Olga
Tokarczuk: ”Päivän talo, yön talo”
Kustannusosakeyhtiö Otava 2019, ensimmäinen painos 2004
377 sivua
Suomentaja Tapani Kärkkäinen
Puolankielinen alkuteos ”Dom dzienny, dom nocny” 1998
Venäläisissä klassikoissa
on usein ihan oma
tunnelmansa ja tyylinsä
joista ne heti
tunnistaa. Sama on
oikeastaan puolalaisessakin kirjallisuudessa.. Olen ajatellut, että se on
osittain myös uskonnon
vaikutusta ja siihen vähän
viittaisi myös tyylien
erot maiden välillä. Uskonnolla on
Venäjällä ja Puolassa
hiukan erilainen asema,
vaikka molemmissa se
on merkittävä. Uskonnon vaikutus
ihmisten elämään ja
arkeen näkyy vahvasti
myös Olga Tockarczuk:n kirjoissa,
vaikka ne eivät uskonnollista
kirjallisuutta olekaan. Uskonnon vaikutus on
mukana perinteiden ja
legendojen kautta. Kirjassa nykyhetki, menneisyys ja legendat vuorottelevat ja
lomittuvat, eikä ajalla ole merkitystä lukunautinnon kannalta.
Kirjailija Juha
Siro on Tokarczukista puhuessaan usein
sanonut, että ”hän kirjoittaa
ikuisuutta varten”.
Tuota paremmin ei Tokarczukin kirjallisuutta voi
luonnehtia. Lainaan tähän yhden
pätkän kirjan alkupuolelta kohdasta ”Unet”:
”Kun unet toistelevat
menneisyyden tapahtumia, kun ne möyhivät niitä, muuntavat ne kuviksi ja
sirottelevat niitä merkitysten siivilän lävitse, minusta alkaa tuntua että
menneisyys on jäävä ikuisiksi ajoiksi aivan yhtä vieraaksi ja tunteettomaksi
kuin tulevaisuuskin. Se että olen kokenut jotakin ei lainkaan merkitse että
olisin ymmärtänyt sen merkityksen. Siksi pelkäänkin menneisyyttä yhtä paljon kuin tulevaisuutta. Voisi vaikka käydä
ilmi, että jokin asia minkä olen aina
luullut tuntevani ja mitä olen pitänyt pysyvänä ja vakaana, onkin tapahtunut
jostain aivan muusta syystä ja jollakin minulle
vieraalla tavalla. Että tuo asia
on johdattanut minut jonnekin aivan muualle enkä tajua minne; että olen ollut sokea, olen ollut unessa. Mitä
minun silloin pitää tehdä nykyhetkelle?”
Lukijalle kirjan
alkusivut olivat hapuilua
mutta viimeistään ensimmäisen ”Unet”-otsikon jakso
tempaisi mukaansa ja
siitä eteenpäin kirja
piti koko ajan yhä tiukemmin otteessaan.
Pitkin kirjaan on
myös pieniä asioita,
joihin kuin huomaamatta
törmää myöhemmin uudelleen. Sellainen on
esimerkiksi kirjan alussa
metsästä löytynyt ja puhki ruostunut DKW. Kaikki nämä
sattumat tuovat esille sen, miten monenlaisia yhteyksiä ja verkostoja elämä ja aika ihmisten
ja tapahtumien välille voi
muodostaa. Emme osaa niitä aavistaa,
saatikka ennakoida.
Minulle kirjan hienoimpia
osia olivat juuri
nuo ”Unet” sekä ”Kümmernis-legenda”
ja tarina Paschaliksesta eli
”Kuka kirjoitti pyhimyksen elämänkerran ja mistä hän tiesi sen kaiken”. Kaikki tarinat
jatkuvat pieninä pätkin
pitkin kirjaa ja
ne lomittuvat nykyaikaan
ja muihin tapahtumiin. Erityisesti kertojan omaan elämään ja
naapureihin mm. Martaan, jonka lyhyet
elämänviisaudet ovat hienoja ja
niin todellisia. Tällainen jaksotus
tekee kirjasta yllättävän
helppolukuisen ja tapahtumista
tietyllä tapaa ajattomia. Kümmernis-legenda ja
Paschaliksen tarina nostavat
esille kysymyksen naisen
asemasta, vanhoillisen kirkon suhtautumisesta naiseen, naisvihan perisynnin takia,
homoseksuaalisuuden, joka munkkien mukaan
on niin pieni rikos, ettei
sitä tarvitse edes
mainita messussa. Lisäksi
esille nousee kysymys siitä
mitä tehdä, kun
tuntee olevansa väärässä
ruumiissa. Paschalis haluaa olla
nainen. Nämä ovat kaikki
myös ajankohtaisia kysymyksiä ja kirjan ansio on, että se sitoo ne ihmisiin ja asenteisiin, eikä vain
aikaan.
Haluan lainata
tähän vielä pätkän Paschaliksen ajatuksista hänen
kirjoittaessaan Kümmernisin-legendaa:
”Pascaliksesta tuntui että
tärkeää ei ole vain kirjoittaa miten
asiat olivat ja nimetä tapahtumien ja tekojen sarjat; yhtä tärkeää ja kenties
vielä tärkeämpää on jättää paikka ja tila sille, mitä ei ollut, mitä ei koskaan
tapahtunut, mikä olisi voinut sattua jos
vain joku olisi sen kuvitellut.
Pyhimyselämänkertaan kuuluu myös kaikki se mitä siinä ei ole.”
Kirja lomittaa eri
aikoina tapahtuneet asiat
ja eläneet ihmiset
yhteen ikään kuin ajalla ei
olisi merkitystä. Eikä sillä
olekaan, kun katsotaan
asioita ihmisyyden ja elämän sekä kaikkeuden kannalta. Erilaiset tarinat
tuovat näkökulmia elämään
ja laajentavat lukijan
ja yksittäisten ihmisten
kokemuspiiriä.
Kirjassa on
tärkeää inhimillinen ote ja kokemukset ei niinkään
ratkaisut ja tietysti sienet. Sienet ovat
kertojalle tärkeitä ja
kirja sisältää myös
useita sieniruokien ohjeita. Yksi
ohjeista on sellainen, jota ei kannata
kokeilla. Se on ”Valkokärpässientä
smetanassa”. Kirjassakin sen
nauttimisella on kohtalokkaat
seuraukset, joten on liitä
tähän reseptiä. Varsin
epäluotettavalta vaikuttaa myös
ohje ”Kärpässienikakku”.
Kirjan lopun tarinat ”Mies
ja nainen” ja ”Nainen ja mies” voidaan
tulkita monella tavalla. Tarinoissa nainen
ja mies päättävät
keskittyä oman elämänsä
nautintoihin ja mm.
päättävät olla hankkimatta
lapsia. Tarinan loppu on toivoton ja onkin
syytä kysyä, riittääkö oman
onnen tavoittelu koko
elämän sisällöksi. Tuntuu siltä,
että tämän kysymyksen
esittäminen on hetki
hetkeltä ajankohtaisempaa.
Nobelin palkintojen
valintoja on usein
arvosteltu ja aiheestakin. Olga Tockarczukin kohdalla
valinta on osunut
aivan nappiin. Hänen
ensimmäinen suomennettu romaaninsa ”Päivän talo, yön talo” on kerrassaan
upea, myyttinen, todellinen,
mielikuvituksellinen, tosi, salatun hauska
ja ennen kaikkea ajatuksia
herättävä.
Erityinen kiitos myös
suomentajalle (Tapani Kärkkäinen) kieli on kaunista
ja nautinnollista lukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti