Riikka Pelo: "Kaikki elävä"

 

Riikka Pelo: ”Kaikki elävä”

Kustannusosakeyhtiö TEOS 2019

613 sivua + liite  #Ragnarrök-ryhmältä pidätyksen yhteydessä löydetyn käsikirjoituksen lähteet 1 sivu

Rikka Pelon  kirja sisältää  neljä  tarinaa: Alanin, Auran  ja Ellenin sekä  yhden tarinan muinaisuudesta. Näillä tarinoilla on  kuitenkin  yhteys, joka  meiltä  usein  jää  huomaamatta,  mutta  jonka  toivottavasti  löydämme  tämän  kirjan  kautta.  Kirja osoittaa,  kuinka  hätä ja tunteet ovat  samanlaisia,  niin maahanmuuttajan  kuin  pakkohoitoa pakenevan  tai huoltajuuden menettäneen ja tytärtään surevan äidinkin osalta. Emme saa luokitella hätää ihmisen, uskonnon, rodun tai  aseman  perusteella. Siksi  näiden  tarinoiden  liittäminen  yhteen  on  tärkeää,  ja  sen  takia  haluan  aloittaa nämä  kommenttini  seuraavalla  lainauksella  kirjasta:

”Maailmassa on aina  vähintään kaksi puolta  hyvä  ja paha. Ne täydentävät  toisiaan. Mutta suurin osa maailmasta jää näiden kahden väliin, sellaiseksi, josta ei  voi sanoa onko se  hyvän vai  pahan ilmentymä. Ja silti meidän pitäisi osata tehdä oikeat valinnat. Siksi  tarvitaan petoja ja siksi tarvitaan jumalia: siksi annamme tilaa pedoille ja jumalille.”

Kuinka  usein  teemme  pahaa silloin  kun  luulemme  tekevämme  hyvää  tai  ainakin  oikein on myös  asia, josta  kirja  puhuu.   Pakolaiskysymyksessä  asia  on  selvä  mutta niin on myös  pakohoitoon  otettujen  ihmisten  kohdalla.  Kirja  pääsee uskomattoman  hyvin  näiden  ihmisten  ajatuksiin  ja  tunteisiin  ja  tuo  ne esille.   Erityisesti  alkuosassa  kirja  on  hyvin  ahdistava  ja  ahdistava  juuri  sen  takia, että se  on niin  todellinen. Kirja on myös intensiivinen  ja erityisesti  lopussa niin kaunis ja traaginen, ettei  sitä  tiiliskivimäisyydestään  huolimatta malttaisi  laskea  kädestään.

Kirjan  loppuosassa  on  myös koskettava  esimerkki  kuinka liian usein tulkitsemme  asioita  omien ennakkoluulojemme  mukaan.  Tämä tapahtuu Auran  yrittäessä  toimittaa  Alania  sairaalaan,  kun  hänen  sydämentahdistimensa  alkaa olla lopussa.  Heidät  tulkitaan   heti  huumeidenkäyttäjiksi  ja Alan lasten  hyväksikäyttäjäksi. Samanlaisen  kohtelun  saavat  päivittäin  monet  Auran  ja Alanin  kaltaiset. Vaikka  haluaisimme  hyvää,  voivat  ennakkoluulot  viedä  väärään  suuntaan. Monesti ennakkoluuloja  vielä  täydentää  uskomus ”me tiedämme parhaiten”. Alaniakin  kohdellaan  usein  kuin  oppimatonta  lasta ja pelkästään sen  takia, ettei  hän osaa kieltä, eikä  häntä  ymmärretä. Kun Alanin  ajatuksia  seuraa, huomaa  miten  erilaisia ajatuksia  elämästä, uskonnosta ja maailmasta  eri uskontoihin ja erilaisiin  perinteisiin  kuuluvilla  ihmisillä  on. Ilman  suvaitsevaisuutta  ja  laajakatseisuutta  ei  yhteisymmärrystä  helposti  synny. Kuitenkin,  kun  mennään  riittävän  syvälle  perinteisiin  ja  uskomuksiin, niin yhteinen  perusta  sieltä  löytyy. Se  löytyy Auran  ja Alaninkin  maailmoista. Alanin  kautta  kirja antaa  hienon  kuvan   jesidien  perinteistä  ja sen  tunteminen  rikastaa  myös  käsitystä  omasta  perinteestämme.

Kielellä  on  kirjassa erittäin  suuri  merkitys siinä, että  ilman  kieltä ihminen  syrjäytyy. Kieli  on kuitenkin  myös  oman  identiteetin  perusta, avain  perinteisiin.  On  kuitenkin  olemassa  myös  yhteinen  rakkauden kieli,  jonka  avulla voidaan  ymmärtää  toisia  ihmisiä  rodusta, uskonnosta  ja  asemasta  riippumatta.  Kirjassa  on hieno  runollinen  pätkä  kielestä  ja  se kannattaa  lukea  ajatuksella.  Lainaan  siitä  tähän  vain  pienen  pätkän:

”…

                      Kieli syntyy meistä.

            Tämä on kaiken elävän kieli.

  Tässä kielessä ei ole lakia eikä järjestystä.

Tämä on hylätyistä sanoista syntynyt kieli.

Tämä on hyljeksittyjen ja alistettujen kieli.

          Tämä on tulevan maailman kieli.

   Tämä on valituksen kieli ja ilon kieli. Tämä on kielen loppu, sen ääri.

      Tämä kieli on särkynyt.

         Tämä kieli on kiveä.

       Tämä kieli hengittää.

   Tämä on kieli, jolla ei ole nimeä.

…”

 Muun  ohella kieli  on kirjassa  myös  rooliasu, jota  nuorten  tyttöjen  puhetyyli  edustaa. Tämä on sitä v...ttu-painotteista  kieltä,  jota  arjessa  jatkuvasti  kuulee. Sen  perusteella  ei ihmisiä  saisi  kuitenkaan  aina luokitella, vaan  ymmärtää se  osaksi omaa  tai  ryhmän roolia.

Kirjan  loppupuolella  korostuu se,  että apua  on  myös  tarjolla. On  ymmärtäväisiä  ihmisiä, vapaaehtoistyöntekijöitä,  paperittomia  auttavia  lääkäreitä, vapaaehtoisia  tulkkeja  mutta  se  ei  riitä,  kun  olemme  rakentaneet  tunteettoman, taloutta  painottavan  hallinnon ja sitä  kritiikittömästi  toteuttavan  koneiston.

”Talouden kriisistä vain oli tullut vallitseva asiantila: alijäämä, budjettivaje, välttämättömät leikkaukset, kaikkien on osallistuttava, kaikkien on tehtävä uhrauksia. Elämä ja kuolema. Kustannus  ja tulos.”

Jopa tiedottoman Auran  elintoimintojen pysäytystä oltiin asettamassa talouden  vaakakuppiin. Alan  toteaa  tämän  vielä  selvemmin samalla  kun toteaa, ettei  hänellä  ja  hänen sanomisillaan  ole  mitään  merkitystä päätöksiä  tehtäessä:

”Silti  he pitävät  huolen siitä, etten  kuole. En ainakaan omasta vapaasta tahdostani. Heille  on tärkeää, että en  kuole  vielä, en nyt kun olen vielä heidän käsissään. Se kuolenko jossakin  muualla, ei ole heidän asiansa. Heidän vastuunsa loppuu, kunnes he ovat  lähettäneet minut valtionsa ja löyhän liittonsa rajojen sisältä pois. He ovat vastuussa vain siitä, että  noudattavat lakia ja määräyksiä. Mistään muusta he eivät  välitä. Mutta jonain päivänä he tietävät olleensa vastuussa. He ovat vastuussa elämästä ja kuolemasta.”

Kirja  nostaa  esille  myös  nuorison tuskan  ja  huolen  tulevaisuudesta. Niiden seurauksena yhä useampi  nuori vaipuu  kooman  tapaiseen  tiedottomuuteen. Monet aikuiset  reagoi tähän oireiluun tavalla, johon nuoret usein törmäävät: ”mehän  olemme  antaneet  teille  kaiken  mitä  te  olette  pyytäneet. Tehneet  maailman valmiiksi. Mitä  te  vielä vaaditte ?”  Kirjan tarinassa muinaisuudesta on osa ”Tytär puhuu”, ja siellä on tavallaan  vastaus  tähän:

”Emme ole rikoksentekijöitä. Kannamme teidän puhumattomien rikostenne  jälkiä itsessämme. Emme ole syypäitä kohtaloomme, emme luonnon tuhoutumiseen, taivaan romahdukseen, emme nälän ja vihan vuosiin.

Olemme pyhiä lapsia, väärään vuoteen syntyneitä. Koskemattomia. Emme voi kohtalollemme mitään, vaikka valitsisimme oikean  ja  hyvän. Te valitsitte puolestamme. Te veitte meiltä tulevan maailman. Ajatte meidät pois, jotta te pystyisitte elämään kuten olette aina eläneet. Meidän poissaolostamme tulee teidän olemassaolonne ehto. Olemme  aina läsnä, silloinkin kun olemme  poissa. Olemme salattu  periaatteenne.”

Kirjan  loppu  on  järkyttävä  ja  kaunis  mutta  siinä  on myös  toivoa. Susipäät  antavat  meille  myös  ohjeita  eteenpäin. Annammeko  niille mahdollisuuden.

Kirja  sisältää valtavasti  ajatuksia ja  tarinoita  tarinoiden  sisällä. Olen halunnut  välttää  juonipaljastuksia  ja kirjannut  tähän  vain ensimmäisen  lukukerran  tuottamia  ajatuksia ja  riipaissut  vain kirjan  pintaa. Tämä on tärkeä  kirja. Tämä  kirja elää tässä  hetkessä ja  tulevassa,  mutta  ei  ilman  historiaa  ja  perinteitä. Kirja  korostaa  myös kaiken  elävän  yhteyttä, asiaa,  joka ehkä onkin  olemassaolon  jatkuvuuden  edellytys. Kaikkien  jotka pitävät  itseään ennakkoluulottomina  pitäisi  lukea  tämä  kirja  ja  varsinkin  niiden, jotka  ehkä  tietämättäänkin kantavat epäluuloja  sisällään. Ja tietysti  kaikkien,  jotka  pitävät  hyvästä kirjallisuudesta.