Hae tästä blogista

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Hanna Hauru: "Viimeinen vuosi"


 

 

 

Hanna Hauru: ”Viimeinen vuosi”

Like 2021

175 sivua

 

Tämän  kirjan  ilmestymistä  odotin kuin  kuuta  nousevaa. Niin  suuren  vaikutuksen ”Jääkansi”  teki  aikanaan.  Nyt  tämän  kirjan luettuani täytyy  sanoa,  että se  ylittää  kaikki  odotukset. Tämä  on  hienoa  luettavaa  ja  koettavaa.

Kirja  kertoo  erakoituneesta  taiteilijasta, joka  tiukimpina  aikoina  joutuu  hankkimaan  elantonsa  kerjäämällä ruokaa  lähitaloista,  joka  kaipaa 30  vuotta  sitten  kaupunkiin  muuttanutta Liisaa,  josta  ei  osannut  pitää  kiinni,  mutta  ennen  kaikkea  kirja  kertoo  taiteen  tekemisestä, luomisen tuskasta, vaikeuksista  ja  nautinnosta.

Tämän  kirjan  on uskomattoman haikean kaunis. Se on kielellisesti  tekstiä,  joka lempeästi ja ymmärtävästi tuo  lähelle vaikeatkin  asiat.  Vaikka  elämä  ei  ole  ulkoisesti  kaunista,  kuvaus  sisältää ymmärtämystä  ja  inhimillistä  lämpöä  niin  paljon,  että kokemus usein muuttuu  kauniiksi.

Kirja tuo  mieleen  Paavo Rintalan  kirjan ”Jumala on kauneus”, joka  on taiteilijaromaani  Vilho  Lammesta. Vaikka  toisen kirjan  osalta  on  kyse  kuvataiteilijasta  ja  toisen  osalta  kirjailijasta, löytyy  molemmista   yhtäläisyyksiä  taiteen  tekemisen  ongelmista  ja  suhteesta  ympäristöön. Rintala  käsittelee   tilannetta  enemmän  Lammen  teosten  kautta  ja  Hanna  Hauru kirjailijan elämän  ja  arjen  kautta. Molemmat lähtökohdat  tuovat  esille  samoja  ongelmia,  mutta Haurun  lähestymistapa  tuo  taiteilijan  lähemmäs  lukijaa.

Kirjan  alkuosassa,  saatuaan  rahaa  novellistaan  paikallislehteen, kirjailija  käy  kaupassa ostamassa ruokatarvikkeita,  hankkimassa  pullon  ja  kotimatkalla  lunastaa kirjoituskoneensa  rikkaan  miehen  kanista. Tähän  tarinan  kohtaan  samaistuin  välittömästi. Minullekin, kuten  tarinan  kirjailijalle,  kirjoituskone  on  ollut  väline, jonka  näppäimistölle  asetetut  sormet  vievät  maailmoihin,  joita  ei  etukäteen  aina  arvaakaan. Vaikka  olenkin  kirjoittanut pääasiassa  vain  asiatekstejä,  kokemus  on  ollut  sama  kuin  kirjailijalla. Myös  toinen  kokemus  on  sama.  Opiskeluaikana,  70-luvulla,  viimeistään  helmi-maaliskuussa  olivat  rahat  lopussa  ja  silloin  kirjoituskoneeni  siirtyi  vanhain  tavarain  kauppaan. Ensimmäisillä  kesäansioilla  lunastin  sen  sitten  takaisin. Viimeisellä  kerralla  kone  jäi  sille  tielle,  sillä  työpaikan  sähkökirjoituskoneet  veivät sen paikan. Jos  kuitenkin  joku  tapaa Triuph  matkakirjoituskoneen,  jonka  etureunaan  on  tökerösti, kuumalla  ruuvimeisselin  kärjellä  sulatettu  nimi ”Jorma”, niin  sille  koneelle  olisi  kyllä  vielä  paikka  työpöydälläni  ja  sydämessäni.

Kirja  on  myös  kuvaus  kirjailijaksi  kasvamisen  vaikeudesta. Erityisesti  maaseudulla  kirjoittamista  ei  pidetty  työnä. Se  on  naismaisuutta  ja  työn  vieroksuntaa. Myöskään  isä  ei  ymmärrä  kirjailijan  haaveita ja vain  kirjoituskoneen  näppäimien  vimmainen  ääni  vaientaa  isän  moitteet. Kirjailija  toteaakin:

Isäni  oli pilata kaiken  ilon omasta taidostani, mutta onneksi itsepäisyyteni piti nyrkit pystyssä hänen sanojaan  vastaan.”

Vaikka kyläyhteisö  on aina  kirjan  julkaisun  aikaan  ylpeä on  oman kylän  tekijästä, asia  unohtuu  nopeasti  ja juorut  hullusta  erakosta  leviävät  suusta  suuhun. Juorut  ja vihjailut muodostuvat  myös  luovuuden  esteiksi. Ihmetellään,  että  kirjottamisella  saadaan  rahaa,  eihän  se  ole  työtä. On  hienoa,  että  nämäkin  asiat nousevat  esille,  sillä  luulemme,  että  olemme  kasvaneet  jo  näiden käsitysten  ohi. Mutta  ei  taitelijan  työtä  vieläkään  työnä  arvosteta. Hyvin  usein  kuulee vieläkin sanottavan  esim.  tauluista: ”Miten  taulu  voi  noin  paljoa  maksaa, eihän  sen  maalaaminen  vie  kuin  hetken”.

Kirja  kuvaa  myös  sitä,  miten taiteilija   löytää ajatuksia  ja  sisältöjä  kirjaansa. Hän  toteaa itse,  että  jokainen  kyläläinen  on  kuvattu  hänen  kirjoissaan  mutta  niin,  etteivät  he  itse  sitä  huomaa. Myös  ympäristö  ja  luonto  ovat  aiheiden  lähtökohtia. Tässä  yksi  erittäin  hieno  kohta  kirjasta:

”Mieli myllertää kuin madot möyhentäisivät maata henkensä hädässä. Kampean itseni ylös ja lähden kuitenkin hakemaan koivuilta lauseita, vaikka minulla on nälkä kuin tissiä vaille  jääneellä  lapsella.

  Pihamaan kainalossa tuuli ei tuntunut kuin sylkipisaralta, mutta maantien varrella se räkii enteillen ukkosta, jota kiroamani helle on valmistellut  päiväkausia.

  Räiskettä odotellessa istun vanhan koivunalle kuin jättiläisen jalkojen juureen. Painan takaraivoani sen raitaiseen runkoon. Mahlan tuntee, kun se  hetken pohdiskeltuaan valuttaa selkäytimeen voimaa. Kun se rentoutuu, minulla on kiire laukkoa  vihkon luo.

  Kynä kestää sen hetken, kunnes ensimmäisen tarinan päätteeksi äkistetty otsikkokin sattuu paperille.”

Haikean surumielinen  ja kaunis. Sellainen  on tämä  kirja. Se on tavallaan  taiteilijaromaani, mutta  myös paljon  muuta.  Täynnä  ajatuksia  elämästä, ihmisten välisistä  suhteista, toisten arvostamisesta, ihmisyydestä ja siitä,  mistä  kirjan  kirjailijakin  kirjoittaa, köyhien  ja  rikkaiden suhteista  ja  eroista ja  tekisi  mieli  sanoa  myös, että kaupunkilaisherrojen  ja  tavallisen  kansan  välisistä eroista arvomaailmassa.

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Johanna Laitila: "Synty"

 

 

 

Johanna Laitila: ”Synty”

Otava 2021

240 sivua

 

Tämä  on  kirja, jonka  loppuosassa  purkautuu ja  avautuu,  kiinnostavalla ja  yllätyksellisellä  tavalla,  niin  paljon  kirjan  sisällön  synnyttämiä arvoituksia  ja  patoutumia,  että  yritän  välttää  kaikkia  olennaisia  juonipaljastuksia.  Lopun  ratkaisut  vaikuttavat  myös  niin,  että  luetun  kokee  osittain  uudella  tavalla. Kirjan  tapahtumat  ja ”juoni”  ovat  kuitenkin  vain  yksi  asia. Kirjassa  on  paljon  muutakin, johon  kannattaa  kiinnittää  huomiota.

Yksi  asia, johon  kiinnitin  huomiota  on,  että ihmisen  tunteet  ja  aistien  välittämät  asiat  muutetaan  usein  fyysisiksi  kokemuksiksi.  Tässä  on esimerkki  kirjan  alusta:

”…Nyt ääni oli jotain  muuta kuin aiemmin kuulemaani jäsenten ojentelua  ja suolenliikkeitä. Se eriytyi seinästä makeana liemenä, kuin pihka puun kyljestä. Ääni muutti koko ajan olomuotoaan, kuin seireenin ääni, joka oli tiivistynyt vastustamattomaksi tuoksuksi  ja kosketukseksi. Se notkui  seinän  läpi, taivutti sitä  kaarelle, riuhtoi minua puoleensa, nyki niskavilloista ja näykki korvalehteä, enkä voinut muuta kuin hivuttautua hiljalleen patjalla kohti seinää, lähemmäs ääntä.”

Mielenkiintoinen  kokeilu,  sillä  asioiden  käsittely  näin,  voi laajentaa  kokemuksen sisältöä  tai  hämärtää  sitä. Ainakin  se  tuo  uutta. Minun  kokemukseni  oli,  että tämä  käsittelytapa  muutti  monet  asiat  raadollisemmiksi tai  jopa  rumemmiksi.

Osa  tästä  kokemuksesta  saattoi  aiheutua  kielestä.  Asioiden  kuvailu  on  runsasta  ja värikästä. Paikoin  jopa  liiallisuuksiin  saakka.  Mutta  siellä  missä  liiallisuus  vältettiin,  kieli  oli  paikoitellen erittäin  kaunista  ja  nautinnollista  luettavaa.

Toinen  olennainen  asia  on  kirjan  biologinen  lähestymistapa asioihin, jopa  yhteiskunnan  toimintaan. Tämä  tuo mielenkiintoisia  näkökulmia,  kun  arvioidaan  ihmisyhteiskuntien  käyttäytymisen ja  kehittymisen  historiaa.  Kirjassa esimerkkinä  on  muurahaisyhteiskunta  ja  muurahaisilla  on  kirjassa  muutenkin  symbolista  merkitystä. Minusta kuningatarmuurahaisen  häälentoon  liittyvä  osa  viittaa  selvästi  vallankumoukselliseen  vallanvaihtoon:

”…Näin, että  nyt se oli valmis jättämään pesän, nousemaan ylös ja lähtemään häälennolleen. Hedelmöittymään, luomaan oman valtakuntansa tai valtaamaan sen toiselta kuningattarelta, syömään vanhan  kuningattaren  pään, rouskuttamaan kaadetun kruunun hampaissaan ja painamaan uuden  kruunun päähänsä, munimaan munansa siihen, muiden rakentamaan pesään, keskelle vieraita hajuja.”

Kirjaan  tämä  biologinen  ajattelutapa  tuo  mielenkiintoisen  lisän,  mutta  ihmisyhteiskuntien  kattavaksi  maailmanselitykseksi  siitä  ei  ole. Siihen  kirjassa  ei  toki  pyritäkään.

Kirjan  tarina  rakentuu  henkilön, jota  kutsun  tässä Aleksanteriksi,  ympärille. Hän  toimii  venäläisen, valtiollista  poliisia  pakenevan,  venäläisen  lehtimiehen  avustaja.  Tuon  tarinan  rinnalla paljastuu  vähitellen  myös  Aleksanterin  oma  tarina. Tämä  tarina  on  paljon  monimuotoisempi  miltä  aluksi  tuntuu. Suhde  lehtimieheen  kasvaa  välinpitämättömyydestä  suhteeksi,  jossa  viha  ja  rakkaus kamppailevat  niin,  että  lehtimiehen  lähdettyä Aleksanteri  kokee  itsensä  hylätyksi. Tämä  yhteys  lehtimieheen  tuo kirjaan  myös  yhteyden  Venäjän  vallankumoukseen

Aleksanterin omasta tarinasta  olisi  halunnut  enemmänkin  tietoa. Hänen   päätöstensä  perusteista  ja  yhteiskunnan  suhtautumisesta  hänen  ratkaisulleen.  Nyt  niistä  saa  vain  viitteitä. Mutta  tuntuu  siltä, että  biologisen  näkökulman  korostaminen  on  tärkein  osa tätä  kirjaa.

Kirjan lopussa  on mielenkiintoista  pohdintaa ruumiista  ja sen  omistuksesta  sekä siitä  mikä  on  mies  ja  mikä  nainen.  Tämä  on kirjan  hieno  kiteytys:

”Oliko ruumis mitään muuta kuin rukous, aamen, aamen, aamen. Tai  pikemminkin  taikasana, hokkuspokkus.

   hoc est corpus

  tämä on minun ruumiini

  minun ruumiini tämä on

  ruumiini minun tämä on

Tämä  kirja  ei  ole  helppo  luettava. Se  pitää  salaisuutensa  loppumetreille  saakka. Se  palkitsee  avoimin  silmin  kirja  lukevat  mutta  jättää  myös  pohdittavaa  ja ristiriitaisia  tunteita. Kielellisesti  kirja kuvaa  asioita  paikoin  kauniisti  ja  paikoin  raadollisen  rumasti ja  usein  liioitellusti.

Miksi  kuitenkin  pidin  tästä  kirjasta? Kirja,  joka  ei  jätä  välinpitämättömäksi ja panee ajattelemaan, on  paikkansa  ansainnut.