Mikael Niemi: "Karhun keitto"

 

Mikael Niemi: ”Karhun keitto”

Like Kustannus Oy 2018

410 sivua

Suomentaja: Jaana Nikula

Alkuperäisteos: ”Koka björn” 2017

Kirjan takakannen mukaan  se  kertoo Tornionjokilaaksossa tapahtuneista  selittämättömistä  kuolemantapauksista, jotka paljastuvat  murhiksi, ja joita Lars Levi Laestadius ja  hänen apulaisensa Jussi  ryhtyvät  selvittämään.  Kirja tapahtumat  sijoittuvat Pajalan alueelle  1850-luvulle.

Tämän  ohella  kirja  kertoo  kuitenkin  enemmän Laestadiuksesta, hänen  perustamastaan  herätysliikkeestä, Laestadiuksen  vaikeuksista  valtaapitävien  kanssa  ja  myös rasismista,  joka  kohdistui  saamelaisiin. Tarina  on tietenkin fiktiivinen,  mutta antaa  kyllä  hyvän  kuvan Laestadiuksesta ja myös  hänen aikaansaamansa herätysliikkeen  vaikeuksista  ja miten herännäisliikkeen  äärisiipi alkoi  poiketa  Laestadiuksen  opeista. Kirjan  lopussa on autenttinen  kuvaus saamelaisen  ääriliikkeen  hyökkäyksestä Tornionjokilaaksossa 1852.

Kirjan toinen  olennainen  osa on Jussin  tarina.  Jussi  on saamelaispoika, jonka alkuperää  ei  tunneta  ja  jonka  Laestadius pelastaa  tienvarresta. Hän  merkitsee  Jussin kirkonkirjoihin  ja  opettaa  hänet  lukemaan. Jussin  itsensä  sanoin:  ”tekee  hänestä  ihmisen”. Jussin  oppiminen  lukemaan  ja se, miten hän nauttii lukemisesta  on kirjan  hienoimpia  kohtia.

”Monien päivien ajan luin aina, kun vain tuli vapaa hetki. Käärin kirjan suojakankaasta ja osoitin hitaasti sanaa toisensa jälkeen. Tuntui kuin olisin vaeltanut laajassa metsässä. Pitkän matkan jälkeen pääsin perille viimeiselle sivulle, puut loppuivat ja kannet painuivat kiinni. Katselin kirjaa, kohoton sitä, tunsin sen painon sormissani. Paperi oli kulunutta, repaleinen selkä repsotti. Kun painoin kämmenen valkealle arkille, kirja tuntui merkillisen viileältä, kylmemmältä kuin puu. Se oli kuin hopeisen kevyttä  koivuntuohta. Nyt kun olin lukenut kaiken, sivut olivat jälleen aivan hiljaiset. Tutkin kirjaa joka puolelta, painoin korvani sitä vasten ja kuuntelin, mutta nyt se oli vaiti. Silti tunsin mitä sen sisällä oli ja mitä tapahtuisi, jos avaisin sen ja alkaisin taas lukea. Se oli uskomatonta. Elikö kirja? Jos se ei elänyt, mistä kuvat ja äänet sitten tulivat? Minähän olin nähnyt Palestiinan lukiessani, olin käynyt siellä. ja nyt tuntui kuin olisin itse tavannut samarialaisen. Mutta missä tuo kaikki nyt oli, kun kannet olivat suljettu? Ehkä kirja luki itse  itseään kansien välissä. Sanat ja kirjaimet surisivat siellä kuin kimalaiset. Tai ehkä pikemminkin kuin siemenet, idut jotka tarvitsevat multaa kasvaakseen, jotka haluavat juurtua kosteaan ihmismielen täyttävään multaan.

….

”Tahtoisin lukea” minä pyysin. ”Tahtoisin lukea enemmän”.

Rovastin tytär Selma etsi minulle uuden kirjan. Käärin sen paitaani ja kannoin sydäntäni vasten, kuin olisin pidellyt vauvaa. Kirja oli kiinni, mutta tunsin sen silloin tällöin potkaisevan.”

Jussin tarina  on vaikuttava  ja traaginen. Hänen  kauttaan  kuvataan  kasvamista  ihmiseksi  ja tuodaan esille myös saamelaisiin  kohdistuvat  epäluulot  ja syrjinnät. Jussi tuomitaan  lopulta syyttömänä kuolemaan, mutta hänen tarinansa  päättyy  tavalla, jota ei  tässä  voi  kertoa.  Jokaisen  pitää  kokea se  itse – lukemalla. Vangittuna  ollessaan Jussi  kirjoittaa  raamatun sivuun  elämänkertaansa. Nyt  kun  kirjoista  ja  lukemisen  vähenemisestä  keskustellaan, lainaan  tähän Laestadiuksen  kommentin  Jussin  tekstistä:

”Laskin luupin kädestäni ja hieroin väsyneitä silmiäni. En ollut koskaan lukenut mitään sellaista. Siinä oli kirjan johdanto, kuvaus todellisuudesta sellaisena kuin se on täällä pohjoisessa missä oltiin kaukana luentosaleista ja auditorioista.

Kun kerran tavallinen yksinkertainen saamelaispoika onnistui kirjoittamaan, muut voisivat seurata perässä. Pienviljelijät ja poronhoitajat, metsästäjät ja kalastajat, piiat ja metsätyömiehet kertoisivat vielä kerran itse elämästään. He ostaisivat kirjoja sen sijaan että haaskaisivat rahansa viinaan. He kerääntyisivät iltaisin puhumaan toistensa kanssa taivaan valosta, maan kasvusta, kaikesta mitä ihmisenä olemiseen  liittyy.”

Itse uskon, että  tällainen tulevaisuudenkuva  onkin vielä  edessä. Vasta  viime  aikoina  mm. naiset  ovat  päässeet  vahvasti esille  kirjojen  päähenkilöinä. Monet  muut  odottavat  vielä  vuoroaan.

Tavallaan  kirjan  kolmanneksi  osaksi voi lukea paikkakunnalla tapahtuneet henkirikokset ja niiden selvittelyn.  Nuoria naisia  katoa  ja heihin kohdistuu seksuaalista väkivaltaa. Ensimmäiset  rikokset  pannaan tappajakarhun  niskoille,  mutta  pian selviää, että  tappaja  liikkuu  ihmisten  keskuudessa. Tämä dekkarimainen  osuus  kirjossa  sitoo  tarinat  hyvin  yhteen ja  kirjan  voi  pitkälti  lukea myös dekkarina.  Tällä  perusteella  kustantajakin, takaliepeen  perusteella,  kirjaa näyttäisi  markkinoiva. Se  on kuitenkin  vain yksi osa  tätä hienoa  kirjaa, jossa  tuodaan esille pohjoisen  ihmisten elämän  peruspiirteet  ja saamelaisten  asema.  Nämä  loivat myös  edellytykset  lestadiolaiselle  herätysliikkeelle.

Minusta  tämä on Mikael Niemen  paras  kirja. Paikoin  järkyttäväkin mutta ei elämä pohjoisessa  koskaan  ole  ollut  siloiteltua. Kirjassa on kerrassaan hienoa kuvausta luonnosta  ja sen merkityksestä  ihmisille. Pohjoisen  henki  ja elämäntyyli tavoittaa  lukijan. Tärkeä  kirja.