Johanna Vuoksenmaa: "Pimeät tunnit"

 

Johanna Vuoksenmaa: ”Pimeät tunnit”

Otava 2020

320 sivua

Kansi: Tuuli Juusela (mielenkiintoinen ja persoonallinen  kansi, kiitos siitä)

Kirjan alku on hyvin persoonallinen ja niille  joilla  on visuaalista näkemystä (minua enemmän) se aukeaa  hienosti elokuvamaisena lähestymisajona, ylhäältä korkeuksista kohteeseen. Tämä elokuvamaisuus tuli ensimmäisestä luvusta  heti mieleen ja kun mietin sitä vähän kauemmin, aloin sen niin  nähdäkin. Hieno oivallus aloittaa kirja  näin. En suoralta kädeltä  muista samanlaista kirjoissa,  vaikka  elokuviinhan tuo aloitus kuuluu lähes vakiona. Kirjan myöhemmissä vaiheissa päiviksi kirjatut lukujen alut ovat samantyyppisiä. Niissäkin tapahtumia seurataan ulkopuolelta, kohteiden sitä tiedostamatta. Tällaisen tarkkailun hetket ovat  niitä, joissa ihmiset  ovat  paljaimmillaan  ja kirjan kannalta olennaisen tärkeitä.   

Kirja on pääosin erään  perheen tarina  kahden kuukauden ajalta. Vaikka tapahtumia kuvataankin useiden  ihmisten  silmin, niin  minusta  tämä  on 12-vuotiaan  Pauliinan  kasvutarina.  Lapsesta nuoreksi  kasvavan Pauliinan  silmin maailma näyttää uskomattoman erilaiselta ja tavallaan  puhtaammalla, kuin miltä se aikuisen  silmissä  näyttäisi. Vuoksenmaa tavoittaa  tavattoman  hyvin nuoren ihmisen  maailman ja se tuo tähän  kirjaan tunnelman, jonka muistaa olleen olemassa omassakin nuoruudessa,  mutta jota ei nyt enää  pysty samalla tavoin tavoittamaan. Kaipauksen. Lainaan tähän vain yhtä kohtaa, joka tuntui  myös omakohtaisesti  tutulta:

”Käsitykseni siitä, mitä rakastelu eli lasten tekeminen eli seksi eli naiminen on, perustuu koulun kirjastosta löytämääni lasten kuvakirjaan. Siinä kerrotaan samat asiat, jotka oli kerrottu jo biologian tunnilla mutta kuvitus oli kiinnostavampi. Biologian kirjan kuvissa oli vain  joitakin halkileikkauksia ihmisten sisäpuolelta. Naisen kohtu ja munasarjat näyttivät suurikorvaiselta vaaleanpunaiselta vasikalta tai torvisienen rakennekuvalta mamman sienikirjassa. Esimerkiksi tieto siitä, mistä reiästä sinne kohtuun päästään, jäi täysin epäselväksi.”

Muistan elävästi  kuinka tämä ongelma askarrutti  minuakin. Onneksi ongelmaan  löytyi ratkaisu sopivaan aikaan,  niin  minulle kuin Pauliinallekin.

Minua kiinnosti juuri tämä Pauliinan kasvutarina. Kirjassa on kuitenkin monia tasoja ja tarinoita, joten  sen voi lukea hyvin monella  tavalla. Tämä on rikas kirja, jossa tarinat lopulta punoutuvat  yhteen.

Kirjan tapahtumiin luo oman leimansa käynnissä oleva voimalaitoslakko, jonka  vuoksi  sähköt katkeavat  aina  tunnin  jaksoiksi.  Kirjan ristiriidat ja ongelmat  ovat  toki olemassa ilman  sähkökatkojakin,  mutta pimeän ja valon  vaihtelun avulla  ne tulevat esille tai piilotetaan. Enempää  en  kirjan  juonesta  paljastakaan.

Ensimmäinen vaikutelma tekstistä on sen hienovarainen lämpö ja inhimillisyys. Koko ajan ollaan  ihmisen  puolella, kuitenkaan  ongelmia tai  tuskaa peittelemättä. Sitä korostaa vielä sekin, että tapahtumia tarkkaillaan henkilöidenkin osalta ikään kuin ulkopuolelta, mutta kuitenkin ihmisiin samaistuen.

Tapahtumat kirjassa sijoittuvat 70-luvulle. Tuon aikakauden  tunnelma  ja  henki  on tavoitettu  hienosti. Ainakin  minä  tunsin  olevani  kuin  kotonani  kirjan  tunnelmassa. Voi  aina  myös pohtia,  olemmeko  me  menettäneet  jotakin ns.  kehityksen  myötä,  vai  onko  vanhojen  muistelu  vain  tyhjänpäiväistä  nostalgiaa. Jotenkin  tuntuu, että aito  itsenä oleminen  on iän myötä vaihtunut näyttelemiseen  ja näyttämiseen.

Kirjassa on myös kielellisesti  upeita oivalluksia:

”Kevät on sulanut kuraksi pihalle.”

Ja tärkeitä havaintoja arkipäivän tilanteista:

”…Kun seistään vierekkäin ja tehdään jotain, on helppo jutella vaikeimmistakin asioista, kun ei tarvitse katsoa toista koko ajan. Tajuan, että se on vähän sama asia kuin pimeässä jutteleminen, sitä tietää toisen kuuntelevan, mutta ei tarvitse  katsoa tai olla katseltavana.”

Tämä  kirja oli hieno lukukokemus ja  loistava esikoinen. Kiitos kirjasta Johanna Vuoksenmaa.