Tommi Melender: "Poika joka luki Paavo Haavikkoa"

 

Tommi Melender: ”Poika joka luki Paavo Haavikkoa”

WSOY 2020

185 sivua

Tämä kirja oli aivan pakko hankkia jo nimenkin takia.  Myöhäisteininä nimittäin luin itsekin Haavikkoa  ja kirja ”Puut, kaikki heidän vihreytensä” (Otava 1966) on  kulkenut mukana siitä  saakka. Tunnen kyllä Melenderin tuotantoa muutenkin, joten  kirja kiinnosti senkin  vuoksi.

On onni, että viime aikoina on ilmestynyt  lukuisia esseitä  tai esseekokoelmia, jotka käsittelevät  yhteiskunnan  kehitystä  ja maailmamme  tulevaisuutta  älykkäästi pohtien eikä pelkästään pamflettimaisesti. Tämän kirjan lisäksi  haluaisin  mainita erityisesti Pauliina Haasjoen  kirjan ”Himmeä sininen piste” (Poesia 2019). Lisäksi kirjallisuuteen  liittyvistä esseistä tai kirjoituksista ehdottoman hyvä on Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin yhteisteos ”Maailmojen  loput” (WSOY 2018)

Melenderin kirjan ensimmäinen essee ”Toivon tuolla puolen” on tällä hetkellä ajankohtaisempi  kuin koskaan. Korona-aika loisi edellytyksiä koko maapallon  tulevaisuuden  uudenlaiselle pohtimiselle,  mutta päädymmekö edelleenkin Melenderin toteamaan tilanteeseen, jossa:

”Yksikään valtio ei linjaa politiikkaansa sen mukaan mikä on biosfäärille parasta. Yksikään hallitus ei aseta tavoitteekseen hitaampaa talouskasvua. Yksikään merkittävä puolue ei ole valmis vakavasti kyseenalaistamaan koko talouskasvun ideaa.”

Me olemme Suomessa ansaitusti ylpeitä jokamiehenoikeudesta, joka kasvattaa  myös yhteisvastuuta yhteisistä arvoista ja omaisuudesta. Valitettavasti talouselämässä ja politiikassakin vallitsee kuitenkin amerikkalaistyylinen omankädenoikeus, joka ei tätä yhteisvastuuta samalla tavalla tunne.

Lapsillemme tämä tuo  lohduttoman  tilanteen.  Viimeistään  tämän Melenderin  kirjoittaman  kappaleen  lasten  näköaloista  luulisi  herättävän  meidät  yhteisvastuuseen maapallomme puolesta :

”Hän ei ajattele nukkumaan mennessään, että maailma ei loppunut vielä tänään, vaan että maailman loppuminen sellaisena kuin olemme sen tunteneet, on taas päivän lähempänä.”

Seuraava essee ”Suuri tuntematon”  käsittelee omakohtaisesti  ja kiinnostavasti uskonnollisia kokemuksia  ja itse suurta tuntematonta – kuolemaa. Itse  kiinnostuin  esseessä  mainitun  kirjailija Houellebeqcin tuotantoon  liittyvästä  arviosta.   Minun suhtautumiseni Houellebeqc:n tuotantoon  on hyvin ristiriitaista ja pääosin  kielteistä. Perussyy on siinä, että  hänen tekstiään voidaan tulkita  hyvin eri  tavalla. Hän  kirjoittaa ihmisistä, maahanmuuttajista ja usein naisista, hyvin vihamielisesti  ja halveksivasti  ja niin, että  se voi lisätä rasismia. Lisäksi mm. kirjassa ”Alistuminen” päähenkilön  kääntyminen  islaminuskoon,  muka moniavioisuuden  ja poliittisten  hyötyjen  takia, on käytännössä  alistumista  ja tämä  tulkinta aivan  varmasti vahvistaa islaminvastaisuutta. Tietysti Houellebeqc:lle  pitää  antaa  vielä  mahdollisuus  mutta  ei  kirjankaan varauksellinen arvio  muuttanut minun  näkemyksiäni. Antoi  toki  ajattelemisen  aihetta.

Esseessä ”Pyhä työ” ravistellaan  mukavasti työhön  liittyvää  myyttistä arvostusta ja työ-käsitteen rajallista  tulkintaa. Samaa teki  myös esseessä  mainittu  Ossi Nyman, joka  kutsui  itseään  ”ideologiseksi työttömäksi”, sillä tarjotun työn sijasta hän halusi keskittyä luovaan, kirjalliseen työhön, jota ei yleisesti  tulkittu  työksi. Valitettavasti  esseeseen  on pujahtanut  virhe,  kun siinä  puhutaan täystyöllisyydestä 70-luvulla.  Itse asiassa  70-luvun  puolenvälin jälkeen  työttömyys  saavutti siihenastisen  huippunsa. Muistan tämän, koska olin silloin  itse  hakemassa töitä. Esseen  yleissisältöä  tämä ei  kuitenkaan  heikennä. Siirtää aikajanaa vain hiukan aikaisemmaksi.

Essee ”Poliittinen historiani” on hienosti  tiivistetty  kuvaus yksilön  poliittisen  ajattelun  kehittymisestä  muuttuvassa  yhteiskunnassa. Kehitys  voi  olla  monenlaista  kuten  esseessä  todetaan  mutta  lainaan  tähän  vain  yhden  pätkän, joka  antaa  toivoa  tulevaisuuteen:

”Mutta ehkä olemme nyt tilanteessa, jossa ulkopuolisuus on nahjuksen valinta, Voinko katsoa sivusta, kun sivistyneen ja säädyllisen yhteiskuntajärjestelmän perustukset murenevat pala palalta, ikään kuin hidastetussa filmissä?”

Essee ”Poika joka luki Paavo Haavikkoa” on erinomainen  monessakin  mielessä. Ensinnäkin se on mainio opas  niille, joilla on vaikeuksia  päästä sisälle runouteen. Essen alkuosa on  henkilökohtaisista kokemuksista  lähtevä  ohje runouden  lukemiseen  ja tulkitsemiseen. Toisekseen  essee on  mainio  johdatus Paavo Haavikon  tuotantoon  ja  kolmanneksi se on hyvin  koskettava kuvas  Marja-Liisa Vartion  kuolemasta  ja sen  ilmenemisestä Haavikon  teksteissä. Tämä essee on kyllä  kirjan  helmi.

Kirjan  loppupuolen esseet  käsittelevät  kirjallisuuden klassikoita ja niiden  asemaa ja muuttumista, ja myös sitä, kannattaako tuntea häpeää jos klassikoita ei ole lukenut. Mukana on hieno Samuel Beckettin esittely. Mielenkiintoisessa  esseessä vihasta ja  kirjallisuudesta pohditaan lähinnä vihaa kirjallisuutta kohtaan, vaikka  väittäisin kyseessä  olevan  enemmänkin,  Baddingin laulun  sanoja  lainaten ”vihaava rakkaus, rakastava viha”. Tosi  kuitenkin  on, että  kirjallisuus  koukuttaa, eikä siitä  pääse  eroon.   Kirjan  viimeinen  essee  esittelee kaksi eurooppalaista prosaistia: Maylis de Kerangalin ja Jenny Erpenbeckin. Molemmat  ovat  meillä  liian  vähän  tunnettuja  ja  heidän esittelynsä  on kulttuuriteko. Onneksi Erpenbeckin ”Mennä, meni, mennyt” on meilläkin noussut  esille ja ollut myyntilistoissakin  korkealla.

Kirjan yksi  tärkeä anti  on  myös  laaja lähdeluettelo.  Se sisältää useita kymmeniä tärkeitä  teoksia.

Hieno kirja.