Jenny
Erpenbeck: ”Päivien loppu”
TAMMI 2020
314 sivua
Suomentaja Jukka-Pekka Pajunen
Saksankielinen alkuteos ”Aller tage abend” (2012)
Jenny Erpenbeck:n ”Päivien Loppu” on monessakin
suhteessa mielenkiintoinen kirja. Siinä päähenkilö elää viisi
vaihtoehtoista elämää,
viidessä eri tarinassa. Kyseinen henkilö ei välttämättä
ole tärkein henkilö yksittäisissä tarinoissa, mutta kokonaisuudessa kyllä, ja tärkeää on, että
hän kuolee tarinassa ja antaa sitä kautta mahdollisuuden vaihtoehtoiselle tulevaisuudelle.
Meillä ihmisillä on
tapana ajatella, että elämämme kulkee ajopuuna tai kuin lastu
laineilla, ilman että itse siihen
juurikaan pystymme vaikuttamaan,
tai että se on sattumien armoilla, tai että perhosen siiven heilahdus maailman
tuolla puolella vaikuttaa elämäämme.
Erpenbeck ei oikeastaan vahvista
mitään näistä näkemyksistä,
vaikka kirja lähteekin siitä, että pieni
tapahtuma voi muuttaa
kehityksen suuntaa. Se mihin suuntaan kehitys
lähtee kulkemaan, ei
kuitenkaan välttämättä liity
tuohon tapahtumaan. Ei
lapsen kuolema välttämättä johtaisi
siihen, että mies lähtee Amerikkaan, vaan lähdön syyt
ovat muualla. Vaikka
Erpenbeck ei sitä suoraan sanokaan, minusta kirja laittaa ajattelemaan elämää
myös kokonaisemmin, eikä vain
yksittäisten tapausten kautta.
Neuvostoliitto-jakso on hieno
esimerkki siitä, kuinka ihmisen kohtalo
voi loppujen lopuksi kulkea
hyvinkin monen solmupisteen kautta.
Kirjan alussa tulee päähenkilön isoisä kuolee
juutalaisiin kohdistuvan hyökkäyksen aikana. Tälläkin on vaikutuksensa kirjan
tarinaan. Juutalaisten vaino ja
sitä kautta juutalaisuuden piilottaminen, vaikuttavan alkuosassa
olennaisesti perheen elämään.
Toisen kuoleman yhteydessä mieleen jäi
päähenkilön epätoivo vihan
täyttämästä maailmasta, jota tuo juutalaisviha
edustaa. Tämäkin tilanne
on ajankohtaisempi kuin koskaan, ja
juutalaisvihaa yleisempi, tässä meidän pakolaisuuden maailmassamme.
”Miksei hän saanut sanoa
kenellekään, että hänen isoäitinsä on juutalainen? Oliko maailmassa muka niin
vähän rakkautta, ettei se riittänyt
liimaamaan mitään yhteen? Minkä vuoksi oli eroavuuksia, näitä aukkoja joihin
voi pudota? vai ainoastaanko hänen oma riittämättömyytensä sai kaiken
uppoamaan? Oli siis korkea aika, että
hän hankkiutuisi eroon tästä maailmasta.”
Erpenbeckin tapa
koota kirjan päähenkilön elämä useista vaihtoehtoisesti toteutuneista pätkistä on hieno. Näin saadaan tuosta
elinajasta monipuolinen ja kattavammin
ajan ilmiöitä kuvaava
kokonaisuus. Parhaassa
tapauksessa ymmärrämme myös erilaisessa asemassa
ja erilaisissa olosuhteissa
elävien ihmisten elämää,
sillä viehän tarina
Itävalta-Unkarista sotien,
nälänhädän, Neuvostoliiton, pakkotyöleirien
ja DDR:n kautta Berliiniin, jossa muuri
on juuri murtunut.
Kirjan lopussa muistisairas 90-vuotias joutuu
hoitokotiin. Tämä
koskettavasti kirjoitettu jakso
vie ajatukset laajemminkin vanhusten
kohtaloon. Vaikka kirjassakin
hoitokoti toimii näennäisen hyvin
ja neutraalisti, niin onko
se vain
siirtymäpaikka, jonne
vanhukset siirretään odottamaan
kuolemaa. He eivät ole näkyvissä
ja kärvistämässä omaatuntoa.
Meillä koronaan aikana
on kehuttu, että yli 70-vuotiaita on suojattu
hyvin, kun yhtään yli
70-vuotiasta ei ole ollut sairaalahoidossa tai
tehohoidossa. Kuitenkin
kuolleista yli 70-vuotiaita on
suurin osa. Heidät siis vain eristetään
kuolemaan, pois näkyvistä ja kuluttamasta resursseja. Hyvä että Erpenbeckin kirja
toi näkyviin tämänkin asian.
Kirjan lopussa
päähenkilö sanoo pojalleen lauseet
jotka hyvin kuvaavat
koko tätä kirjaa:
”…Pakotin kokonaisen
vuosisadan käsivarsilleni. Tarkoitan tietenkin, että hetken kerrallaan.”
Tästä kirjasta on
useita hyviä arvioita. Mainitsen
tässä muutamia. Niihin kannattaa
tutustua, sillä kirjasta jokainen löytää kyllä omia vivahteitaan:
Tommi Melender: ”Poika joka luki Paavo
Haavikkoa”. Tässä esseekokoelmassa on tämän kirjan esittelyn lisäksi laajemminkin
Jenny Erpenbeck:stä
Kirjaluotsi.fi
Tuijata.Kulttuuripohdintoja
Kirja vieköön
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti