Arthur Conan Doyle: "Baskervillen koira"

 

Arthur Conan Doyle: ”Baskervillen koira”

Kustannusosakeyhtiö OTAVA 2008  (Keskiyön kirjasto)

282 sivua + suomentajan jälkisanat 15 sivua

Suomennos Jaakko Kankaanpää

Englanninkielinen alkuteos “The Hound of the Baskerville” 1901 – 1902

Kun olin suunnilleen ison maitotonkan  kokoinen, tuli radiosta  keskiviikkoisena  kuunnelmasarjana Baskervillen  koira. Usein  ohjelmaa  kuunneltiin  sängyssä  valot  sammutettuina.  Tarinan  juonesta  en paljoakaan  muistanut,  mutta ohjelmaan  liittynyt koiran  ulvonta  nummella  on  vieläkin  mielessä. Pimeässä  kuunneltuna  se  oli  todella  pelottava. Ei siis  ihme, että  pimeinä  syysiltoina  käytiin  tuota  ulvontaa  matkimassa  naapureiden  ikkunoiden  takana.

Luin  kirjan  sitten  myöhemmin jonkinlaisena  lyhennettynä  laitoksena,  mutta  kyllä  koiran  ulvonta  siitäkin  versiosta  kuului. Kirjasta  tuli  uusi  suomennos  2008,  joten  päätin ottaa  sen  uudelleen  lukuun ja  jo  ennakkovaroituksena  naapureille  kerron, että  ulvonta  kuuluu  vieläkin, ehkä  vähän  ikääntyneemmän  kuuloisena  mutta vielä  vahvana.

”Baskervillen koira” on aidosti  vanhanaikainen  salapoliisiromaani.  Juonenpätkiä, jotka  vaikuttavat  irrallisilta,  tulee  vastaan  sieltä  täältä  ja  vasta  lopussa  ne  yhdistyvät  yhdeksi  kokonaisuudeksi.  Kaiken aikaa  taustalla  on  myös henkien,  ei  niinkään aseiden,  taistelu  rikollisen  ja Sherlock Holmesin  välillä.  Erityisesti  viime  aikojen  televisiosarjoissa  on  myös Sherlock  Holmes  sarjoista  tehty  ehkäpä  liiankin  toiminnallisia. Sherlock  taistelee kuitenkin  päällään,  eikä  aseilla. Minusta ”Baskervillen  koira”  osoittaa, että  kirja  voi  olla  kiinnostava  ja pitää  otteessaan  myös  perinteisillä salapoliisiromanin keinoilla.

Kirjan lähtökohtana  on 1700-luvulta  peräisin  oleva legenda, jonka  mukaan  maaginen paholaiskoira  olisi  surmannut Baskervillen  isännän.  Ja  sama koira  jahtaisi edelleen  kaikkia Baskervillen isäntiä, jos  he liikkuivat  pimeän aikaan  nummella. Kun  viimeisin  Baskervillen  isäntä  kuolee  epäilyttävissä  olosuhteissa, kutsutaan Sherlock Holmes  apuun. Tästä  alkaa  monivaiheinen  tarina, joka  päättyy  jännittävään  loppuselvittelyyn. Ainoa  mitä  jäin  kirjassa  kaipaamaan,  oli tuo  korvissa  kuuluva  koiran  ulvonta.

”Baskervillen koira” on klassikon maineensa  ansainnut. Se luo  jännityksen  tunteen  ilman  jatkuvaa  väkivallalla  mässäilyä ja  kun  juonikaan  ei ole  turhan suoraviivainen, kirjaa on miellyttävä  lukea eikä siitä  jää ahdistunutta oloa. 

Jos  kirja  on  vielä  lukematta, kannattaa  se  laittaa  lukujonoon. Kirjassa  on  suomentajan  jälkisanat, jotka  mukavasti   kertovat  paitsi  suomennostyöstä, niin  myös  kirjan taustoista.