Jevgeni
Jevtušenko: ”Olen vaiti ja huudan”
Kirjayhtymä 1963
128 sivua
Suomentaja Markku Lahtela
Jevgeni
Jevtušenko: ”Kyllä ja Ei”
Kirjayhtymä 1967
92 sivua
Suomentaja Erkki Peuranen
Jevgeni
Jevtušenko: ”Runoni”
Kirjayhtymä 1984
226 sivua
Suomentajat: Markku Lahtela, Erkki Peuranen, Pentti Saaritsa
Aarteita löytää
usein lähempää kuin arvaakaan. Niin kuin nämä Jevtušenkon kirjat
omasta kirjahyllystä. Kuten
kuvasta näkyy, niitä on
kyllä luettu, mutta selailua enempää en
ole niihin koskenut
pitkään aikaan. Nyt otin
ne taas esille ja täytyy
sanoa, että näiden kirjojen
runot ovat hyviä.
Vaikka niiden tyylissä tuntuu
aikakausi jolloin ne on luotu, ovat runot pääosin
ajattomia.
Jevtušenko (1933 – 2017) oli sydämeltään venäläinen,
mutta samalla myös suvereenisti kosmopoliitti. Tuntuu
kuin nämä piirteet
olisivat antaneet hänen runoudelleen
omanlaistaan vapautta ja
avaruutta. Jevtušenko kuvaa
itse hienosti heräämistään
venäläisen runouden perinteeseen näin:
”Puškin,
josta koulussa olin saanut kurkkua myöten täyteen kuin puurosta, rikkoi
nuorella iloisella nyrkillään virallisen muotokuvansa lasin ja tuli ulos
kujeellisena ja huimana, lumelle ja šamppanjalle tuoksuvana. Hänen
traaginen antipodinsa Lermontov ratsasti runokirjojen sivuista ulos,
vaahtoavalla hevosella, yllään viitta ja ympärillään Kaukasuksen ja ruudin
tuoksu. Blokin tummien varjojen kiertämät, kauas ja tarkkaan näkevät silmät,
Jeseninin neuvottomina huutavat siniset lapsensilmät, Majakovskin kapinallisen
pilkalliset ja samanaikaisesti katkeran pettyneet silmät katsoivat minuun aivan
läheltä.” ( Markku Lahtelan johdannosta ”Jevgeni Jevtušenko”
kirjassa ”Olen vaiti ja huudan”). Myös Anna
Ahmatova oli Jevtušenkolla tärkeä.
Sitä osoittaa mm. hänen
kirjoittamansa laaja muistoruno
”Ahmatovan muistolle”, (kirjassa ”Kyllä ja Ei”).
Kirjan ”Olen vaiti ja huudan” runot painottuvat kriittisimpään osaan Jevtušenkon tuotannosta. Luultavasti ne
sillä perusteella olikin helpompi
saada julkaistuksi lännessä. Kirja sisältää
monia Jevtušenkon
tärkeimpiä runoja, mm. runot
”Babi Jar” ja ”Stalinin
seuraajille”. ”Babi Jar” kertoo natsien
tekemästä juutalaisten joukkomurhasta. Kahden päivän aikana
surmattiin n. 40 000 juutalaista. Jevtušenko kritisoi Neuvostoliiton vaikenemista asiasta
ja vertasi sitä juutalaisvihaan. Runon loppu
on vaikuttava:
”…..
Villit
heinät kahisevat Babi Jarissa
puut
katsovat uhaten
tuomarit
täällä äänettä kaikki huutaa
ja
minä tunnen kuinka hiukseni hitaasti harmaantuvat
ja
minä itse olen loputon kaiuton huuto
tuhansien
hautojen yllä, minä olen
jokainen
täällä ammuttu lapsi
minä
olen jokainen täällä ammuttu vanhus
mikään
minussa ei unohda tätä.
Kansainvälinen
soikoon
mutta
vasta sitten kun viimeinen juutalaisten vainooja
on
ikuisesti haudattu.
Minä
en ole juutalainen
mutta
kivettyneellä vihalla
kaikki
juutalaisten vihaajat vihaavat minua
kuin
juutalaista
ja
siksi
minä
olen oikea venäläinen.
(Babi
Jar 1961)
Runosta ”Babi Jar” on kirjassa ”Runoni” Pentti Saaritsan suomennos, joka on ehkäpä vieläkin vaikuttavampi. Liitin
tähän tuon Markku Lahtelan suomennoksen,
koska se liittyy tähän kirjaan.
Runossa ”Stalinin seuraajat”
on tärkeä kohta, joka samalla kuvaa Jevtušenkon tapaa esittää
asioita:
”…
ja siksi minä pyydän meidän
hallitustamme:
pankaa tälle haudalle
kolminkertainen vartio
ettei Stalin enää nousisi
ettei menneisyys toistuisi
…”
(Stalinin seuraajat 1962)
Kirjassa on myös upean herkkä runo ”Salaisuudet”. Se kertoo
nuoruuden herkkyydestä ja sen haipumisesta vanhenemisen myötä. Kaipuu samaan herkkyyteen
on kuitenkin jäljellä.
Ohessa kaksi lyhyttä
pätkää runosta:
”…
taivaasta laskeutui lumottuja
lumihiutaleita
pelloille ja metsiin
tyttöjen silmissä tanssi
moni lumottu nauru
salaperäisellä luistinradalla
me kuiskasimme jotain salaista
ja arasti kuin kuin
salaisuus salaisuutta
käsi kosketti kättä
…”
Kirjassa on myös
tuttu runo ”Haluavatko venäläiset sotaa”, joka meillä
on sävelletty lauluksi. Myös muita Jevtušenkon runoja
on meillä päätynyt lauluiksi
mm. kokoelman ”Kyllä ja Ei”
runo ”Ei, minä en tarvitse puolikasta”.
Tämä osoittaa miten soinnillisia
hänen runonsa ovat. Tosin
Jevtušenkon
runoja ei voi luokitella yhteen
tyylilajiin kuuluviksi.
Joissakin runoissa näkyy
selviä vaikutteita myös Majakovskilta. Mm. runossa ”Nuku
rakkaani”. Sen loppu on kuin
suoraan Majakovskilta, mutta silti omaperäistä ja upeaa:
”….
Ja oksat kahinallaan
aallot kohinallaan
narussa koira
koko olennollaan
minä kuiskaten
sitten hiljeten
lopuksi vaieten:
Nuku rakkaani…”
Kokoelman ”Kyllä ja Ei” loppupuolella on kaksiosainen runo ”Ahmatovan muistolle”. Lainaan tähän kaksi kappaletta runon alusta:
”…
Hän lähti niin kuin sävel
häipyy tummenevaan puistoon.
Hän lähti kuin olisi ikuisesti
muuttanut Leningradista
Peterburgiin.
Hän nämä ajat yhdisti
sumuisen varjoiseen kimppuun
jos Pushkin on runoutemme
aurinko
niin hän on sen valkoinen yö.
…”
Kaikki kolme kirjaa
ovat hiukan erilaisia. ”Olen vaiti
ja huudan” esittelee runoilijan enemmän ”pahana poikana”, kun
muissa kokoelmissa runojen
koko kirjo tulee
paremmin esille. Kokoelmassa
”Runoni” on myös
pääosa kahden muun
kokoelman runoista, mutta
siinä on myös
paljon uutta Pentti
Saaritsan suomennoksina. Kirjassa ”Olen
vaiti ja huudan” on Markku Lahtelan laatima
runoilijan esittely. Se
perustuu Jevtušenkon
omaan lyhyeen elämänkertaan. Kirjassa ”Runoni” on Pentti Pesosen laatima asiantunteva ”Saatteeksi” osio.
Molemmat ovat tarpeellisia.
Lainaan loppuun
vielä kokoelman ”Runoni” runosta ”Runouden raitiovaunu” alkuosan.
Tämä olkoon lohdutukseksi ja rohkaisuksi kaikille aloitteleville runoilijoille.
”Runouden raitiovaunuun
huoltokonttoria
muistuttavaan
ihmisten ja kirjaimien
tungokseen
en käynyt sisään etuovesta.
Jouduin ensin puskurissa
roikkumaan,
sitten keikuin ovelasti
astinlaudalla
oven väliin jääneen käden
varassa.
Ja sitten lopulta
onnistuin sisään pääsemään
en todeksi usko vielä
itsekään.
…”
Jevtušenko ei ole vain
silloisen Neuvostoliiton kriitikko ja paha poika. Hänen runoutensa on selkeästi
jatkoa venäläisen runouden
pitkälle ketjulle. Hänen runonsa
ovat kestäviä ja tutustumisen arvoisia. Helsingin Sanomissa
julkaistussa muistokirjoituksessa
(3.4.2017) Jukka Petäjä toteaa osuvasti: ”Jevtušenkon
ego oli muutamaa numeroa suurempi kuin runoilijan fyysinen olemus. Silti ei
kahta sanaakaan: hän oli hurmaava maailmanmies.” Ja mikä tärkeintä - hyvä runoilija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti