Elizabeth Strout: ”Olive, taas”
Tammi 2021 (Keltainen kirjasto)
355 sivua
Suomentanut Kristiina Rikman
Englanninkielinen alkuteos ”Olive, Again”, 2019
Elizabeth Stroutin kirja ”Olive, taas” on hieno lukukokemus. Erilaisten kertomusten kautta se toimii itsenäisenä teoksen, joten ei haittaa, vaikka ei olisikaan lukenut hänen aiempia kirjojaan, erityisesti kirjaa ”Olive Kitteridge”. Näiden kirjojen lukeminen tietysti syventää lukukokemusta kirjan henkilöiden osalta, mutta tämän kirjan teemat ovat merkitykseltään niin yleisinhimillisiä, että ne puhuttelevat sellaisenaankin.
Yksi kirjan olennainen teema on ikääntyminen ja sen henkiset ja fyysiset vaikutukset. Näitä asioita käsitellään raadollisesti ja paljaasti mutta kuitenkin niin, että kokemus on lohdullinen. Kun itse elän näitä kirjassakin käsiteltyjä ikäkausia, jouduin usein toteamaan, että omat kokemukseni ikääntymisestä ovat, kirjan mukaisesti, samanlaisia muillakin ja eivät nämä muutokset välttämättä elämän nautintoa poista. Monet muutokset saattavat tuntua pelottavilta, jos ei tiedä, että kaikillehan näin käy. Ja ennen kaikkea, että niistä voi tiettyyn päätepisteeseen saakka selvitä.
Erilaiset sairaudet ja fyysisen kunnon heikkeneminen on vain yksi ikääntymisen vaikutuksista. Ehkä tärkeämpikin on ystävien ja puolisojen katoaminen ympäriltä. Yksinäisyyden tunne ja se ettei elämästä enää selviä yksin. Myös maailmaa ja entistä elämää katsoo ja osaa katsoa uudella tavalla. Se muuttaa käsityksiä muista ihmisistä ja myös suhtautumista heihin. Aivan kirjan lopussa Olive kirjoittaa muistelmiensa päälle tekstin, joka minusta hienosti kiteyttää sen miltä muutokset tuntuvat:
”Minulla ei ole aavistustakaan kuka olen ollut. Rehellisesti sanoen en tajua mistään mitään.”
Tämän tajuaminen on viisauden alku, mutta yhtä tärkeä myös kirjan seuraava lause, joka osoittaa, että elämä jatkuu:
”Olive otti tukea kepistään ja nousi seisomaan. Oli aika hakea Isabelle illalliselle.”
Kirjassa on 13 erillistä tarinaa, joiden yhteisenä piirteenä on Oliven elinympäristö ja aika joka kulkee eteenpäin. Osassa tarinoista Olive ei ole pääosassa, mutta meidän kaikkien elämää koskettavat asiat ovat. Joitakin ilmiöitä olisi voinut käsitellä kriittisemminkin, kuten esimerkiksi tarinassa ”Siivousta” Kaleynin ja herra Ringrosen suhdetta. Toisaalta voidaan kuitenkin ajatella, että kirjassa halutaan tuoda esille olemassa olevaa todellisuutta moraalisaarnoja enemmän ja saahan tuo suhde moraalisen tuomionsa rahojen kadotessa.
Tarinoista kiinnostavimpia on minusta ”Runoilija”. Se tavallaan tuo esille miten maailma ja ihmiset voidaan nähdä eri tavalla eri näkökulmista ja itsensä arviointi on se epäluotettavin näkökulma.
Tämä on kirja joka kannattaa lukea, vaikka ei olisikaan tutustunut ennen Olive Kitteridgeen. Tämä kyllä innostaa lukemaan Elizabeth Stroutin aiemmatkin kirja. Hienon tarinan ja tarinoiden ohella lukemisesta jää lohdullinen olo ja se on melkoinen saavutus kirjalta, joka käsittelee vaikeitakin asioita peittelemättä.