Pirkko Saisio: "Elämänmeno"

 

Pirkko Saisio: ”Elämänmeno”

K. J. Gummerus Osakeyhtiö 1976 (Uusi suomalainen kirjakerho)

229 sivua

Olen säännöllisesti  ottanut  uudelleen  luettavaksi sellaisia  suomalaisia  merkkiteoksisia, jotka  ovat  aikanaan  olleet  minulle  tärkeitä. Uudelleen  lukeminen näyttää  niin  oman kehityksen,  kuin senkin  miten  hyvin  kirja  on  kestänyt  aikaa. ”Elämänmeno” tuntui  nyt  yhtä tärkeältä  kuin ennekin,  vaikkakin  nyt  hiukan  eri  syistä. Saision  kirjallinen  tuotanto  on aina pysynyt  ajassa,  mutta se  sisältää  myös  paljon  sellaista  pysyvää ainesta, joka tekee siitä ”ikuista”.

Ensimmäisellä  lukukerralla kirjasta etsi ehkä enemmän  poliittista  sanomaa, jota  siinä olikin,  mutta  kuitenkin  kuviteltua  vähemmän. Nyt silmiin  pisti  lähinnä vain  kertomus Talvipalatsin  valtauksesta. Toisaalta  sekin  kuuluu tuohon aikaan. Sotien  jälkeen SKDL:n kannatus  oli vahvaa. Tällä lukukerralla  olennaisimmilta  tuntuivat kuvaukset  yhteiskunnallisesta  ilmapiiristä, köyhyyden  kokemisesta  ja asenteista ja enne kaikkea lapsen ja nuoren maailmasta. Vaikka  esim.  köyhyys  ja sen  kokeminen  muuttaa  ulkoisesti  muotoaan, niin sen  vaikutukset  ihmisten  tajunnassa  ovat  samanlaisia. Siinä  mielessä  kuvaukset  ovat  ajattomia,  kun ne  riisutaan  ulkoisista ilmenemismuodoistaan  ja  siirretään  ihmisten  tajuntaan. Asenteiden  osalta todella  herkullinen  oli luettelo  niistä  asioista  joita Marja  oli  oppinut  ensimmäisen  kouluvuotensa aikana  jouluun  mennessä.  Minulle  tämä sattui, koska olen  aloittanut  kouluni  suunnilleen samoihin  aikoihin  Marjan  kanssa  ja kokenut  samat  asiat.  Lainaan  tähän  pätkän tuosta listasta:

”Jouluun mennessä Marja oli oppinut jo paljon.

…..

   Hyvä ihminen tarttuu aseeseen, jos vainolainen pilkkaa hänen kotiaan, uskontoaan tai isänmaataan.

  Hyvä sotilas menee etulinjaan ja kuolee tai  haavoittuu.

  Hyvä lapsi kuolee nuorena vaikeaan sairauteen annettuaan sitä ennen opetuksen eloonjääville tovereilleen.

  Hyvä lapsi syö mieluummin kuivaa leipää kuin makeita piparkakkuja.

  Hyvä lapsi syö kaiken, mitä hänen eteensä asetetaan.

  Tanssiminen on huono ja turmiollinen harrastus, tanhuaminen  hyvä  ja  kehittävä.

…”

Lainasin  tähän  pätkän jossa puhutaan  ruuasta, sillä siihen  liittyen  minulla  on aivan omakohtainen  kokemuskin. En lapsena pystynyt  syömään  kaikkia ruokia,  mutta eihän  minua niiden syömisestä  vapautettu. Ruokailu oli tuohon aikaan, ainakin minun kansakoulussani, sotilaallisesti  organisoitua. Koko kansakoulu  meni   yhdessä, järjestetyissä  riveissä ja samaan aikaan  ruokalaan. Minullekin annettiin sama annos  kuin  muille. En sitä  kuitenkaan  pystynyt syömään ja kun muut  olivat  jo syöneet, koko koulu  odotti, että saisin  lautaseni  tyhjäksi. Niin ei kuitenkaan  käynyt  ja muut oppilaat hermostuivat, kun halusivat  päästä välitunnille. Samaa koulua  käyvät sisareni  olivat  häpeästä  punaisina,  kun rehtori  tietysti  kertoi  kenen takia  odotettiin. Minun lautaseltani  ruoka  ei kuitenkaan  vähentynyt  ja  noin  viidentoista  minuutin  odottelun  jälkeen rehtori lopulta päästi muut  pois  ja minä  jäin istumaan  ruokasaliin lautanen  edessäni. Jossain  vaiheessa  sitten  keittiöhenkilökunta  minut  armahti. Sama  toistui  viikon  kahden  välein.  Se  loppui  vasta  kun siirryin  silloiseen  oppikouluun  neljännen  kuokan  jälkeen.

Lista  viittaa  myös ”Lippulauluun”  ja  kyllä se  taisi  olla ensimmäisiä  ulkoa opetettuja  lauluja  jota sitten  laulettiin  hartaudella, vähän  liiankin  usein. Tämä on tietysti aivan subjektiivinen  kokemus ja asiasta saa olla eri  mieltä. Näyttää siltä, että Saisio  on kokenut asian minun kanssani samalla  tavalla.

En paljasta  juonta sen  kummemmin, mutta  kirja  kertoo aidosti elämänmenosta. Pääosin  kahden  naisen  Marjan  ja  hänen  äitinsä Eilan  kautta. Nämä kaksi  näkökulmaa  tuovat  hyvin esille arkielämän  olennaiset  piirteet ja  myös  yhteiskunnallisen  ilmapiirin. Tällä  lukukerralla  samaistuin Marjan  tarinaan, koska se kertoo  melko tarkasti  myös  minun tarinaani, tosin  tytön  näkökulmasta. Minulle se avasi  myös uuden  maailman, sillä  pojan  elämä lapsena on usein myös  helpompaa  ja ainakin erilaista  ja ainakin 50-luvun aikoihin.

Vankka  ja värikäs on Eilankin tarina. Itsenäiseksi ja vahvaksi lopulta kasvavan naisen tarina, jonka kovalta näyttävän kuoren alla oleva  herkkyys näkyy arjen elän pitämisessä koossa ja paljastuu hetkellisten pintaan osuvien raapaisujen  alta.

Kirja tuo esille monen  jo unohtaman seikan, että  oppikouluun pääsy  oli etuoikeus. Monella köyhällä  perheellä ei  ollut  varaa  lähettää  maksulliseen  oppikouluun  kuin  yksi  lapsista. Oppikouluun  pääsy ei myöskään ollut itsestään selvää,  vaan sinne pyrittiin pääsykokeiden  kautta. Oppikouluun  liittyy minulla  yksi  hieno  muisto. Kansakoulussa kirjat ja muut  opiskeluvälineet  kuljetettiin repussa,  mutta oppikoulussa reppuja ei  käytetty. Kaikilla pojilla oli nahkainen salkku. Sellaista minäkin raahasin mukanani, kun talvella hiihdin  kouluun.

Monet asiat tuodaan esille  kontrastien  kautta. Arjen  todellisuuden  ja  kirjojen  unelmien. Arjen  puutteiden  ja rikkaiden  elämän, johon Marja pääsee tutustumaan ystävänsä Ritvan  kautta. Todellisuuden  ja omasta elämästä keksittyjen tarinoiden. Maalla elämisen  ja kaupunkilaisen  elämämuodon.  Jotenkin maailman todellisuuden  tajuaminen tällä tavalla vertailemalla on lukijalle  helpompaa ja rikkaampaa.

Aika on tehnyt  hyvää  tälle  kirjalle. Ilmestymisensä aikoihin se aikaansai enemmänkin  tunneryöppyjä  ja poliittisia arvioita. Nyt aika on tasoittanut asioita  ja  kirjan todellisuus osataan  nähdä aidosti sellaisena  kuin se on, peittelemättä  ja korostamatta. Vai  pitäisikö sanoa, että  aika  on tehnyt  hyvää  lukijalle.

Minulle  tämä  kirja  oli paluu lapsuuteen  ja nuoruuteen. Pääsin sinne aidosti  ja elin  monet  hetket uudelleen, niin kitkerät  kuin onnellisetkin.

Hieno, katkeransuloinen kirja.