Prosper Merimee: "Carmen"

 

 

 

 

Prosper Mérimée: ”Carmen”

Otava 1984

101 sivua

Ranskankielinen alkuteos ”Carmen”, 1848

Suomentaja Reino Hakamies

Kirjan kuvitus Antero Aho, kansi Kauko Allėn

 

”Carmen” on tietysti tunnetumpi Bizet:n oopperan kautta mutta kirjakin on lukemisen arvoinen. Oopperan libretto, jonka ovat laatineet Henri Meilhac ja Ludovic Halévy, perustuu kirjan sisältämäään rakkaustarinaan mutta itse kirjassa on mukana siihen liittyvä taustakertomus. Oopperan kantaesitys oli Pariisissa 1875 eli noin kolmekymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Mérimée oli romantiikan ajan kirjailija ja hän keskittyikin teoksissaan romanttisiin aiheisiin, mutta niihinkin hänellä oli yleistä suuntausta realistisempi ote. Se näkyy myös ”Carmenissa”. Erityisesti kun kirjan sisältöä ja vaikutusta verrataan oopperan antamaan tunnelataukseen.

Mérimée on tunnettu erityisesti novelleistaan tai pienoisromaaneistaan. ”Carmeniakin” on luonnehdittu novelliksi, kertomukseksi ja pienoisromaaniksi. Tällaisissa teksteissä Mérimée on parhaimmillaan. Hänen novellejaan on suomennettu useisiin novellikokoelmaan ja ”Carmenin” ensimmäinen suomennos ilmestyi 1907, nimellä ”Carmen. Espanjalaisen mustalaistytön elämäntarina”, suomentajana Kasimir Leino. Kirja, jota tässä käsittelen, on vuodelta 1984, suomentajana Reino Hakamies.

Niille, jotka näkevät ja kuulevat ”Carmenin” oopperana kokevat väistämättä vahvan tunne-elämyksen, joka painottuu hetkellisten tapahtumien dramaattisuuteen. Kirja ei vaikuta samalla tavalla, ei voi tai saa sanoa, että kirjan vaikutus olisi vähäisempi. Vaikutus voi olla sitä hetkellisesti mutta kirja voi vaikuttaa jopa pitkäkestoisemmin. Vaikuttavuuden pohtiminen eri taidemuotojen välillä olisi mielenkiintoista mutta ”Carmenin” osalta kyse on kuitenkin myös teoksista, jotka rakentuvat sekä samanlaista että erilaista elementeistä. Kirjan kokonaisuus on laajempi ja Carmenin ja don José:n tarina on vain osa tätä kokonaisuutta. Ehkä merkittävin ero on siinä, ettei oopperassa mukana olevaa don Josén nuoruuden rakastettua Micaelaa ole kirjassa. Myös Carmenin viimeisin rakastettu on oopperassa Escamillo ja kirjassa Lucas.

Kirja on ennen kaikkea don José:n tarina. Kirjan tarina alkaa siitä, kun arkeologi tutkimusretkellään tapaa tunnetun maantierosvon ja ystävystyy tämän kanssa. maantierosvo on don José.  Viimeisen kerran arkeologi tapaa hänet vankilassa ennen kuolemantuomion täytäntöönpanoa ja silloin don José kertoo hänelle oman ja Carmenin tarinan.

Niin kirjassa kuin oopperassakin don José on rakkautensa ja intohimonsa vanki, josta hän pääsee vapautumaan vain surmaamalla Carmenin. Tosin sen jälkeen ei elämälläkään ole enää arvoa ja don José ilmoittautuu viranomaisille ja kaikista rikoksistaan hänet tuomitaan kuolemaan.

Samalla tavalla myös Carmen on oman kauneutensa ja mustalaistaustansa ja -perinteiden vanki. Hän ei kuitenkaan hyväksy vankeutensa rajoja, vaan haluaa tehdä itse omaa elämäänsä koskevat ratkaisut. Carmen toteaakin kirjassa:

”En pidä siitä, että minua kiusataan enkä nimenomaan siitä, että minua komennetaan. Haluan olla vapaa ja tehdä mitä tahdon. Varo ärsyttämästä minua liikaa. Jos kyllästyn sinuun, löydän kyllä jonkun riuskan nuorukaisen, joka tekee sinulle samoin kuin sinä Silmäpuolelle.”

Kirja tarjoaa hiukan erilaisen kuvan Carmenin tarinasta, vaikka rakkauden ja intohimon teemat ovat siinäkin vahvasti mukana. Mielenkiintoista on miten näinkin lyhyt pienoisromaani luo elävän kuvan 1800-luvun alun yhteiskunnan ilmapiiristä valoineen ja varjoineen. Kirjan viimeinen luku kertoo mielenkiintoisesti mustalaisyhteiskuntien taustoista ja heidän kielestään.

Prosper Mériméen ”Carmen” tarjoaa oopperaa kokonaisvaltaisemman kuvan siitä ympäristöstä missä Carmenin tarina syntyy. Rakkaus ja intohimo ovat läsnä molemmissa, mutta kirja tarjoaa enemmän kuvaa myös yhteiskunnasta ja ihmisten ja mustalaisyhteisön elämästä. Ooppera tarjoaa tunnemyrskyn mutta kirja muuttaa sen tuottaman kokemuksen pysyvämmäksi.

Vladimir Nabokov: "Väärin päin"

 

 

 

 

Vladimir Nabokov: ”Väärin päin”

Moebius 2021

296 sivua

Kirja sisältää teokset ”Väärin päin” ja ”Vanen sisarukset”

Alkuperäisteokset ”Bend Sinister” ja ”The Vane Sisters”

Suomentaja Heikki Karjalainen

 

Moebius on nyt julkaissut kaksi ennen suomentamatonta Nabokovin teosta ”Väärin päin” ja ”Kutsu mestaukseen”.  Tämän teoksen esipuheessaan Nabokovkin mainitsee, että teokset ovat hengenheimolaisia, joten niiden julkaiseminen samanaikaisesti on ilouutinen Nabokovin ystäville, vaikka teokset eivät aivan Nabokovin parhaimmistoa olekaan. Merkittäviä ne kuitenkin ovat.  Teoksessa ”Väärin päin”, jota tässä käsittelen, on lisäksi useita kerrassaan upeita kohtia, joten lukunautinto on taattu.  Kirjasta ”Kutsu mestaukseen” on Jaana Helena Seppäsen laaja arvio Parnassossa 3/2024.

Kirjassa ”Väärin päin” on tekijän yhdeksän sivun pituinen esipuhe, josta haluaisin sanoa, että lukekaa se vasta kirjan lukemisen jälkeen. Luin sen ensin ja se sekoitti kyllä ajatuksia ja ohjasi lukemista yksityiskohtiin mutta jälkikäteen lukemalla taas selvensi yksityiskohtia ja antoi samalla mahdollisuuden miettiä, olivatko omat ajatukset tavoittaneet kirjailijan ajatuksia. Esipuhe olisi sopinut paremmin jälkisanoiksi.

Kirjan päähenkilö on kansainvälisesti tunnettu filosofi Adam Krug, jonka elämää seurataan valtiossa, jossa on tapahtunut vallankumous. Valtaan on noussut ekwilistien ryhmä, joiden aatemaailma perustuu sille, että kaiken lähtökohtana on tavallisen tallaajan maailma ja ihanteet. Erilaisuutta ja poikkeavuutta ei sallita. Nabokov on paljon aikaansa edellä, sillä kirja kritisoi paitsi Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan yhteiskuntajärjestystä myös ilmiselvästi nykyisten populististen ryhmien lähtökohtia.  Voi hyvin sanoa, että kirja satiiri populistisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Kirjan satiiri on pistävää ja paikoin huvittavan liioittelevaa mutta kun nykyistä ja aiempaakin maailmaa katsoo, niin hymy hyytyy, sillä niin niin lähelle todellisuutta Nabokov kirjassaan. pääsee.

Ekwilistit haluavat saada Krug:n puolelleen ja kirja kuvaa hienosti menetelmää, jota Nabokov kutsuu nimellä ”rakkauden vipu” ja sen muuttumista sen mukaan mitä enemmän kohteena olevasta ihmisestä tiedetään. Aluksi ihmistä houkutellaan lahjuksilla, arvoasemalla, rahalla tai seksuaalisilla houkutuksilla. Vähitellen siirrytään raaempiin menetelmiin, ystävien ja sukulaisten vangitsemiseen ja uhkaluihin. Krugin tapauksessa viimeinen keino on yritys hänen poikansa kaappaamiseen ja hänen käyttämisensä panttivankina. ”Rakkauden vipu” on menettely, jota varmasti käytetään jossain muodossa kaikissa yhteiskunnissa, joissakin brutaalimmin kuin toisissa.

Vaikka kirjan pääsisältönä on pelottavakin satiiri populistisesta yhteiskuntajärjestelmästä, on kirjassa pätkiä, jotka saavat lukijan aidosti hykertelemään. Sellainen on mm. pätkä, jossa Krug:n ja hänen ystävänsä Ember tulkitsevat Hamletin sisältöä uudella tavalla. Myös Krugin kuvaus linja-automatkojen järjestelyistä ekwilistisessä yhteiskunnassa tai vartiomiesten toiminnassa sillalla, on samanlaista herkullista liioittelua kuin Jerry Cottoneissa aikanaan. Tärkein kirjallinen hienous tulee kuitenkin esille kirjan lopussa. Siitä Nabokov toteaa jo esipuheessaan:

”…ja Krugin autuas hulluus hänen ymmärtäessään yhtäkkiä totuuden kaikessa yksinkertaisuudessaan, kykenemättä kuitenkaan ilmaisemaan sitä oman maailmansa kielellä, nimittäin että hän ja hänen poikansa ja vaimonsa ja kaikki muutkin ovat vain minun oikkujani ja mielijohteitani.”

Parin viimeisen vuoden aikana on suomennettu kaksi Nabokovin teosta ”Väärin päin” ja ”Kutsu mestaukseen”. Merkittävä kulttuuriteko ja ilouutinen Nabokovin ystäville. Teokset ovat selkeästi erilaisten yhteiskuntakokeilujen kritiikkiä, mutta ”Väärin päin” on selkeästi myös satiiri populistisesta ideologiasta sen perustalle rakentuvasta yhteiskunnasta. Hyvä satiiri hymyilyttää ja avaa silmiä mutta pitää sanoa, että Nabokovin kuvaus osuu myös pelottavan lähelle todellisuutta. Joten kirja on syytä lukea.

Siiri Enoranta: "Keuhkopuiden uni"

 

 

 

 

Siiri Enoranta: ”Keuhkopuiden uni”

Gummerus 2024

288 sivua

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

 

Siiri Enorannan uusin teos ”Keuhkopuiden uni” on esitteiden mukaan hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa. Minusta hänen kaikki romaaninsa kyllä soveltuvat kaikenikäisille mutta ehkä tämän romaanin tekee aikuisemmaksi syvempi paneutuminen elämän peruskysymyksiin, evoluutioon ja luontosuhteeseen. Kirja on tavallaan fantasiaromaani ja sanon tavallaan, koska etsimättäkin siitä löytää yhteyksiä oman elämämme nykyisyyteen ja historiaan.

Tämä on huikean hieno romaani, jonka toivoisin kuluvan ihmisten käsissä. Juoni on omaperäinen ja tempaa mukaansa, kunhan tarinalle antaa aikaa kehittyä. Fantasiamaailmaan vie aikansa sopeutua ja ihmisten nimet titteleineen sekoittuvat helposti (esim. Tohtorimarkiisi Berenice Lucretius di Caelinus y Pecunio). Mutta niihin tottuu ja usein puhutaan vain lempinimillä tai lyhenteillä. Ainakin minä pidin kirjan maailmaa pian alun jälkeen omanani, vaikka kirja kertoo omanlaisestaan maailmasta ja kirjan ”ihmiset” ovat rodultaan siivekkäitä Homo Arboriksia. Hyvin tuttuja ovat kuitenkin Homo Arboriksien arvomaailma, käyttäytyminen ja tunteet.

Siivekkyyden lisäksi Homo Arboriksen erottaa nykyihmisistä luontoyhteys. He ovat sidoksissa keuhkopuuhunsa, joka välitti heille tietoa unien kautta ja uudisti heissä kiertävää mahlaa:

”…Ei keuhkopuiden kanssa keskusteltu loogisesti, eivät ne olleet erillisiä, tietoisia, tuntevia olentoja. Ne olivat kollektiivi, ne olivat portti maailman sieluun, peili omaan itseen. Ei unia muistanut kunnolla laskeutuessaan, mutta silti jäi aavistus.”

Tämän yhteyden rajoittavana tekijänä on riippuvuus. Säilyäkseen hengissä keuhkopuusta voi olla erillään vain määrätyn ajan. Mutta luontoyhteys antaa toisaalta kyvyn aistia luontoa, siinä elävien liikkeitä, erotella tuoksuja, olla aidosti osa luonnon kokonaisuutta. Kirjan kuvaukset luonnon äänistä, tuoksuista ja elämän äänistä maan sisällä ovat kirjan helmiä.

Tämä luontoyhteys ja sen muutokset evoluution, pakotetun ja ehkä tulevaisuudessa luonnollisen evoluution kautta on kirjan olennainen teema. Sen lisäksi kirja kerrostuu useammasta muusta tuon teeman alle kasvavasta tarinasta. Näiden tarinoiden kokonaisuus on niin upea, että vältän juonipaljastuksia ja sivuan niitä vain osittain.

Juonen kannalta olennainen on nuoren Katican tarina. Katica on omapäinen, omalla tavallaan kapinallinen ja uutta etsivä nuori. Hän vastustaa auktoriteetteja silloin kun näkee sen oikeaksi ja siksi joutuu lopulta vaikeuksiin niin että menettää siipensä ja siitä oikeastaan tarina alkaa. Siivetön Katica menettää luontosuhteensa mutta toisaalta vapauttaa keuhkopuuyhteyden rajoituksista ja on vapaa liikkumaan. Tästä alkava tarina on hieno, joten jätän sen lukijoiden nautittavaksi.

Osana Katican tarinaa on uskomattoman kaunis Seran ja Katican välinen rakkaustarina. Se on kirjoitettu hellällä ja kauniilla kynällä ja ajatuksella. Lainaan siihen liittyen kirjasta vain yhden lauseen, joka kuvaa täydellisesti kahden samanhenkisen ihmisen välistä suhdetta:

”Oli helpompi keimailla kuin olla oikeasti auki, kyllä Sera sen ymmärsi.”

Kun voi luottaa toiseen ihmiseen niin paljon, että uskaltaa olla niin sielultaan kuin ruumiiltaankin hänen edessään täydellisesti avoin, voi suhde syventyä muutoin saavuttamattomiin mittoihin. Tuo asia on kirjassa pelkistetty hienosti yhteen lauseeseen.

Katican tarinan kautta muutoksesta pysyvästi siivettömyyteen on tulossa Homo Arboris-rodun uusi kehitysvaihe. Lentokyvyttömyys on ollut vallalla ja viimeisten sukupolvien ajan. Nyt muotiin ovat tulleet siipivaljaat ja Katincan rangaistukseksi hänestä tehdään koekaniini, jolta leikataan siivet irti. Siitä seuraa Katican kosto, jolla on todennäköisesti pysyvään evoluutioon johtavia seurauksia. Aluksi siivet poistetaan leikkaamalla mutta Katica aavistelee, että muutos siirtyy suoraan seuraaville sukupolville. Siitä kertoo kirjan lopussa ole Katican muisto unestaan:

”He pitelivät toisiaan kädestä eri suuntiin hapuilevien patsaiden keskellä, ja Katica ajatteli näkemäänsä lasta, siivetöntä olentoa, jonka selkä oli ehjä ja arveton, kurottamassa kättään kohti matalalle riippuvaa oksaa, tarkastamassa auringonvalossa läpikuultavan lehden ruotia, hajamielisenä, kuin arvellen, että on unohtanut jotakin, kuin muistamaisillaan.”

Katican toiminnan seurauksista eivät kaikki kuitenkaan ole vakuuttuneita, mutta mitä ilmeisemmin ne ovat peruuttamattomia. Vapaa liikkuvuus ja myös tekninen kehitys (lentokoneet) ovat houkuttelevampia kuin luontosuhteen hyödyt. Tämäntapainen päätös meidänkin maailmassamme on tehty ja meillä päätös on mitä ilmeisemmin väärä.

Kirja on uskomattoman hieno ja omaperäinen lukukokemus mutta myös teos, joka panee ajattelemaan. Tässä joitakin kysymyksiä, jotka minulle tulivat mieleen. Evoluutio tuskin koskaan tapahtuu ilman vastarintaa. Jos se tapahtuu pakotettuna, kuka siitä voi päättää? Miten arvioidaan sen merkitys? Mikä on yleensäkin tietoisuus tekoälyn aikakaudella? Jos ihmisten aivotointa on kemiallisia, biologisia ja sähköisiä prosesseja, eikö tekoäly pysty samaan ja saamaan myös tietoisuuden? Eiko silloin johtava tietoisuus voi olla myös evoluution ja kehityksen määräävä tekijä?

Erikoiskiitos kirjan kannen suunnittelijalle Sanna-Reeta Meilahdelle. Kirja on kaunis.

Siiri Enorannan kirja ”Keuhkopuiden uni” tarjoaa lukukokemuksen vailla vertaa. Teksti on ajoittain uskomattoman kaunista, ajatuksia herättävää ja yllättävää. Kirjan fantasiamaailma on niin erilainen ja kuitenkin niin samanlainen kuin maailma, jossa elämme, joten henkilöiden tunteet, tuskat ja ilot tuntuvat myös suoraan lukijassa. Välillä teki mieli huutaa kirjan hahmoille, että älkää tehkö samoja virheitä kuin me olemme tehneet mutta taitaakin olla niin, että kirja huutaa meille samoja asioita. Hyvät ihmiset tämä kirja meille kaikille.