Siiri Enoranta: "Tuhatkuolevan kirous"

 

Siiri Enoranta: ”Tuhatkuolevan kirous”

WSOY 2019

443 sivua

Kirja  sai lasten- ja nuorten kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2018

Hyvät lasten- ja nuortenkirjat  ovat lähes kaikilta  osin samanveroisia  kuin  ns. aikuisille  tarkoitetut  kirjat. Yhdeltä osin  ne  ovat  kuitenkin selvästi  parempia,  ja siksi  aikuistenkin pitäisi  niitä  lukea.  Niissä tunteet  ovat  aidompia  ja näkyvämmin esillä,  ja  ne  myös vaikuttavat  ja tuntuvat. Aikuisemmissa  kirjoissa  mennään  ja  toimitaan. Lasten- ja nuortenkirjoissa  koetaan  ja  tunnetaan.  Siiri Enorannan kirja ”Tuhatkuolevan kirous”  on  kaikilta  osin parhaiden aikuisille  tarkoitettujen  kirjojen  veroinen ja parempikin,  ja  siten tärkeä ja tarpeellinen kaikenikäisille  lukijoille.

Pidän Enorannan  tavasta  kirjoittaa. Jo ”Gisellen  kuolemassa”, (Siiri Enoranta: ”Gisellen kuolema”, Robustos 2011),  minua  miellytti eräällä tavalla  havainnoiva  kirjoitustyyli.  Samaan lauseeseen  yhdistetään vastakohtia,  ja se  tekee  kuvauksesta  kokonaisen. Heti  kirjan  alussa jäin maistelemaan seuraavia  lauseita:

”Kesä oli pitkä ja hidas ja ihana, ja ihan liian nopea ja surullinen. Aurinko lämmitti ihoni tummemman ruskeaksi ja ruohon kellertäväksi.”

Jokaisella  on tietysti  oma  makunsa  mutta  minua tällainen  teksti  lämmittää.

Scifi- ja fantasiakirjallisuuden  haasteena on aina; miten  rakennetaan  uskottava toimintaympäristö  tapahtumille? Se  joudutaan  kuitenkin  tekemään  varsin  harvoilla  siveltimenvedoilla. Siiri Enoranta  onnistuu  tässä  hyvin. Kuva  maailmasta ja  yhteiskunnan  toiminnasta  täydentyy  vähitellen kokonaiseksi. Kirjan maailman tunnelma  muistuttaa  hyvin  paljon  Emmi  Itärannan  kirjojen  tunnelmaa. Luulen, että  se  johtuu  juuri  siitä, että tämä  kokonaisuus  joudutaan  rakentamaan  melko  ohueksi meidän  lukijoiden   kokemusympäristöön, reaalimaailmaan,  verrattuna, ja kokonaiskuvan sisällön  vaatimukset  tulevat  kirjan  jännitteistä.  Kirjoissa jännitys  luodaan  vähitellen niin, että  kirja pitää  lukijan koko ajan  otteessaan. Mieleen  muistuvat  nuoruuteni  jännityskuunnelmat  radiossa (Pekka Lipponen, Hyvää  iltaa nimeni on Cox), niiden  jaksot  päättyivät aina jännittävään  kohtaan ja seuraavaa  jaksoa  odotettiin  kiihkeästi.  ”Tuhatkuolevan kirouksessa” jännityselementtejä nousee  esiin hienosti  juonen  edetessä, ikään kuin muista  kuin juonellisista syistä.  Esimerkkinä  tästä  on  Pau:n  tukan  leikkaaminen.  

Kirjan tapahtumat  nähdään  nuoren tytön Pau:n silmin. Hän on hiljainen, hiukan  yksinäinen  tyttö, jonka  elämä  muuttuu,  kun  hän  kuulee saavansa  kirjeen Magi-akatemiasta:

”Minä oppisin tekemään taikoja! Lakkaisin olemasta vääräsääri-Pau tai harohammas-Pau, minusta tulisi taikoja-Pau! Maagi, noita, seikkailija!”

Näin siinä  käykin,  mutta  pidemmän kaavan  mukaan. Lainasin  nuo  lauseet  tähän sen  takia, että  jokaiselle  lapselle  ja  nuorelle  ja hänen itsetunnolleen on tärkeää, että  hän  löytää  omat  erikoiskykynsä  ja  pääsee  hyödyntämään  niitä. Jokaisella  meillä  niitä  on.

En paljasta juonen  yleisestä sisällöstä enempää, kirjan  takakansi  kertoo riittävästi. Tärkeää  on tietenkin se  millaisia  mielikuvia  kirja  tarjoaa. Perustanahan  tässäkin  kirjassa  on hyvän  ja pahan välinen  taistelu.  Monesta aikuistenkirjasta  poiketen, ei rajanveto kuitenkaan  ole  selvää – niin kuin se  ei  ole  elämässäkään. Kirjassa  nuoriso  kyseenalaistaa  jatkuvasti  päätöksiä  ja  vaatii  perusteluja. Erityisesti  väkivallan  käyttö  kyseenalaistetaan. Erityisen  hieno  kohta  kirjassa  on,  kun  taistelussa  vastustajaa ei tuhota, vaan  häneen  kohdistetaan Miksi-taika.

”Minä kysyn heiltä miksi tarpeeksi lujalla äänellä, niin lujalla, että heidän on tosissaan pakko miettiä vastausta.

”Mitä heille sitten tapahtuu?” Kenone kysyi.

”He joutuvat perinpohjaisesti ajattelemaan jokaista tekemäänsä valintaa”, Javok sanoi. Hän oli suunnilleen  kolmenkymmenen, vahva, pitkä, ehkä aika komea, jos niin vanha mies saattoi olla komea. Tiesin, että hän oli toisinaan Nubyan mukana kentällä taistelemassa Kärtsäpartioita vastaan. ”He kysyvät itseltään, miksi minä olen tällainen ja miten minusta on tullut tämä, miksi  toimin nii kuin toimin. Miksi pikilapsia pitää jahdata ja tuhota. Mutta myös miksi olen olemassa, miksi mitään on olemassa. Mikä  maailma on. Mikä on totta.”

”Useimmille ihmisille se on liikaa”, Nubya sanoi.”

Miksi-taika  tekee vastustajan toimintakyvyttömäksi kuitenkaan  vahingoittamatta  heitä fyysisesti. Tosin fyysisiä seurauksia  voi tulla  myöhemmin asioiden  pohtimisen  seurauksena. Tämä taika  oli  kirjassa niin hieno  oivallus, että sen  löytäminen jo yksinään  riittää täyttämään  kirjan tehtävän. Tämäkään taika ei  tosin tehoa, jos  on sisäistänyt  pahuuden aatemaailman. Pahojenkin maailmassa, kuten reaalimaailmassakin, tällaisia  on vähän,  ja valtaosa on  vain seuraajia.

Hyvän ja  pahan välisen  taistelun  lisäksi  kirjassa  on kaunis  kuvaus  Pau;n seksuaalisesta  heräämisestä,  valinnan  vaikeudesta ja  rohkeudesta antautua  tunteiden  vietäväksi ja myös pettymyksestä. Kirjassa ei  rajoita seksuaalista suuntautumista, vaan  annetaan  tunteiden  ratkaista;

”…koska minä näin kaikenlaisia pariskuntia suutelemassa ja kähmimässä toisiaan porrassyvennyksissä ja puiden alla ja välillä avoimesti keskellä pihaa – tyttöjä poikien  kanssa  mutta myös tyttöjä tyttöjen kanssa ja  poikia poikien kanssa.”

Myös ekologisuus  on teema, joka  kulkee kirjan  mukana  kaikessa  ”hyvän puolen”  toiminnassa. Se  on  luonnon  ja  kaiken  elollisen  yhteyttä, joka  tulee  hienosti  esille  kun Pau  kuvailee  kirjan  lopussa Kolomarin  taikaa:

”Ei edes tuntunut luontevalta ajatella, että se oli Kolomarin taika, koska se oli melkein enemmän ulkopuolella kuin hänen sisällään. Se oli kaikkialla, koska kaikki oli yhteydessä. Taika ajelehti puissa meidän ympärillämme, ja neulasissa, tuulessa, jäkälässä, lumessa. Se ei ollut kiinnittynyt pysyvästi minnekään, vaan  hengitti hiljaa vierellämme.”

Kirjan lopussa ”hyvä” voittaa ”pahan”  mutta  voitto sinällään ei tyydytä Pau:ta. Hän jää miettimään miten  olisi  voinut  toimia  toisin, jotta  kärsimyksiltä  puolin ja  toisin  olisi  vältytty.

”Minä oli katsonut olevani oikeassa ja että siten minulla oli valta päättää vieraiden ihmisten elämästä, mutta kuka voisi ikinä ansaita sellaisen vallan? Jokaisella kuolleella ökyläisellä oli ollut lapsi tai vanhempi, rakastaja tai paras ystävä, joku jonka puolesta tämä olisi tehnyt mitä tahansa, joku joka kaipaisi ikuisesti.

   ”Sinä pelastit meidät”, Zas sanoi ja syleili minua kulkiessaan ohi simalasi toisessa  ja kakkulautanen toisessa kädessä.

   En saanut puserrettua kasvoilleni hymyä. Jos pelastaa murhaamalla, niin minkälainen pelastus se oikein on? Ja joka yö minä makasin valveilla ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin, mutten keksinyt. En keksinyt.”

Ihmisyys ja kaiken elävän luonnon  yhteys  on  kirjassa  vahvasti  esillä. Ei päälle liimattuna, vaan osana elämää  ja olemassaoloa. Näin kirja nostaa koko ajan esille   ihmisyyteen, elämään  ja luontoon  liittyviä  peruskysymyksiä.  Vastauksia  on vähemmän  mutta  tärkeintähän onkin, että  kysymykset esitetään.

Kirjan lukemisen  jälkeen  pää on täynnä  ajatuksia  ja  noita  kysymyksiä. Ei vielä  vastauksia  mutta  niidenkin  aika tulee  vielä – toivottavasti, sillä vastaukset  ratkaisevat  myös ihmiskunnan  olemassaolon. 

Hieno ja tärkeä kirja lapsille, nuorille ja aikuisille.