluiksi  mm.  kokoelman  ”Kyllä ja Ei”  runo ”Ei, minä en tarvitse puolikasta”.  Tämä osoittaa miten soinnillisia  hänen  runonsa ovat.  Tosin  Jevtušenkon runoja  ei  voi luokitella  yhteen  tyylilajiin  kuuluviksi. Joissakin  runoissa  näkyy  selviä  vaikutteita  myös Majakovskilta. Mm. runossa ”Nuku rakkaani”. Sen loppu  on kuin suoraan  Majakovskilta,  mutta silti omaperäistä  ja upeaa:
”….

Ja oksat kahinallaan
                             aallot kohinallaan
narussa koira
                             koko olennollaan
minä kuiskaten
                             sitten hiljeten
lopuksi vaieten:
                             Nuku rakkaani…”

Kokoelman ”Kyllä ja Ei” loppupuolella  on kaksiosainen  runo ”Ahmatovan muistolle”.  Lainaan tähän kaksi kappaletta  runon alusta:

”…
Hän lähti niin kuin sävel
häipyy tummenevaan puistoon.
Hän lähti kuin olisi ikuisesti
muuttanut Leningradista Peterburgiin.

Hän nämä ajat yhdisti
sumuisen varjoiseen kimppuun
jos Pushkin on runoutemme aurinko
niin hän on sen valkoinen yö.
…”

Kaikki  kolme  kirjaa  ovat  hiukan erilaisia.  ”Olen vaiti  ja huudan”  esittelee  runoilijan enemmän ”pahana poikana”,  kun  muissa  kokoelmissa  runojen  koko  kirjo  tulee  paremmin  esille. Kokoelmassa ”Runoni”  on  myös  pääosa  kahden  muun  kokoelman  runoista,  mutta  siinä  on  myös  paljon  uutta Pentti Saaritsan  suomennoksina. Kirjassa ”Olen vaiti ja huudan”  on Markku Lahtelan  laatima  runoilijan esittely. Se  perustuu  Jevtušenkon omaan  lyhyeen  elämänkertaan. Kirjassa ”Runoni”  on Pentti Pesosen  laatima asiantunteva ”Saatteeksi” osio. Molemmat ovat  tarpeellisia.

Lainaan  loppuun vielä  kokoelman ”Runoni”   runosta ”Runouden raitiovaunu” alkuosan. Tämä olkoon  lohdutukseksi  ja rohkaisuksi  kaikille aloitteleville runoilijoille.

”Runouden raitiovaunuun
                             huoltokonttoria
                             muistuttavaan
ihmisten ja kirjaimien tungokseen
en käynyt sisään etuovesta.
Jouduin ensin puskurissa roikkumaan,
sitten keikuin ovelasti astinlaudalla
oven väliin jääneen käden varassa.
Ja sitten lopulta
                             onnistuin sisään pääsemään
en todeksi usko vielä itsekään.
…”
Jevtušenko ei ole  vain silloisen Neuvostoliiton  kriitikko  ja paha poika. Hänen runoutensa  on selkeästi  jatkoa  venäläisen  runouden  pitkälle  ketjulle.  Hänen runonsa  ovat  kestäviä  ja tutustumisen  arvoisia. Helsingin Sanomissa julkaistussa  muistokirjoituksessa (3.4.2017) Jukka Petäjä toteaa osuvasti: ”Jevtušenkon ego oli muutamaa numeroa suurempi kuin runoilijan fyysinen olemus. Silti ei kahta sanaakaan: hän oli hurmaava maailmanmies.”  Ja mikä tärkeintä - hyvä runoilija.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti