Paula Nivukoski: ”Nopeasti piirretyt
pilvet”
Kustannusosakeyhtiö Otava 2019
334 sivua
Kansi Päivi Puustinen
Jotkut kirjat menevät
päähän ja jotkut sydämeen. Tämä
kirja vaikutti molempiin. Ensimmäisenä
iltana luin kirjasta vajaat sata sivua ja yöllä
unissani kirjoitin kirjaan jatkoa. Yritin omassa versiossani panetella Kallea, jotta Liisa kiintyisi enemmän Anteroon. Aamulla
kirja oli kuitenkin ennallaan ja
ehkä hyvä niin. En omassa versiossani olisi
päässyt lähellekään samaa jännitettä
ja intensiteettiä kuin Paula
Nivukoski kirjassaan
Heti ensimmäiseksi tajuntaan iski kieli.
Kielenkäytön kauneus ja se että asioita ei selitetty puhki, vaan
jätettiin mielikuvitukselle tilaa
nähdä asiat loppuun. Tällainen
kuvaus antaa tapahtumille elintilaa
ja elävyyttä. Kirjan teksti on muutenkin
kaunista, eikä pelkästään murteen
takia se on tyyliltään pohjalaista.
Kun itse olen itäsuomalainen, en
voisi kuvitellakaan, että siellä
riittäisi lause ”Koita sinä pitää tila suvus”. Sehän
pitää sisällään koko maailman.
Kirjahan on sukutarina
ja siinä on hienosti kuvattu historian antama pohja elämälle, mutta
myös sen synnyttämät paineet.
Koti, perhe, ympäristö muodostavat
vaalittavan kokonaisuuden.
”Pohjalaistalo ei ollut vain
koti, sen hirsien suojaan rakennettiin yhtä aikaa suvun historia ja tulevaisuus"
Tuntuu tietysti
ihmeelliseltä kutsua kirjaa
sukutarinaksi, kun se kertoo Liisan
elämästä vain vähän yli kahdenkymmenen
vuoden ajalta. Mutta kyllä tämä on sukutarina, kun historia
ja perinteet ovat niin vahvasti
läsnä.
”Maa oli elämän lähde, se antoi voimansa sadolle, kannatti kamarallaan
sukupolven toisensa jälkeen. Kylvävät ja
korjaavat työläiset; leipää pitelevät kädet.”
Kirjan alku on jo eräänlainen lähtökohta uudelle. Isä kuolee
ja vaatimukset jatkosta ja
perinteen säilyttämisestä alkavat kasaantua viisitoistavuotiaan Liisan
harteille (”Koita sinä pitää tila
suvus.). Alussa on Liisan ja Kallen
kaunis rakkaustarina haaveineen ja unelmineen, mutta unelmat
muuttuvat ankaran työn keskellä arjeksi:
”Vuodet kuluivat yhä nopeammin, yhä ohuemmilta tuntuivat muistot, jotka
olivat kerran olleet niin väkevät, että
unetkin väistyivät.”
Nuoruuden ystävyys
antaa kuitenkin voimaa raskaina
hetkinä. Tämäkin on kirjassa kerrottu uskomattoman
kauniilla tavalla:
”- Kyllä kaikki viälä
hyväksi, Elsa sanoi.
Kertun pää oli painunut Liisan rintaa vasten, Liisi istui tuvan
penkillä pieni ompelus käsissään. Kovin vähän tilaa he huoneesta veivät. Liisa
laski kätensä Elsan kädelle.
-
Kyllä
kaikki viälä hyväksi, elämä sen meille lupaa.
Heidän hymynsä olivat ihonohuet, ja silti lämpö riittäisi muutaman
kylmän yön yli.”
Loputa Kallelle arjen aherrus ei riitä, vaan
hän lähtee Amerikkaan. Siitä alkaa
oikeastaan myös Liisan kasvutarina.
Alun kaipauksen jälkeen
Kalle muuttuu etäisemmäksi ja Liisa ottaa entistä enemmän vastuuta itsestään, lapsistaan ja
sukutilasta. Kirja on tavallaan
myös pohjalaisen naisen kasvutarina. Siinä Liisaa auttaa kuolleen isän kannustus:
”Isä tarttui Liisaa leuan alta ja katsoi suoraan silmiin. Kuule ny, äläkä unohra. Likat ei oo yhtään
sen häjympiä ku poijakkaa. Ja jos väkevyyres jotaki häviää, niin ällis sen
ylittää.”
Ei Liisan itsenäistyminen ole helppoa. Vieraantuminen Kallesta johtaa lopulta eroon, ja Kallen
toteutumattomat lupaukset saapua
jouluksi muuttuvat kaipauksesta
murheeksi. Elämä on niukkaa ja
äidin asenteet Liisaa vastaan ahdistavat. Äiti kaipaa kuollutta esikoistaan Taistoa ja vertaa Liisaa kuviteltuun Taistoon. Elämä on
ajoittain kovaa, mutta
tämäkin osuus on kirjoitettu
kirpeän kauniisti, juuri siten millaista
elämä on, tai sen kokee. Yhdenkin
ihmisen tuki ja ystävyys on silloin tärkeää, jopa ratkaisevaa. Ilman Lainaa ja Senniä kaikki voisi olla toisin.
”Ovi avautui kevyesti narahtaen, ja vihdoin Liisa oli perillä. Senni ei
katsonut hänen suruaan, hän katsoi sen läpi sisareensa. Kaipaus tihkui siskon
silmistä. Senni sanoi sitä uneksi, pyyhkäisi pois ja kietoi kätensä hänen
ympärilleen.”
Minulle sudeetti-itäsuomalaiselle pohjalainen
maailma, niin kuin sen Paula
Nivukoski sen kuvaa, oli uusi ja
järisyttävän hieno kokemus. Sirpa Kähkönen on Kuopio-sarjassaan kuvannut
minun itäsuomalaista maailmaani tuolta ajalta hienolla tavalla. Siksi toivoisin, että myös tämä kirja
olisi alku todelliselle
sukutarinalla ja se jatko-osillaan täydentäisi Sirpa Kähkösen kuvaa Suomesta ja
suomalaisuudesta uudesta,
pohjalaisesta näkökulmasta. Se olisi
rikkaus kaikille meille suomalaisille.
Kirjan loppu oikeastaan
houkutteleekin tällaiseen ajatukseen jatkosta.
”Liisa seisoi peltoaukealla ja katseli ympärilleen, lakeus oli ääretön
kuin taivas. Hänet oli kirjoitettu tähän maisemaan, etäisyyksien välille.”
Kaikkea hyvää Liisa. Kerro meille lisää.
Tämä kirja on täynnä elämää kaikkine vivahteineen, tuskaa,
katkeruutta, kauneutta, ihmisyyttä
ja sydäntä. Tämä on myös kasvutarina
ja tarina entisestä eteenpäin. Ilman kyyneleitä, selviytymisestä lohdullisia kyyneleitä, ei lukija tästä
kirjasta selviä.
Kirjassa kylään tulee
kirjasto. Liisa ja Elsa
katselevat kirjoja ja Elsa toteaa:
”Elsa huokasi ja käänteli kirjaa käsissään.
-
Näitten
kansien välis on kokonaane maailma.”
Niin on tässäkin
kirjassa.