Hae tästä blogista

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Pekka Arppe: "Hajonnan sisällä"


 



Pekka Arppe: ”Hajonnan sisällä”

Novellikokoelma
185 sivua

Syksyn tiiliskivien (Haruki Murakami  ja  Riikka Pelo)  jälkeen  oli  mukava  tarttua  novellikokelmaan. Pekka Arppe:n  novellikokoelman ”Hajonnan  sisällä”, tekstit  ovat   keskenään hyvin erilaisia ja  hyviä.  Ne sisältävät  niin  huumoria, kannanottoja  ajankohtaisiin  asioihin, ihmisten  lempeän ymmärtäväistä  tarkkailua  ja  tunnetta.

Pekka Arppe:n  novelleissa on hienoa  myös  niiden  yllättävyys. Kaikki ei olekaan  lopulta  sitä miltä  aluksi  näyttää ja  lähes  aina ratkaisujen  takaa  näkee   pilkkeen  kirjoittajan  silmäkulmassa. Kirjan  huumori  tuntuu  välillä  ronskilta,  mutta takana  on  lähes  aina  hyväntahtoinen  suhtautuminen  ihmisiin ja  heidän heikkouksiinsakin. Jotenkin  tuntuu, että novellit  ovat  tavallista  lähempänä  ihmisten  arkea  ja  arjen todellisuutta. Näiden  novellien  lukemisesta  tulee  hyvä  mieli,  sillä  lähes  aina niissä  on  onnellinen  loppu.

Novelleista  näkee, että  Arppe  tuntee  työmaiden  olosuhteet, pukukopit  ja  ruokatuntikeskustelujen  sisällöt ja ”herrojen”  ja työntekijöiden  väliset  suhteet. Niin aidoilta  novellien  työpaikkakuvaukset  tuntuvat. Tosin  se pilke  silmäkulmassa  on  myös  mukana. Silti kuvaukset  eivät  ole  pelkästään  hauskoja,  vaan  niiden  takaa  näkyy  myös aina  jokin  ongelma  tai  korjausta  vaativa seikka. 
Melkein aina  novelleihin  liittyy  myös  jokin ajankohtainen, keskusteluissa  oleva  aihe.

Kirjan  novelli ”Thaimaalainen tasapeli”  on osoitus  miten kaunokirjallisuuden kautta  voidaan  nostaa  esille thaimaalaisten  marjanpoimijoiden  olosuhteet ja  heidän  hyväksikäyttönsä. Novellin avulla  tilanteen  ymmärtää  paremmin ja asia  tulee  lähemmäksi  lukijaa  kuin kymmeniäkään  uutissähkeitä  lukemalla. Loppuratkaisu novellissa ei  ehkä  ole  kaikkien  sääntöjen  mukainen,  mutta varmasti  kaikkien  lukijoiden  mielestä  oikeudenmukainen.

Kerrassaan  upea on  myös  novelli ”Minä ja Susu”. Se  kertoo viidenkympin  tietämillä  olevan  miehen  hurahtamisesta  ja  naisten  salaisesta  viisaudesta. Novellista  tulee  oikein  hyvä  mieli. Naisen  viisaus  tulee  hienolla  ja  hauskalla  tavalla  esille  myös  novellissa ”Da Capo”.

Näissä  novelleissa  pidän  erityisesti  lämpimästä  suhtautumisesta  tavallisiin  ihmisiin, vaikka  myös  heidän vikansa  ja  puutteensa  nähdään. Ihmisiä  ymmärretään, tuntuivat  he  miten  hulluilta  tahansa, kuten  itse  asiassa  on  novellissa, jossa tehdään  töitä  mielisairaalan  alueella. Osa novelleista  on oikealla  tavalla  koskettaviakin,  kuten  esimerkiksi  kirjan  viimeinen ”Isän, pojan ja hokin nimeen”. Kirja  tarjoaa siten  lukijalle koko  tunnekirjon.  Kyllähän  osa  novelleista  on  aika  ronskeja,  mutta  oikeastaan  se  lisää  vain  lukunautintoa  ja  tekstin  aitoutta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti