Joel Haahtela: ”Hengittämisen taito”
Otava 2020
176 sivua
Onhan tämä kirja koru. Paljon kauniita lauseita ja kauniisti kuvattuja asioita. Mutta riittääkö se? Aluksi tuntui, että kirja oli syntynyt ”Adélen kysymymys” kirjan yli jääneistä tunnelmista ja ajatuksista. ”Hengittämisen taito” olisi varmasti tuntunut alusta saakka erilaiselta, jos sitä ei olisi lukenut näin pian ”Adélen kysymyksen” jälkeen. ”Adélen kysymys” on arvioitu blogissani marraskuussa 2019. Onneksi tämäkin kirja löysi nopeasti paikkansa ja loi Haahtelan kirjoille ominaisen rauhallisen tunnelman. Kun alussa kysyin riittävätkö kauniisti kuvatut asiat, niin samaa asiaa on Haahtelakin miettinyt kirjaa kirjoittaessaan. Muutamissa kohdissa hän toteaakin, että saaren asukkaat voisivat toimia toisinkin ja jättää näin kysymyksen lukijan pohdittavaksi.
Kirjan lähtökohtana on nuori mies, Konstantinos, joka lähtee etsimään isäänsä, joka lähtönsä jälkeen ei ole pitänyt yhteyttä poikaansa. Isän etsimisen sijasta nuori mies ehkä kuitenkin etsii itseään ja poispääsyä isän lähdön ja katoamisen aiheuttamista traumoista. Isä löytyy pieneltä kreikkalaiselta saarelta, jossa on isän lisäksi vain kirkko ja kaksi uskonnollisia perinteitä vaalivaa munkkia. Toinen munkeista, ”Vanhus”, on jo lähellä kuolemaa. Ympäristö ja saarella tehtävät työt sitovat isän ja pojan uudelleen yhteen ja tarjoavat Konstantinoksen elämälle uuden alun.
Joel Haahtelan kirjoissa ei juoni ole niin olennaisessa osassa kuin kirjoissa yleensä. Olennaisinta on, että Haahtela luo sellaisen ilmapiirin, että se on terapeuttinen, niin kirjan päähenkilöille, kuin lukijallekin. Tämä kirjojen luoma ilmapiiri on Haahtelan kirjojen aarre. Se vie lukijankin mukaansa, osin kiirettömään ja niin ulkoista, kuin sisäistäkin kauneutta ja rauhaa huokuvaan maailmaan. Haahtelan kirjat tuovat levollisen olon, joka kannattaa kokea.
Kirjan kauniissa ja tunnelmallisessa tekstissä on vaaransakin, tai ainakin pitää esittää kysymys, voidaanko kauniin kuvauksen avulla puolustella mitä tahansa? Haahtela näyttää kuitenkin kirjassaan, että hän näkee myös saaren ulkopuolisen maailman ja sen todellisuuden ja siten välttää tämän vaaran. Minusta tämä on tärkeä seikka ja nostaa kirjan uudelle tasolle.
”Mutta ihmisiä hukkuu laivalasteittain mereen heidän ympärillään, eikä noilla ihmispoloilla ole mitään mahdollisuuksia. Kukaan ei auta heitä, eikä kukaan kaipaa heitä, sillä ainoa joka kaipaa, hukkuu vieressä. Vesi nielaisee heidän huutonsa ja maailmassa on yksi ihminen vähemmän.
Pitäisikö saaren isien tehdä jotain muutakin kuin rukoilla maailman puolesta? Vai riittääkö, että saari vain on ja pysyy olemassa; että maailmassa on jäljellä tällaisia paikkoja ja ihmiset tekevät vielä päätöksiä tulla tällaisiin paikkoihin?”
Tässä Haahtela asettaa lukijalle kysymyksen, joka on kirjan tärkeimpiä. Meidän itsemme on se ratkaistava. Olennaista on, että kysymys meille asetetaan.
Kirjan loppu on lohdullinen ja toiveita herättävä. Lainaan sen vielä tähän. Tähän kehitykseen johtavat tapahtumat luette toivottavasti kirjasta:
”Tunnen hänen vartalonsa, olkaani vasten painuvan posken, pehmeät hiukset. Jos elämä kuitenkin yrittää korjata sen mikä on mennyt rikki? Ja jos maailmassa on aloittamiseen sopiva paikka, sen täytyy olla juuri tässä huoneessa, tässä hiljaisessa talossa, jonka ikkunasta näkyy keväinen meri.”