Mihail Lermontov: "Aikamme sankari"

 

Mihail Lermontov: ”Aikamme sankari”

Kustannusosakeyhtiö Tammi 1982, toinen painos

Kustannusliike Progress, Moskova 1982 (saatesanat ja selitykset)

184 sivua

Suomentaja Ulla-Liisa Heino

Venäjänkielinen alkuperäisteos ilmestyi 1840

Kirjassa ”Venäjän runotar” (Kustannusosakeyhtiö Otava, 1946)  todetaan, että  ”Aikamme sankari” ilmaisee ihanteita  janoavan  sielun (Lermontov) suuttumusta seurapiirien tyhjyyteen  ja orjamaisuuteen. Itse  kirjassa aikamme  sankaria  esittää Grigori Aleksandrovitš Petšorin. Kirjan  johdannossa  Lermontov  toteaa:

”Hyvät herrat, Aikamme Sankari on muotokuva, aivan oikein, mutta ei yhden ainoan  henkilön. Tämä  muotokuva on sommiteltu sukupolvemme kaikista paheista täydessä kukassaan. Tähän te taas  väitätte, ettei ihminen saata olla niin huono, mutta sanonpa teille, että jos kerran olette uskoneet kaikkien traagillisten ja romanttisten konnien olemassaolon mahdolliseksi, niin miksi ette sitten usko Petšorinin olemassaoloon? Jos kerran olette ihailleet paljon hirveämpiä ja muodottomampia mielikuvitushahmoja, niin miksi sitten  tämä luonne, vaikka onkin pelkkää mielikuvituksen tuotetta, ei löydä armoa silmissänne? Eiköhän juuri siksi, että siinä on enemmän totuutta, kuin jaksatte sietää?”

Kun  kirjan  lukee, niin ei  voi olla miettimättä sitä, ovatko meidän  arvomaailmassamme tuon ajan  paheet muuttuneet vain entistä enemmän arkipäivän  käytännöiksi. Ainakaan  kirja ei  näiltäkään  osin  ole  menettänyt  ajankohtaisuuttaan. Se  on  myös mainio esimerkki Venäjän klassisesta  kirjallisuudesta. Lermontov  on runoillaan  ja  muilla  teksteillään hieno Pušhkinin aikalainen ja perinteiden  jatkaja. Niin  myös  elämässään, koska  kuoli  kaksintaistelussa  vain 26-vuotiaana.

Olisi mielenkiintoista  tarkemmin pohtia,  miten Lermontovin  kirjassaan  esittämät  paheet  suhtautuvat  perinteisiin  käsityksiin  seitsemästä  kuolemansynnistä.  Näistä  synneistähän on eri  uskonnoilla  ja  aikakausilla  omat  käsityksensä,  mutta  jos  niitä  vertaa Tuomas Akvinolaisen  luetteloon: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja  himo, niin aika  paljon  yhteistä  löytyy. Vaikka  kirjaa pitäisikin  irvailuna sen hetkiselle  elämäntavalle, tietysti  nämä  perinteiset  käsitykset  ovat  aina  taustalla.

Kirja koostuu viidestä  erikseen  julkaistusta  novellista, jotka myöhemmin yhdistettiin kirjaksi. Novellit sijoittuvat  Kaukasuksen  alueelle, jonne  Lermontov  oli karkotettu suorittamaan  asepalvelusta.  Niissä  on  siten  mukana  vahvasti elämänkerrallista  ainesta.  Sinälläänkin  novellit  ovat  kiinnostavia, niissä  on upeaa Kaukasuksen  alueen  maisemien  kuvausta ja  niitä  lukemalla  näkee  selvästi, etteivät  Venäjän  nykyiset  ongelmat  Kaukasiassa  asuvien  kansojen  kanssa  ole  uusia,  vaan  niillä  on  pitkät  perinteet.  Kun tietää  nämä  ongelmat,  tuntuu  varsin  huvittavalta  kirjassa  oleva näkemys:

”Tahtomattani minua hämmästytti venäläisten kyky mukautua muiden kansojen tapoihin, joiden keskuudessa hän joutuu kulloinkin elämään. En tiedä pitäisikö sitä moittia vai kiittää, tuota sielullista ominaisuutta. Joka tapauksessa se on todistuksena venäläisen  vertaansa vailla olevasta joustavuudesta ja selvästä terveestä  järjestä, joka antaa anteeksi pahan siellä, missä  näkee sen väistämättömäksi tai  mahdottomaksi  poistaa.”

Tämäkin toteamus  on  merkki  siitä, miten  vaikea  meidän  ihmisten  on  nähdä  maailmaa  muuten  kuin omien  silmälasiemme  läpi.

Kuvaukset Kaukasuksen vuoristomaisemista  ovat  komeita:

”Ja todellakin, tuskinpa minulle enää koskaan tarjoutuu tilaisuutta nähdä toista yhtä suurenmoista näkymää. Allamme oli Koišaurin laakso, jota halkoi Aragva ja toinen pienempi joki kuin kaksi hopeanväristä nauhaa. Sinertävä usva liukui pitkin laakson pohjaa paeten läheisiin soliin aamuauringon lämpimiä säteitä. Oikealla ja vasemmalla kohosivat  lumipeitteiset ja pensaikkoa kasvavat vuorenharjanteet toinen toistaan korkeammalle ja leikkasivat tuon tuostakin toisensa, mutta kauempaa katsottuina nuo vuoret, jopa kalliotkin, näyttivät toistensa kaltaisilta. Ja kaikki nuo lumet säihkyivät punertavaa loistetta niin iloisesti ja kirkkaasti, että teki mieli jäädä sinne asumaan ainaiseksi.”

Vaikka  myös novelleilla  itsessään  on ansionsa,  niin  nekin saavat  uuden  merkityksen,  kun  ne  on  koottu  kirjaksi, jolle  annetaan tuo elämäntyyliä  ironisesti  kuvaava  merkitys. Novellien  erillisyydestä  huolimatta  kirja  muodostaa  yhtenäiseltä  tuntuvan  kokonaisuuden,  sillä  onhan sillä  yhteisenä  tekijänä ”Aikamme sankari” Petšorin  ja Kaukasus.

Kirjan viimeiset luvut: Petšorin päiväkirjan loppu ”Ruhtinatar Mary” ja ”Fatalisti”  ovat  kirjan  parhaita. Niissä Petšorin  pohtii omaa  luonnettaan  ja  ominaisuuksiaan  rehellisesti  ja  ankarasti. Hän tunnistaa  selvästi omat luonteenpiirteensä ja  kärsii  niistä:

”Eikö todellakaan, ajattelin itsekseni, olemassaolollani maan päällä ole muuta tarkoitusta kuin toisten toiveiden murskaaminen? Siitä asti kun olen elänyt ja vaikuttanut, on kohtalo aina tavalla tai toisella johdattanut minut vieraitten draamojen loppukohtaukseen, ikään kuin ei ilman minua kukaan voisi kuolla  tai joutua epätoivoihinsa?”

Petšorin  on ankara  itselleen  mutta  myös  muille:

”Sellaisia ovat ihmiset! kaikki samanlaisia: tietävät ja edeltä käsin jonkin teon ikävät puolet, auttavat, neuvovat. vieläpä hyväksyvät sen kun eivät voi keksiä muutakaan keinoa, ja sitten pesevät kätensä ja kääntyvät inhoten pois siitä, joka on ollut kyllin rohkea ottaakseen niskoilleen vastuun koko raskaan taakan. Kaikki he ovat samanlaisia. vieläpä hyväluontoisimmat ja viisaimmatkin.”

Lermontovin  kirja,  vaikka  sijoittuukin 1800-luvun  alkuun, on ajatuksiltaan ajaton. Ihmisten  käyttäytyminen  ja ihmisten väliset  suhteet  ovat samalla  tavalla  ongelmallisia, vaikka  niille, kulloisenkin   aikakauden  mukaisesti,  keksitään  erilaisia  nimiä.  Tämäkin  on  kirja  johon  kannattaa  tarttua.