Joel Haahtela: "Adelen kysymys"

 

Joel Haahtela: ”Adѐlen kysymys”

Otava 2019

188 sivua

Joel Haahtelan  kirjoja  lukiessa  tulee  väkisinkin  mieleen  vertailu  vanhojen  mustavalkoisten  elokuvien  ja  nykyisten, räiskyvien ja tehosteita  täynnä  olevien  elokuvien  välillä. Intensiivinen  tunnelma ja koskettavuus on  noissa  mustavalkoisissa  filmeissä  toteutettu vähäeleisesti,  mutta  kestävämmin,  kuin  liittoiteleviin tehosteisiin  perustuvissa  elokuvissa, jotka  tuottavat  vain ”hetken hurmion”.  Joku  voisi  sanoa, ettei ”Adѐlen kysymyksessäkään” ”mitään” tapahdu. Ei  niin,  mutta  ei  kirjaa  malttaisi  millään  laskea  kädestään.

Kirja on surumielinen  mutta  ei  surullinen, enemmänkin  kaipaava  ja  äärettömän  kaunis. Kirjan  lopussa on  kohta, jossa  kertoja  kysyy  Yvonnelta,  mitä  hän laitaisi  Voyager  luotaimeen  osoitukseksi  maasta avaruuden äärettömyydessä  oleville  muille  elollisille.  Minusta  Yvonnen vastauskin  kuvaa  paljon  tätä  kirjaa:

”Yvonne miettii pitkään ja sanoo sitten, että hän panisi luotaimen mukaan perhosen. Mutta ei elävää perhosta, vaan neulalla lävistetyn perhosen, sellaisen, jonka siivet on levitetty. Perhonen kertoisi, että tämä maailma on hyvin kaunis, mutta samalla hyvin hauras. Se kertoisi, että meidän kanssamme kannattaa olla varovainen, sillä me kykenemme lävistämään neulalla sellaisen kauneuden.”

Kirjan alussa  kertoja  matkustaa  luostariin Pyreneille  tutkimaan  pyhimykseksi  julistetun Adѐlen tapausta.  Hän on 900 vuotta  sitten  pudonnut 40 metriä korkealta  kalliolta ja selvinnyt  vahingoittumattomana. Myöhemmin  hän on tehnyt  useita  ihmetekoja  ja  hänet  on  julistettu  pyhimykseksi. Adѐlen tapauksen  tutkimisen  lisäksi  kirja  on  tutkimusmatka  kertojaan  itseensä, hänen  kokemuksiinsa, suruihinsa  ja  kaipauksiinsa.

Adѐlen tarina takana ei  ehkä olekaan  aivan  sitä,  mitä tarinat kertovat,  mutta  onko  sillä  oikeastaan  väliä. Monesti  voima  ei olekaan  itse tapahtumissa, vaan  siinä  mihin  uskomme  tai  haluamme  uskoa. Niin  saattoi  olla  myös Adѐlen tapauksessa:

”Joka tapauksessa Adѐle oli tuon päivän jälkeen muuttunut ja alkanut tuoda maailmaan hyvää. Ja ihmiset olivat alkaneet uskoa häneen. Ja tuo usko oli levinnyt satojen vuosien ja tuhansien kilometrien päähän, aina minun luokseni.”

Adѐlen  historian  selvittäminen  on sinälläänkin  mielenkiintoista,  sillä  se  osoittaa, ettei  pyhimykseksi  julistamisen  prosessi  ollut  mitenkään  irrallinen  kirkollisista  tai  edes  maallisista  pyrkimyksistä.

Hienointa  kirjassa  ovat  kuitenkin oman  elämäntilanteen  selvittelyt, keskustelut  luostarin munkkien  kanssa ja  heidän elämänkatsomuksensa  vertaaminen  meidän  arkiseen  elämäämme.  Oli  uskonnosta  mitä  mieltä  tahansa, niin  luostarielämän  arvomaailman  ja  jopa aika-käsityksen  vertaaminen  nykyiseen  arkeemme,  antaa  meille  kaikille  ajattelemisen  aihetta.

Tämä  on hieno ajatuksia  herättävä  kirja. Hienovaraisen  surumielinen  mutta  ei  suinkaan  lohduton.

Kirjan  lopussa  on kaunis  kohtaus, jossa  luostarin  johtaja  tarjoutuu  pesemään  kertojan  jalat,  kun  tämä  on lähdössä  pois  luostarista. Päätän nämä kommentit  tuon hetken  tunnelmaan:

”Ei hän tiedä minusta kovinkaan paljon, eikä hän tiedä minun äidistäni, eikä hän tiedä pienestä pojasta, joka seisoi kevätpäivänä kerrostalon pihalla. Mutta silti minusta tuntuu kuin hän tietäisi ja samalla pesisi pois kaiken mikä minua on vaivannut, koko vanhan elämäni ja kaikki sen taakat, jokaisen rikkomukseni, ottaisi ne omiin käsiinsä ja antaisi veden huuhtoa pois.”