Riitta
Jalonen: ”Tanssikaa!”
Tammi 2019
205 sivua
Kirjansa alussa Riitta Jalonen toteaa: ”Olen elänyt kuolleitten suvussa,
mutta tämä kirja on romaani”. Vaikka
ymmärränkin mitä hän tarkoittaa, haluan kuitenkin sanoa, että tämä ei niinkään
ole romaani, vaan paljon enemmän - matkakirja
mielen maisemiin.
Kirja ”Tanssikaa!”
tuntui alusta saakka
mielenkiintoiselta, mutta en meinannut
päästä siihen sisälle,
mutta sitten uni tuli
avuksi. Unessa mielen rakenteet
eivät ole yhtä rajoittuneita kuin
valveilla ollessa ja
kaikille tapahtumille ja
ilmiöille sallitaan erilaisia
totuuksia ja todellisuuksia. Sama tilannehan
on lapsilla. Lasten aivoissa
on paljon enemmän
hermoratoja kuin aikuisilla, joilla aivot
ovat alkaneet toimia
hyväksyttyjen mallien mukaisesti. Lapset näkevät
ratkaisuja ja
mahdollisuuksia paljon enemmän
kuin aikuiset. Riitta
Jalosen kirja tuo näitä mahdollisia malleja runollisella
tavalla esille. Tai kysehän on siitä miten ulkoinen maailma
koetaan ja tunnetaan. Raja mielen
maailman ja
arkitodellisuuden välillä on häilyvä.
Me kaikki teemme jatkuvasti tekoja, joiden juuret
ovat enemmän mielen
todellisuudessa kuin arjen hyväksytyssä logiikassa. Eikä se arjen meille pakottama ”todellisuus” suinkaan aina
ole koko totuus. Aloin siis nähdä
unta kirjasta ja siellä kaikki
oli loogista ja selvää.
Runous on kirjallisuudenlaji, jonka avulla
pääsee helposti mielen maisemiin. Niin pääsee
Riitta Jalosen kauniin
tekstinkin avulla. Lainaan tähän pätkän
uintimatkasta Yyterin hiekkasärkillä:
”Meressä oli isän kädet, ne
eivät päästäneet putoamaan. Suljin
silmät ja kun avasin ne, isän kädet
hehkuivat edessäni, ne oli irrotettu hänestä
ja tuotu suurennettuina kasvojeni
yläpuolelle.”
Kirjan äiti on hyvin hallitseva hahmo
ja tulee jopa muotokuvastaan vaikuttamaan
elämään. Kirjan hienoimpia kohtia on, kun Elisabet saa ongelman
ratkaistuksi muinaisen kalliomaalauksen avulla:
”Painoin käteni kiviseinämään.
Biisoni oli seurannut minua luolan perältä. Se makasi kättäni vasten ja
sen karva oli lämmin.
Biisoni oli odottanut
vuosituhansia, että joku hakisi sen ja
veisi mukanaan auringon valoon. Kun lähdin eteenpäin, biisoni ei painanut mitään. Se oli maalattu edeltäni menneitten näkymättömällä voimalla.
Biisoni hengitti, hengitys oli
harmaata ja levotonta, koska se tuli kaukaa takaisin ja luo.
Pelotti
Heti vierelleni tuli toinen
tunne; ei pelota. Painoin takaraivoa
kiveen.
Seinään kätketty eläin imi
itseensä sisälleni kertynyttä. Hetken olin varma, että mitä kauemmin pysyisin paikallani, sitä paremmin
minusta liukenisi pois kaikki tarpeeton ja raskas, että luola oli ainoa paikka
maailmassa, jolla oli voimaa ottaa pois menneisyyden kuorma.”
Kirjan lopussa
Elisbetin sisällään kantama äidin
taakka siirtyy kuvan
biisonille:
”Päätän että kotona otan
muotokuvan seinältä ja piirrän
olohuoneen tapettiin biisonin sellaisena kuin muistan sen.
Kun biisoni on piirretty,
nostan muotokuvan takaisin entiselle
paikalleen. Muinainen sukupuuttoon kuollut eläin on niin vahva että jaksaa minun puolestani kantaa äitiä.”
Kirja on matka
Elisabetin, ja samalla myös lukijankin, mielen
maailmaan. Se ei ole aivan
ongelmaton ja kirjan lopussa hän
toteaakin:
Tungin yhteen ihmiseen
liian monta ihmistä.
”Ei kukaan sellaista jaksa”,
sanoin lähdön hetkellä enoille.”
Kun kyse matkakirjasta
mielen maisemissa, on myös tärkeää ettei
kirjassa selitellä asioita puhki.
Niin ei tässä kirjassa
tehdä. Se jättää tilaa
mielikuvitukselle ja omille
tulkinnoille. Varmaan
jokainen lukija kokee tämän kirjan tavallaan
ja eri tavalla
kuin minä, joten
yritin välttää juonipaljastuksia.
Matka mielen
maisemiin päättyy minun osaltani, ja
mielestäni myös Elisabetin osalta, kotiinpaluuseen. Ja
minä sain matkasta täyden tyydytyksen.