Jorge Luis Borges: "Kertomukset"

 

 

 

 

Jorge Luis Borges: ”Kertomukset”

TEOS 2023

724 sivua (mukana suomentajan jälkisanat)

Suomentanut Anu Partanen

Suomennoksiin on käytetty seuraavia alkuteoksia:

-          Cuentos Completos (2013)

-          Historia de la eternidad (017)

-          Prosa Completa 1 (1985)

-          El hacedor (2012)

-          Prosa Completa 3 (1985)

-          Elogio de la sombra (1969)

 

Kaikkia meitähän on lapsina neuvottu, ettei kaikkia karkkeja kannata syödä kerralla, vaan nauttia niistä pidempään. Aivan sama pätee tähän Borgesin kirjaan ”Kertomukset”.  Niitä kannattaisi lukea vähän ripotellen, sillä vaikka ne ovatkin todellista karkkia lukijalle, niiden teho hiukan häviää, jos koko kirjan yli 700 sivua tempaisee kerralla.  Kaikista neuvoista huolimatta niin kuitenkin tein ja nautin jokaisesta sivusta.

 

Ensiksi kiitokset suomentajalle. Kirjassa on suomentajan jälkisanat, jossa hän kertoo massiivisesta ja pitkästä urakasta toisaalta kääntämisessä ja toisaalta tekstien etsimisessä.  Lopputulos on kiitoksen arvoinen.  Erityisesti arvostan sitä, että kirjassa ovat mukana myös Borgesin laatimat eri painosten esipuheet ja jälkikirjoitukset. Joissakin tapauksissa alkuperäisemmät otsikotkin antavat lisää syvyyttä kertomuksille. Esimerkiksi kirjan alussa olevat kertomukset ovat tässä teoksessa otsikon ”Kunniattomuuden yleinen historia” alla. Aiemmassa suomennoksessa ne olivat otsikon ”Tarinoita rosvoista, petkuttajista ja tappajista” alla. Hyvä sekin mutta ehkä tämä kirjan otsikko kuvaa paremmin Borgesin tavoitetta siitä, että kertomukset antaisivat aina lukijalle hiukan enemmän kuin pelkän kertomuksen.

 

Se miksi kertomuksia kannattaa lukea tipoittain, johtuu siitä, että tietyt Borgesille tyypilliset teemat toistuvat niissä säännöllisesti.  Vaikka kertomukset ovatkin erilaisia niiden vaikutusten teho ja yllättävyys voi vähentyä. Borgesin teemoissa toistuvat säännöllisesti labyrintit, tietty ajan käsite (kaikki aika on olemassa yhtä aikaa), uskontojen peruspiirteet, historialliset tapahtumat ja niiden jatkumot, kirjat ja kirjallisuus, historia ja yksittäisten henkilöiden kohtalot sekä myyttiset tulkinnat tapahtumista.

 

Minun mieleeni erityisesti kertomuksen ”Hiekkakirja” eräät lauseet:

 

” Jos avaruus on ääretön, voimme olla missä tahansa kohtaa avaruutta. Jos aika on ääretön, voimme olla missä tahansa kohtaa aikaa.”

 

Tämän tapaisia ajatuksia Borges meille tarjoaa jatkuvasti ja kirjassa ovatkin erityisen kiinnostavia monet aikakäsitteeseen liittyvät kertomukset. Niissä Borges tapaa muutaman kerran itsensä, nuorempana ja vanhempana ja mielipiteet ikävuosien eron tapahtumista ovat kiinnostavalla tavalla erilaisia. Eräässä tarinassa Borges menee sateelta suojaan taloon joka asukkaineen edustaa tulevaisuutta satojen vuosien päästä.  Ei lupaavalta näytä.

 

Borges viittaa usein historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, usein kirjoihin ja kirjallisuuteen.  Osa näistä kertomuksista vaatii lukijalta paljon, jos hän haluaa tutustua näihin henkilöihin tai teoksiin, varsinkin kun osa niistä on keksittyjä.  Lukunautintoa ei kuitenkaan pilaa se, ettei henkilöitä tunne tai etteivät he ole olleet olemassa, kertomuksen yleistavoite on useimmiten muualla ja tavoitettavissa. Borgesin historiallisuuteen kuuluu myös, että esineet historia tai siihen liittyvät tapahtumat kulkevat sen mukana. Näin on useammassakin kertomuksessa. Esimerkiksi tikarien historia pakottaa niiden osaamattomat käyttäjät taistelemaan ja tappamaan kuin niitä aiemmin käyttänyt osaaja.  Luulen, että tällainen ominaisuus esineillä on useammin kuin uskommekaan.

 

Olin ilahtunut Borgesin kertomuksesta ”Välinpitämätön tappaja Bill Harrigan”.  Olin sen kyllä lukenut aiemminkin mutta nyt vasta huomasin miten Borgesin tapa kirjoittaa karistaa tuosta hahmosta (Biilly the Kid) kuvitellun sankaruuden rippeet.  Jos olisin kertomuksen lukenut lapsena, tuskin olin leikeissä halunnut esiintyä revolverisankari Billy the Kid:nä. Heittiöhän hän oli ja koko arvottoman kuoleman.

 

Kaiken muun lisäksi tarinoissa on hienoa arjen kuvausta, keskusteluja, rakkautta, sankaruutta, pelkuruutta, veitsitappeluja  ja maten juontia. Matea juodaan jokaisessa kadunkulmassa, niinpä kirjan innoittaman kävin ostamassa pussillisen matea ja kittaan sitä nyt tätä kirjoittaessani. Nyt pitää vaan saada oikeaoppinen mate-kuppi pillillä.

 

Ennen Borgesia luin Maarit Verrosen novellikokoelman ”Hyvä näin” ja niissä on hienolla tavalla samaa. Arjen kokemukset kasvavat yleisemmiksi pohdinnoiksi.

 

Borgesin kirja ”Kertomukset” on niin harvinaista herkkua, että se kannattaisi nauttia hiljalleen herkutellen, mutta ahmimallakin se tarjoaa kokemisen arvoisen nautinnon.  Suomentaja Anu Partanen on tehnyt pitkän ja kiitoksen arvoisen urakan kootessaan kertomukset yhdeksi yli 700 sivuiseksi teokseksi.  Borgesin kertomukset ovat aina itseään enemmän. Ne johdattavat lukijan ajatukset ja mielikuvituksen poluille, joita ei voi ennalta arvata.  Eli tuottavat niin lukunautinnon kuin näköalan jostain suuremmasta.

Maarit Verronen: "Hyvä näin"

 

 

 

 

Maarit Verronen: ”Hyvä näin”

Aviador Kustannus 2023

200 sivua

 

Maarit Verrosen novellikokoelma on uskomattoman helppolukuinen kirja. Ja samalla sen helppolukuisuus pettää sillä teksti jättää usein mieleen häilyvän ajatuksen siitä, menikö kaikki sittenkään oikein. Sitä kuvaa myös kirjan nimi ”Hyvä näin”.  Tuota sanontaahan käytetään yleensä silloin kun sovitaan jostakin asiasta ja ainakin toinen osapuoli epäilee tai tietää etteivät asiat menneet tasapuolisesti. Tuolla sanonnalla halutaan varmistaa, että asia on lopullisesti sovittu, eikä jälkipuheita tule. Kirjassa monet novellit päättyvät lausumattomasti tuohon samaan ajatukseen. Ihan kaikki ei ole kunnossa mutta olkoon ja usein myös siihen, että lukija oivaltaa jotain muuttamisen arvoista omaan arkeensakin tai yleisiin toimintatapoihin.

Kirjan novelleissa on kaksi tasoa: ”Maailma” ja ”Tiina”. ”Maailma” käsittelee yleisempiä asioita, tosin kuitenkin ihmisten kautta ja ”Tiina” enemmän yksittäisen ihmisen jokapäiväistä arkea. ”Tiina” ei kuitenkaan ole välttämättä yksi tietty henkilö, vaan hän voi olla kuka tahansa meistä. On upeaa, miten hienosti kirjailija löytää meidän arjestamme usein pieniä ja huomaamattomia käytäntöjä ja tapoja, joilla voi olla suuri merkitys.

Osa novelleista on pienimuotoisuudessaan hyvin koskettavia. Sellaisia olivat erityisesti ”Vanhus” ja ”Laiva”. ”Laiva” on novelli, joka meistä jokaisen pitäisi lukea. Se päätyy yksinäisyyteen ajautuneen ihmisen itsemurhaan.  Jokainen kokee sen tietysti tavallaan, mutta minä koin sen niin, ettei ihmiselle puhuminen pelkästään riitä. Ihmistä olisi myös kuunneltava ja hänet olisi saatava avautumaan, vain siten hänen ongelmansa voidaan purkaa. Pelkästään toiselle puhuminen ilman vastavuoroista kuuntelua, voi vain pahentaa tilannetta ja lisästä yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden tunnetta.

Osa novelleista on myös ”hauskoja”. Laitoin tuon sanan hauska lainausmerkkeihin, sillä osittain vahingoniloisuuteenhan novelli ”Maalivahti” perustuu.  Se on uskomattoman upea kertomus maalivahdista. jolla on selvästi elmomaisia ominaisuuksia. (Kaikkihan ovat lukeneet Juhani Peltosen kirjan ”Elmo”).  Maalivahdin lisäksi novellissa on ansiokkaan asiantuntevasti puututtu moniin jalkapalloa sekä pelinä, että hallinnollisena organisaationa vaivaaviin epäkohtiin. Nythän on niin, että sinne missä liikkuu raha, maine ja vaikutusvalta, pesiytyy myös korruptio, hyväksikäyttö ja epärehellisyys. Nämä ovat jalkapallossakin ylemmällä tasolla korvanneet ns. ”urheiluhengen”. Elmomainen maalivahti palauttaa omalla toiminnallaan arvot taas oikeiksi ja siinä on novellin hauskuus. Tärkein asia on kuitenkin novellin lopussa, se asettaa pohdittavaksi sen, onko jalkapallon sittenkään maailman tärkein asia. En paljasta novellin viimeisiä lauseita sillä, kun luette ne itse, niin lämmin tulvahdus tulee rintaan.

Kirjan novelli ”Maalivahti” on urheilutarinoiden klassikko ja sille pitäisi varata paikka urheilun kultaisessa galleriassa.

Novellit eivät anna meille toimintaohjeita, ne kertovat usein normaalista käytännöstämme ja jättävät lukijan pohtimaan olisiko sittenkin pitänyt toimia toisin. Novellien viimeiset lauseet usein vain toteavat yleisen käytännön. Kuten esimerkiksi novellissa ”Rangaistus”

”…Ja ennen kaikkea, Tiina ei halunnut häiritä tuota yhteisymmärrystä, niin valheelle perustuva kuin se olikin.”

Siinäpä meille miettimistä, vai onko hyvä näin.

Maarit Verrosen novellikokoelma ”Hyvä näin” on uskomattoman helppolukuinen kirja tavallisista arkisista asioista. Helppolukuisuus on pettävää, sillä lukijan mieltä jää askarruttamaan kunkin novellin jälkeen, oliko kuitenkaan hyvä näin.  Novellit ovat osittain vain sivun pituisia mutta vaikuttavia, koskettavia ja hauskoja. Kirjan novelli ”Maalivahti” on urheilutarinoiden klassikko ja vielä sitäkin enemmän. Kiitos kirjailijalle ja lukijoille on tiedossa nautinnollisia hetkiä.

David Grossman: "Hevonen meni baariin"

 

 

 

 

David Grossman: ”Hevonen meni baariin”

Otava 2018

196 sivua

Hepreankielinen alkuteos ”Sus echad nichnas lebar (2014)

Suomentanut Arto Schroderus (Suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä ja apuna on käytetty myös teoksen ruotsinnosta)

 

David Grossmanin teos ”Hevonen meni baariin” voitti vuonna 2017 kansainvälisen Booker-palkinnon. Grossman on pasifisti ja yksi nimekkäimpiä israelilaisia kirjailijoita.  Hänen aiempi suomennettu teoksensa ”Sinne missä maa päättyy” (Otava 2011) on vahvan pasifistinen ja hyvin henkilökohtainen.  Vaikka kirjojen aihepiirit ovat hyvin erilaisia, löytyy niistä yllättävänkin paljon samanlaista pohjavirettä.

Takasivulla kirjan kansipaperissa on lainaus Financial Times:n arvostelusta, jossa todetaan: ”Äärimmäisen hauskaa tekstiä mutta samalla hallittua ja huolella ryhmitettyä. Harva uskaltaa kuvata nyky-Israelia kuten Grossman”.  Tämä lainaus antaa kirjasta aivan väärän kuvan.  En oikein usko, että monikaan arvioi kirjan kokonaisuutta äärimmäisen hauskaksi.  Vaikuttava se on ja imaisee mukaansa niin, ettei lukemista haluaisi keskeyttää.  Nyky-Israelista ja sen militaristisesta yleisilmeestä se kyllä kertoo ja samoin yksittäisissä stand-up vitseissä arabien mielivaltaisesta ja nöyryyttävästä kohtelusta.  Kirjan perussisältö on kuitenkin muualla. Se on nuoren ihmisen kasvutarina. Nuoren, joka joutuu äärettömän kiusaamisen kohteeksi, jonka kasvuolosuhteet ovat vaikeat ja joka joutuu hakemaan onnen hetkiä poikkeavillakin tavalla.  Nuoresta, joka 14-vuotiaanaaltistuu äärettömälle perhetragedialle, josta syyttää itseään.

Kirjan perusjuoni on kerrassaan upea. Se rakentuu stand-up esitykselle, joka yleisön joukossa olevan henkilön vaikutuksesta muuttuu esiintyjän nuoruuden kertomuksesta.  Sen rinnalla kulkee useita muitakin tarinoita tai kuvauksia.  Yksi hienoimmista on esiintyjän ja yleisön vuorovaikutuksen kuvaus. Kuvaus miten esiintyjä voi vaikuttaa yleisöönsä ja myös, miten yleisön suhtautuminen muuttuu, kun esitys poikkeaakin odotetusta.   Sehän on yleisemminkin kuvaus siitä, miten me elämässä suhtaudumme muuttuviin tilanteisiin tai esiintyjän tarinan muuttuessa koskettavan henkilökohtiaseksi, muiden ihmisten kärsimyksiin.

Olennaista tarinassa on kuitenkin nuoren kiusaamiskokemus. Miten raaka ja lohduton se voi olla ja miten satunnaisesti se voi kohdistua joihinkin ihmisiin, pelkästään pienuus voi olla siihen syynä. ja yhtä tärkeää on kuvaus, miten edes ystävät eivät tähän kiusaamiseen uskalla puuttua. Tämän tarinan rinnalla kulkee myös tarina perheestä, jossa elämä on vaikeaa mutta rakkauden pienet hetket tuovat lohtua. Äidin tarina on järkyttävä ja palauttaa mieleen senkin miten juutalaisten kohtelun juuret ulottuvat nekin pitkälle nykyisyyteen.

Stand-up esityksessä tarinan loppu on järkyttävä.  Molemmissa Grossmanin kirjoissa samanlainen ajatus kuolemasta.  Ajattelemalla tai puhumalla tietystä henkilöstä voit pitää hänet hengissä.  Tässä kirjassa nuori yrittää ajatella tasapuolisesti vanhempiaan ja lopulta tavallaan pisteyttää heitä ja ajattelee, että pisteytyksen tulos ratkaisee, kumpi kuolee. En kuvaa tuota prosessia enempää sillä se on kirjan vaikuttavimpia. Haluan vain todeta, että Grossmanin ajatus on perustaltaan kaunis. Hän uskoakseni haluaa sanoa, että ajattelemalla tai puhumalla, joilla tarkoitetaan myös välittämistä, me luomme muille paremmat elämän edellytykset ja sehän on aina vastapainona kuolemalle.

David Grossmanin kirja ”Hevonen meni baariin” on vaikuttava ja monitahoinen romaani.  Se rakentuu stand-up esityksen pohjalle, joten lukija voi löytää siitä hauskuutta, esiintyjän ja yleisön välisten suhteiden kuvauksen, mutta ennen kaikkea se on kertomus esiintyjän nuoruudesta, joka sisältää ääretöntä kiusaamista ja itsesyytöksiä perhetragedian aiheuttamisesta. Se kertoo myös tarinoiden taustalla nyky-Israelin militarismista ja halveksivasta suhtautumisesta arabeihin. Kirja sai Booker-palkinnon vuonna 2017.