Helena
Sinervo: ”Tytön huone”
WSOY 2020
250 sivua
Kirjan takakannessa kerrotaan, että kirja on yhdenpäivänromaani ja niinhän se kyllä onkin, vaikka tuo
määrittely ei ole olennaisinta tässä
hienossa kirjassa. Olennaista on se, miten hienosti muistot ja omat
pelot ja haaveetkin limittyvät käsillä olevaan tapahtumaan, eroon tytöstä, joka
on lähdössä opiskelemaan maailman toiselle
puolelle. Muistojen ja ajatusten kautta ylitetään niin aikaan kuin muuhunkin liittyvät rajat.
Aina silloin tällöin tulee
vastaan kirjoja, jotka vievät oman mielen mukanaan niin, ettei
oikeastaan edes huomaakaan. Oma mielikuvitus jatkaa tarinaa kuin itsestään. Tämän kirjan kanssa kävi useasti niin.
Erityisesti kun luin kirjaa illalla sängyssä.
En mielestäni edes nukahtanut tai ollut horroksessa kun mielikuvitus
alkoi vaelluksensa. En sitten edes muistanut missä kohdassa olin lopettanut lukemisen
ja jouduin selaamaan kirjaa, sillä
oma tarina ei suinkaan kulkenut
samaa matkaa kirjailijan kanssa.
Tällaiset hetket ovat lukemisen suuria nautintoja.
Kirjan varsinainen päähenkilö on äiti, jonka tytär on
lähdössä opiskelemaan maailman toiselle puolelle. Kyseessä on tilanne, joka
yksin jäävän äidin osalta on iloinen ja surullinen. Tällainen tilanne johtaa aina
siihen, että mieleen tulee mitä
moninaisempia ongelmia, pelkoja ja muistoja omasta nuoruudesta ja ajatuksia
tulevaisuudesta. Mieli seilaa edestakaisin erilaisten vaihtoehtojen välillä.
Omat murheet käännetään tyttären iloksi
ja pelot tyttärestä mahdollisuuksiksi. Mutta uskoako näitä omia
vakuutteluja on pulma. Entä miten oma elämä muuttuu, kun yksi kiintopiste,
tytär, puuttuu. Tästä ristiriitaisesta kokonaisuudesta Helena Sinervo rakentaa
kerrassaan upean, pohdiskelevan ja lukijan mielikuvitusta ruokkivan
kokonaisuuden.
Yksi kirjan hienoja kohtia on se, missä määritellään
käsitettä ”Nuori aikuinen”. Tämä kohta kuvaa hienosti eroja nuoren ja
toisaalta aikuisen tavassa katsoa maailmaan ja tulevaisuuteen. Lainaan siitä vain pari kohtaa:
”…
Nuori aikuinen = henkilö, joka saattaa
idealisoida ihmisyyttä ja luulla, että kaikki häiriöt korjaantuvat rakastavissa
oloissa. Tämä tekee hänestä pesästä lähteneen linnunpojan kaltaisen tomppelin,
joka ei osaa varoa saalistajia. Traumatisoituneiden ihmisten vaillejäämiset
herättävät hänen hoivaviettinsä, ja hän saattaa löytää itsensä hyysäämästä
väkivaltaista puolisoa. Tai pahempaa: joku muu löytää hänet surmattuna
ullakkoasunnosta tai kellarin oven takaa.
…
Hämmentävän moni nuori aikuinen = henkilö, joka joutuu
kamppailemaan kehityksellisten traumojen kanssa. Ne vievät sen energian, joka
tulisi suunnata opiskeluun ja tulevaisuuden haltuunottoon.
…”
Nuoren aikuisen ja vanhan aikuisen ero on yleensä juuri siinä, että
vanha näkee uhkat ja nuori
mahdollisuudet ja jopa usein
selviääkin ongelmista. Juuri sopivasti Helsingin sanomissa oli 23.4.2020 artikkeli
viisaudesta. Sen ingressissä sanottiin: ”elämän kriiseistä voi
viisastua tai katkeroitua”. Tulkitsen tätä niin, että kokemuksiin perustuviin arvioihin voi suhtautua varauksella.
Toisaalta samassa artikkelissa
todettiin, että viisauteen kuuluu neljä elementtiä: elämänhallinta,
avoimuus, pohdinta ja tunnetaidot. Kaikkia näitä elementtejä löytyy Helena Sinervon kirjasta.
Kirjan pohdiskelut eivät rajoitu pelkästään tyttären
lähtöön, vaikka lähtötilanne niitä
ruokkiikin. Pohdinnoissa kerrataan myös
kertojan elämäntarina, joka puolestaan antaa taustan kertojan
näkemyksille. Tähän liittyvät äidin nuoruudenkokemukset Pariisissa ovat
vaikuttavia ja järkyttäviä, joten en paljasta niistä enempää.
Lähtötilanne ja ero
on aina vaikuttava ja koskettava
hetki. Olen itse kokenut, kuinka tuo tapaisissa tilanteissa ajatukset
harhailevat maan ja taivaan välillä. Kirjassa ne tekevät samoin mutta sillä erotuksella, etteivät ne panikoidu. Pohdinnat ja ajatukset ovat harkittuja, syvällisiä ja nautinnollisia
lukea, vaikka kaikesta ei olisikaan
samaa mieltä.
Tämä on uskomattoman syvällinen ja hieno kirja ja vielä
syvällinen tavalla, jossa lukijan
mielenkiinto pysyy koko ajan yllä. Sillä samalla tämä on myös elämäntarina,
perheen tarina ja tarina äitiydestä hyvin herkästi kuvattuna.
Mielenkiintoista kirjassa myös se,
että ihmisten äitiyden tai emouden
tilannetta, tai oikeastaan koko ihmisyyttä ja ihmisten toimintatapoja, verrataan eläinten maailmaan.
”Ikkunasta näkyi korkea
tuija-aita. Sen uumenissa oli sepelkyyhkyn pesä, josta poikaset olivat juuri
loikanneet ulos. Pari suloista untuvaa pisti puhtaiden sulkien välistä esiin,
silmät katselivat ympärilleen suurina ja ihmettelevinä. Pikku puluset
räpiköivät taidottomina pihamaalla ja ajoväylällä, missä monenlaiset uhat
vaanivat niitä: kissat, ketut, kanahaukat, autot. Samanlaisia hyväuskoisia hölmöjä
kuin nuoret tytöt, Saara ajatteli.”
Parhaassa tapauksessa tämä synnyttää myös lukijan mieleen ajatuksia ihmisestä
osana muuta luomakuntaa.
Tätä kirjaa on ollut kielellisestikin nautinnollista lukea. Helena Sinervo osaa kirjoittaa myös
päähenkilön roolin ikään kuin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi niin, että hahmo on
kuitenkin täynnä tunnetta. Lukijalle on silloin helppo samaistua hahmoon.
Tämä on upea kirja luettavaksi näinä koronavirus-päivinä ja
ihan kaikkina muinakin päivinä.