Toni
Morrison: ”Minun kansani, minun rakkaani”
Kustannusosakeyhtiö Tammi 1988
330 sivua
Alkuperäisteos ”Beloved” 1987
Suomentaja Kaarina Ripatti
Niin ihmeelliseltä kuin se
tuntuukin niin kirja, joka
ilmestyi yli kolmekymmentä vuotta sitten ja joka
kertoo Yhdysvaltojen sisällissodan
jälkeisestä ajasta, on
ajankohtaisempi kuin koskaan
ennen. Ja jotta
ajankohtaisuuden perustelu menisi
aikaperspektiivissäkin oikein,
käytän siihen kirjan
mottoa, joka on lainaus Paavalin kirjeistä:
”Minä olen kutsuva kansakseni
sen,
joka ei ollut minun kansani,
ja rakkaakseni sen,
joka ei ollut minun rakkaani.
(Room. 9:25)
Ajankohtaisuus tulee
näin ilmiselvästi orjuuden ja nykyaikaisen pakolaisuuden yhtymäkohdista. Vaikka
pakolaisten kohtelu saattaa olla hienovaraisempaa ja fyysisesti
vähemmän julmaa,
yhtäläisyydet ovat selvästi
nähtävissä. Kirjan lopussa
Morrison kuvaa tilannetta hienosti.
”Hän oli kuunnellut kyyhkysten
ääniä Georgian Alfredissa, mutta hänellä ei ollut enempää oikeutta kuin
lupaakaan iloita niistä, koska siinä paikassa usva, kyyhkyset, auringonpaiste,
kuparimalmi, kuu – kaikki kuului miehille joilla oli aseet. Jotkut miehistä
olivat pieniä, jotkut kookkaita, ja jokaisen hän olisi voinut taittaa kuin
oksan jos olisi halunnut. Miehiä jotka tiesivät miehuutensa asuvan aseessa
eivätkä lainkaan kiusaantuneet tiedosta että ilman kiväärinlaukausta ketutkin
olisivat nauraneet heille. Ja nämä
”miehet” joille naarasketutkin
nauroivat, pystyivät, jos heille vain antoi tilaisuuden, estämään toisia
kuulemasta kyyhkysten ääntä ja rakastamasta kuunpaistetta.”
Jos nykyisten pakolaisten
kohtelussa kiväärit puuttuvatkin,
niitä korvaavat Soldiers of Odin ryhmät,
oikeuksien puuttuminen ja karkotuksen pelko.
Kirjassa Leima Maksettu niminen entinen orja pohtii valkoisten suhtautumista mustiin tavalla, joka
kuvaa myös nykyaikaa ja rasistista suhtautumista pakolaisiin:
”Valkoiset uskovat että
käytöksestä riippumatta jokaiseen tummaihoiseen kätkeytyi viidakko. Vuolaita
purjehduskelvottomia vesiä, keikkuvia kirkuvia paviaaneja, nukkuvia käärmeitä,
punaiset ikenet valmiina imemään heidän makean valkoista vertaan.”
Tällaisesta ajattelutavastahan on nähty esimerkkejä Eduskuntaa myöten.
Kirjan yhtenä osana
on orjien aseman kuvaus ja myös
kertomukset pakenevien orjien kohtelusta ja
kohtalosta. Taustaksi tälle kannattaisi
lukea Harriet Tubmanin elämänkerta. Siinä on paljon
yhtäläisyyksiä kirjassa kuvattuihin
tapahtumiin. Harriet Tubman oli paennut
orja joka auttoi muita orjia
pakenemaan Etelävaltioiden alueelta
pohjoiseen ja järjesteli ja suunnitteli pakoreittejä. Hänen kuvansa piti
tulla USA:n 20 dollarin seteliin
mutta Trumpin valtaantulon jälkeen
hanke pysäytettiin.
Orjuus, orjien asema ja
kohtelu kerrotaan kirjassa ihmisten kautta. Näin heidän kokemansa asiat
tulevat koskettavammiksi ja tajuttavammiksi. Yhden päähenkilön, Sethen,
paetessa raskaana ollessaan, hänet
ruoskittiin niin pahasti, että
häntä auttanut henkilö uskoi hänen
kuolevan yön aikana. Sethe sanoi, että hänen selässään puu, koska
ruoskimisen arvet ovat
niin selviä. Orjien identiteetti
haluttiin myös tuhota
antamalla heille uudet
nimet. Nimi saattoi olla
esim. Kuutonen, Paul D, Paul
F tai Leima Maksettu. Naisia käytettiin synnytyskoneina, koska jokainen
orjalapsi merkitsi rahaa. Avioliittoja ei yleensä
suosittu ja ne olivat harvinaisia poikkeuksia. Kauneimpia naisia
tai oikeastaan tyttöjä varatiin isäntien tai poikien tai isäntien ja poikien omaan käyttöön.
Jokaisella orjalla oli
hinta.
Orjuuden kuvaus ei
ole päälle leimattua, vaan
olennainen osa kirjan
henkilöiden elämää. Kirjan
toisen osan muodostaakin
päähenkilöiden mm. baby Suggs:n, Sethen ja Denverin elämän tarina. Heidän
tarinansa on kokonaisuus, johon yhdistyy orjuuden aika, orjuuden jälkeinen
aika, perinteet ja
mytologia. Tämä tarina on niin
mielenkiintoinen, etten sitä kerro. Sen
kertominen pilaisi lukunautintoa, sillä kaikesta painavuudestaan ja ankaruudestaan huolimatta,
tämä on myös kirjana
nautinnollinen lukea.
Kirja on lopulta myös
optimistinen ja lainaan siitä vain yhden Denveriä
koskevan kohdan. Denverhän oli pitkään kotiin eristäytynyt, mutta
huoli äidistään Sethestä pakotti hänet ottamaan ohjat omiin
käsiinsä. Tämä kohtaus osoittaisi, että hänellä on kaunis tulevaisuus edessään:
””Selvä se”, Paul D sanoi ja
lähti, tai pikemminkin Denver lähti, sillä joku nuori mies juoksi häntä kohti
ja sanoi: ”Hei Denver. Odota.”
Denver kääntyi nuorukaista
kohti ja hänen kasvonsa hehkuivat kuin joku olisi sytyttänyt kaasuliekin.”