Katja Kettu: Rose on poissa

 

Katja Kettu ”Rose on poissa”

WSOY

2018

284 sivua

Katja Ketun kirjan ”Rose on poissa”  aloittaminen  oli  vaikeaa.  Uusia  asioita  ja  termejä  kaatui  niskaan  ensimmäisillä  sivuilla  aivan  liikaa. Kaikki  vaikutti sekasotkulta.  Parinkymmenen  sivun  jälkeen  kaikki kuitenkin muuttui, tarina  alkoi  vetää  mukaansa  ja  sitten  se  olikin  menoa  jota  ei  tarvinnut  katua.

Alusta  saakka Katja  Ketun  kieli ja kirjoitustyyli  kyllä  ihastutti. Kaupunkilaissukupolvi  on  jo  unohtanut  puhetyylin  jossa  kohdetta  lähestytään  kuvaillen  ennekuin  isketään.   Itäisimmässä ja pohjoisessa Suomessa  voi  vielä  kuulla  jostakin  henkilöstä  puhuttavan  esim.  ”muistatko sen  koukkuselkäisen, vanhan ja kaljupäisen  ukon  joka  asuu siellä Niirasen  pellon takana - Pennasen.” Samanlainen  kirjoitustyyli   oli  Volter  Kilvelläkin. Katja  Kettu  käyttää  kieltä  hienosti, kauniisti ja runsaasti.

Kirja  on  tavallaan  kirjeromaani. Rinnakkain  kulkevat Rosen  kirjeet  tyttärelleen Lempille  45  vuoden  takaa ja  Lempin  nykyhetkeä  kuvaavat  kirjeet  rakkautensa  kohteelle  Jim Harmaaturkille. Rosen  kirjeiden  avulla  saadaan  kaksi  aikakautta  keskustelemaan  keskenään. Se auttaa Lempiä  tutustumaan  juuriinsa 45  vuoden  takaa ja Rose  kertoo rakkaustarinansa ja  katoamisensa  syyt. Menetelmä  toimii  niin  hyvin, että  välillä  tuntuu  kuin  kyse  olisi  aidosta  vuoropuhelusta.

Kirja  on osaltaan  rakkausromaani  ja  kertomus  suomalaisen  ja  intiaanikulttuurin sopeutumisesta  toisiinsa. Tärkeämpi osa  on  kuitenkin siinä,  miten  kirjassa  kuvataan valtakulttuurin  suhtautumista  vähemmistöihin.  Intiaanikulttuurin tuhoamista, lasten kokoamista koulutuskeskuksiin pois  vanhempiensa  luota, pakkosteriloinneista,  nuorten  intiaanityttöjen  hyväksikäytöstä  jne. Samanlainen kohtelu koskee  osittain  myös  suomalaisia  siirtolaisia  mutta  ihonvärin  takia  vähemmän. Tuntuu  siltä, että suomalaisten  ja  intiaanien kohdalla luonnon  yhdistävä  vaikutus  on  suurempi  kuin  kielen  ja  ihonvärin  erot.  Toisaalta  myös  valtakulttuurin  sorto,  heikompien  puolustaminen  (mm. lakot)  luovat  yhteenkuuluvaisuutta. Luulen, että suomalaiset  ja  intiaanit  olisivat  yhdessä  luoneet  paremman  Amerikan.

Tarinan  ensimmäinen  rakkaustarina  on  intiaani  Rosen  ja  suomalaisen  Ettun  välinen. Se  päättyy  kun  Rose  katoaa. 45  vuotta  myöhemmin Lempi, Rosen  ja Ettun  tytär  kutsutaan  selvittämään  asiaa, kun muistinmenetyksestä  kärsivä Ettu  on  alkanut  muistaa. Lempi saa  samalla Rosen hänelle  kirjoittamat  kirjeet,  joissa  kerrotaan  Rosen  ja Ettun  tarina  ja  Rosen  katoamiseen  liittyvät  syyt. Rose  kokee elämässään voimakkaasti  intiaanien  sorron  ja  osallistuu intiaaniliikkeeseen. Hän alkaa  myös  selvittää  nuorten  intiaanityttöjen  salaperäistä  katoamista. Samaan  nuorten  tyttöjen  kohtaloon  törmää  myös  Lempi  ja Rosen  kirjeiden  avulla tyttöjen  hyväksikäyttö  lopulta  ratkeaa. Lopulta  myös  Lempin  rakkaustarina Jim Harmaaturkin  kanssa  saa  onnellisen lopun.

Kirja  on  hienosti  koottu  kokonaisuus, jossa  intiaanien  kulttuuri ja mytologia kohtaavat  nykyajan.  Kirja  lisää  uskoa  siihen, että  erilaiset  kulttuurit  ja  uskomukset  voisivat  hyvin  elää  rinnakkain  ja  sovussa  kun  lähtökohtana  olisi  ymmärtäminen  ja  sallivuus  eikä  yhteen  muottiin pakottaminen  ja  hyväksikäyttö.

Palkitsemisen  arvoinen  kirja.