Helena Sinervo: "Kirkasta ja välähtelevää"

 

 

 

 

Helena Sinervo: ”Kirkasta ja välähtelevää”

Otava 2024

252 sivua

 

Helena Sinervon kirja ”Kirkasta ja välähtelevää” sai perinteisessä pitkäperjantain synkkyydessä mielen kirkastumaan ja välähtelemään.  Se on upean monitasoinen teos ja vaikka yksi sen perusaiheista, muovi ja sen vaikutukset, ei suinkaan ole enää niin positiivinen kuin aiemmin ajateltiin, niin kirjan tekee positiiviseksi tapa millä aihetta lähestytään. Tuon aiheen ulkopuolelta kirjan tekee kauniiksi ja tärkeäksi sen tapa kuvata ihmisiä.  Harvoin olen missään tavannut niin inhimillistä, ymmärtävää ja lämmintä tapaa kuvata kaikenlaisia ihmisiä, ominaisuuksineen, vikoineen ja puutteineen. Heidät kuvataan aitoina, inhimillisinä ihmisinä, ehkä itsekkäin, omahyväisinä ja rahaa haalivina, mutta silti aina osana meidän ihmisten muodostamaa yhteisöä ja kokonaisuutta.

Tämä inhimillisyys ja lämpö tulee harvinaisen kauniisti esille luvussa ”Hautoja puiden varjossa”, mutta se kattaa koko kirjan ja samalla tuo kirjan henki ulottaa lämpönsä ja ymmärtämisen tunteensa myös lukijaan.

Toinen mieltä lämmittävä piirre on myös lasten kuvaus. He ovat kirjassa juuri sillä tavalla aitoja, ymmärtäviä ja uteliaita miten meidän kuikkien tulisi aina olla. Esimerkiksi Reetan ja Petrin keskustelu Jumalasta olisi aikuisten kesken mahdotonta, koska meidän pitää esittää tietävämme asiasta jotakin enemmän. Kuitenkin lasten pohtimat asiat varmasti askarruttavat meitä kaikkia.

Kirjan pääaiheen, sen miten muovit vaikuttavat ihmiseen ja kaikkeen elolliseen ja ympäristöön, käsittely kirjassa on nerokasta.  Se tapahtuu ihmisten ja heidän elämänsä ja arkensa kautta.  Erilaisten ihmisten arkea kuvaamalla esitetään miten muovi tuli osaksi heidän elämäänsä, miten he kokivat sen merkityksen ja hyödyn. Myöhemmin myös haitat. Ominaisuuksiensa takia siitä tuli tuottoisa raaka-aine monille aloille ja sinne missä tuottoja syntyy, löytyy myös tekijöitä. Nopeasti muovituotteet muodostuivat ”välttämättömäksi” osaksi ihmisten arkea.  Kirjassa tämä kehitys ja ihmisten suhtautuminen muovituotteisiin kerrotaan hienosti ja kirjan edetessä 2010 -luvulle myös herääminen muovin haittoihin.

Tämä lähestymistapa yhdistää kirjan asiat lukijan omiin kokemuksiin ja sen jälkeen kirjan loppu otsikolla ”Yhteydessä” iskee lukijaan kuin moukari.  Siinä esitetään vastustamattomia faktoja ja kokemuksia muovin vaikutuksista.  Jos se ei herätä lukijaa niin ei sitten mikään. Tätä kirjaa parempaa tapaa herätellä ihmisiä en keksi.

Kirjan tapa kertoa muovin voittokulusta ihmisten arjen kautta on myös toisella tapaa paljastava. Kirjassa käytetään termiä kuluttajakansalainen ja minusta se tarkoittaa myös valmiutta kuluttajan tarttua aina uuteen ilman uuden vaikutuksia tuntematta. Emme ole vielä lähelläkään muoviongelman ratkaisua, kun uusia on jo tulossa eikä ainoastaan tekoälyn muodossa.

Kirja on inhimillinen, ymmärtävä ja myös kaunis. Lainaan tähän kirjan johdantotekstin:

”Siellä piti olla jotain erityistä, sen takia olin tullut ikkunan ääreen. Mutta näin vain muutaman tontin laajuisen joutomaan, päivänkakkaroita ja horsmia kukkivan niityn. Vasemmalla kumpu, oikealla koivu. Taka-alalla ja sivustoilla rintamamiestaloja.

                          Katso tarkkaan, kummun ja koivun väliin!

                          Aukko, eräänlainen. Korret heiluvat. Jonkin eläimen pesä?

                          Kuinka sen nyt ottaa. Nyt, katso!

                          Käsi kädessä, ryöstettävän ihanina. Kylpevät valossa.”

Vaikka tämä arvoituksellisenkin tekstin selitys löytyy myös alusta, varsinaisen kauniin ratkaisun se saa kirjan lopussa. Jätän sen teidän lukijoiden löydettäväksi. Se sykähdyttää.

Helena Sinervon kirja ”Kirkasta ja välähtelevää” on tärkeä, herättelevä ja kaunis kirja.  Se nostaa esille tärkeän asian, muovien vaikutukset ihmiseen, kaikkeen elolliseen ja ympäristöön. Kirja nostaa muovin esille ihmisten arjen kautta ja muovin käyttöön tottuneille kirjan lopun faktat sen haitoista iskee kuin moukari. Kirja on helppolukuinen ja uskomattoman kaunis ihmiskuvaustensa takia. Harvoin olen tavannut niin inhimillistä ja lämmintä ihmiskuvausta kuin tässä kirjassa. Kirja jättää lämpimän tunteen vaikeasta aiheesta huolimatta. Tämä on yksi niistä kirjoista, joka kaikkien pitäisi lukea. Kiitos tekijälle.

Ville-Juhani Sutinen: "Paratiisista"

 

 

 

 

Ville-Juhani Sutinen: ”Paratiisista”

Into Kustannus Oy 2024

385 sivua

 

Ville-Juhani Sutisen teos ”Paratiisista” kertoo 1600-luvulla Ruotsiin muuttaneista siirtolaista, jotka houkuteltiin maahan lupaamalla maata Ruotsin metsäalueilta ja samalla myös vapautuksen asepalveluksesta. Myöhemmin lupaukset peruttiin ja silloin myös kirjan päähenkilöt jatkoivat Pohjois-Amerikkaan. Näitä siirtolaisia kutsuttiin metsäsuomalaisiksi ja heidän historiaansa, elämäänsä ja kohtaloaan kirja ansiokkaasti kuvaa. Kirjan liepeen mukaan teos on ensimmäinen osa kolonialismia peilaavaa ”Uusi maailma” trilogiaa ja siihen liittyen kirjan loppuosa onkin kertomus ruotsalaisten Uusi Ruotsi siirtokunnan perustamisesta, sen lyhyestä kukoistuksesta ja tuhoutumisesta. Kirja on lainsäädäntömuutosten, olennaisten tapahtumien ja yksittäisten henkilöiden osalta historiallisesti tarkka.

Toivottavasti mahdollisimman moni jaksaa lukea kirjan loppuun, sillä se on vaikeasti avautuva mutta palkitsee kärsivällisen lukijan runsain mitoin.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä, Sofia ja Lukki, joiden mukana tarina etenee. Päähenkilöiden syntymästä tai lapsuudesta kuolemaan ja Suomesta ja Ruotsin metsäalueelta Pohjois-Amerikkaan saakka. Tarinat kulkevat aluksi erillään mutta satunnaiset kohtaamiset ovat aina myös eräänlaisia kokonaisuuden kiintopisteitä.  Lopullisesti tarinat yhdistyvät Pohjois-Amerikassa. Molemmat ovat tarinan alusta lähtien ilman omaa kiintopistettä ja etsivät parempaa tulevaisuutta silloisen elämänpiirinsä ulkopuolelta.

Kirjan alku on rankka. Tarina kerrotaan kurjuuden ja kärsimysten kautta, ehkä liiankin korostetusti. Ainakaan perusteet uuden ja paremman etsimiselle eivät jää epäselviksi. Myös tässä jaksossa on kuitenkin hienoja kohtia. Erityisesti jakso, jossa Lukki rakentaa oman torpan Ruotsin metsäalueelle. Kuvaus kasken poltosta on kirjan helmiä. Erityisen kiitoksen ansaitsee myös kieli ja tuohon aikakauteen kuuluvan sanasto käyttö. Nautiskelin erityisesti sienien nimistä, joista osa oli minulle itäsuomalaiselle tuttuja ja osa uusia. Löpöjä on tullut lapsena potkittua (lehmäntatti). Hepotatti oli kuitenkin uusi tuttavuus (herkkutatti). Kyllä nykyisinkin olisi mukava kutsua punikkitattia oravikoksi ja vahveroita vahveroisiksi. Muutenkin kirjassa käytetty vanha sanasto ilahdutti, vaikka välillä edellyttikin selvitystyötä.

Kirjan puolivälin jälkeen kirjan tapahtumat siirtyvät Pohjois-Amerikkaan ruotsalaisten perustamaan Uusi Ruotsi siirtokuntaan. Moni metsäsuomalainen toivoo elämän siellä merkitsevän uutta alkua ja monelle se onkin, ainakin vapautus entisestä. Kirjan eräänä teemana on ihmisen ja luonnon suhde ja se kirjan tässä jaksossa tulee entistä vahvemmin esille.

Kirjan tärkein sisältö tulee esille kirjan lopun keskusteluissa, joita siirtokunnan pastori Holm käy indiaani Lenape:n kanssa. Nämä keskustelut luovat pohjan kolonialismin kritiikille ja pelkästään niiden takia kirja kannattaa lukea. Näitä keskusteluja täydentää kerrassaan nerokas kuvaus Lukin hautajaisista. Lukki asetetaan kuoltuaan lautalle virran kuljetettavaksi mutta se lähteekin liikkumaan vastavirtaan ja myös ajallisesti kohti tulevaisuutta. Kulkiessaan vastavirtaa Lukki näkee myös tulevaisuuden virran reunalla ja lopulta Lukki saapuu vaelluksensa tavoitteeseen, maailman äärelle.

Kirjan loppu on haikea. Vaikka Paratiisia ei löytynytkään Sofia toteaa lopussa oppineensa elämään. Sofian ja Lukki:n lapsille maailma on kuitenkin uusi. Eräässä kohdassa kirjaa todetaan:

”Heidän pieni maailmansa oli peruuttamattomasti muuttumassa. Samalla siinä kuitenkin säilyi jokin oma, koskematon.”

Toivottavasti jokin aitous säilyy meissäkin tulevaisuuteen saakka. Niin kuin kirjassakin niin kauniit periaatteet Uusi Ruotsi siirtokunnassa siirtyivät rahan tavoitteiden alle. Se ei johda Paratiisiin, ei silloin eikä nyt.

Ville-Juhani Sutisen kirja ”Paratiisista” on tärkeä ja omaperäinen kirja. Se avautuu vaikeasti mutta palkitsee lopulta lukijansa runsaskätisesti. Monelle kirja avaa ensimmäisen kerran kuvan ns. metsäsuomalaisten elämästä Ruotsissa ja heidän pakkosiirtämisestään Ruotsin perustamaan Uusi Ruotsi siirtokuntaan Pohjois-Amerikassa. Kirjassa korostuu ihmisen ja luonnon suhde, siirtolaisten ja alkuperäisten asukkaiden kanssakäymisen ongelmat ja siirtokunnan hyvienkin tavoitteiden muuttuminen vähitellen rahan tuottamisen ja keräämisen tavoitteiksi. Silloin Paratiisi muuttuu Paratiisiksi vain muutamille. Tärkeä kirja.

Maritta Lintunen: "Sata auringonkiertoa"

 

 

 

 

Maritta Lintunen: ”Sata auringonkiertoa”

WSOY 2023

325 sivua

 

Maritta Lintusen teos ”Sata auringonkiertoa” palkittiin Savonia-kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2023 ja aiheesta.  Palkinnon perusteluissa todetaan:

” Maritta Lintunen kuvaa herkkävireisesti suurta yhteiskunnallista rakennemuutosta, kun kuihtuva maaseutu pakotti 1970-luvulla kymmenet tuhannet suomalaiset muuttamaan paremman elämän toivossa Ruotsiin. Seurauksena oli juurettomuutta ja sopeutumisvaikeuksia. Seuraavan sukupolven tehtäväksi jäi ilmiön jälkihoito. Teos on vahva ylistyslaulu oman kotiseudun, omien juurien ja oman äidinkielen arvostamisen tärkeydelle. Tämän kaiken kuvaamisessa Lintunen onnistuu osuvasti ja myötäeläen.”

Perusteluissa on hienosti kiteytetty teoksen olennainen sisältö. Hän on koonnut teosta varten paljon tietoa maastamuutosta, ruotsinsuomalaisten kokemuksista ja tietysti muutoksista Suomen maaseudulla, ns. kehitysalueilla.  Jokainen lukee tietysti kirjat tavallaan mutta Lintusen teoksen osalta on upeaa ja hämmästyttävää, miten hän pystyy kytkemään nämä osittain abstraktitkin asiat ja muutokset ihmisten arkeen ja koettuun elämään. Vain sitä kautta asioista tulee kirjojenkin kautta todellisia ja koskettavia, sitä eivät tilastot tai käyrästöt tee. Tässä kirjassa hän pystyy myös näyttämään meille kauneuden tavallisesta arjen elämisestä ja olemisesta. Heikkoudet ja kurjuudethan me kyllä itsekin havaitsemme.

Koin tämän kirjan hyvin henkilökohtaisena ja vapauttavanakin. Olenhan itsekin tuon aikakauden lapsia niitä, jotka siirtyivät omasta ”Loukkuvaarastaan” etelään ja häpesivät omaa murrettaan pääkaupunkiseudulla. Itse asiassa vietti hetken myös Göteborgissa. En tosin maastamuuttajana, vaan pohjoismaisessa virkamiesvaihdossa. Olisin hyvin voinut omaksua kirjan Leenan roolin, sillä niin houkuttelevalta sen ajan Ruotsi vaikutti.  Göteborgissa kyllä näin ruotsinsuomalaisuuden monet kasvot, jotka kirjassakin ilmenevät. Suomi-seuroissa viihtyvyyttä mutta kaipuuta kotimaahan mutta erityisesti viikonloppuina niitä syrjäytyneitä, jotka purkivat kaipuutaan viinalla.

Kirjan hieno piirre on siinä, että maastamuuttoa ja siihen liittyviä kokemuksia kuvataan eri puolilta. Toisaalta Sepon kautta, joka palaa kotiseudulleen vuoden jälkeen ja toisaalta Leenan kautta, joka innoissaan heittää hyvästit entiselle. Jonkunlaisen yhteisen ratkaisun tarjoaa kirjan loppu. Siinä Seppo miettii millainen ratkaisu voisi löytyä Leenan Ruotsiin lähtöä seuranneeseen kriisiin.

”Auringonkiertojen lämpö.

Äidin kylmyys.

Kun nuo kuvat lopulta törmäävät toisiinsa, minun tekisi mieli huutaa.

Haluaisin kysyä Leenalta, voisiko oman maiseman lämpö korvata sen, mistä hän jäi vajaaksi.”

Ja kyllähän se voi. Viimeisiä rivejä lukiessa tulevat kyyneleet silmiin.

Auringonkierroilla ja niiden lämmöllä tarkoitetaan laajasti perinteiden vaikutuksia.  Kirjassa niitä kuvaavat kotipihan piirissä olevat sata auringonkiertoa nähneet seinähirret.  Jos meidän kaikkien ympäristössä ei olekaan ollut vanhoja hirsiä niin sisällämme, me kannamme perinteitä aivan jokainen.

Kirjan hienoja anteja ovat myös Sepon keskustelut kirjailija Matti Pulkkisen kanssa. Pulkkinen viimeistelee Sepolta vuokratussa mökissä esikoisromaaniaan ”Ja pesäpuu itki”.  Keskusteluissa Pulkkinen korostaa oman kielen, tässä tapauksessa murteen, merkitystä ihmiselle ja hänen identiteetilleen.  Ja sehän keskustelu on edelleen ajankohtainen nyt ehkä enemmän suomen kielen aseman kannalta. Lisäksi korostuu itsetunto, joka on olennainen tyhjentyvienkin alueiden asukkaille, vaikka sitä silloin murennettiinkin kehitysalue nimikkeellä. Maaseudun ja syrjäseutujen tyhjenemisen tekijöitä oli siten useita, eikä itsetunnon mureneminen niistä vähäisimpiä.

Maritta Lintusen kirja ”Sata auringonkiertoa” on viime vuoden tärkeimpiä kirjoja. Jo aiheidenkin takia se koskettaa meistä useimpia. Mutta sitäkin tärkeämpää on se, miten hienosti Maritta Lintunen pystyy kytkemään niin maastamuuttoon kuin maaseudun tyhjenemiseenkin liittyvät ongelmat ihmisten arkeen. Kirja korostaa myös perinteen voimaa, joka on voimavara eikä rasite. Maritta Lintunen löytää hankalastakin arjesta lämpöä ja kauneutta, jotka meiltä usein jäävät huomaamatta. Tämä on kirja, joka jättää rintaan lämpöisen, sadan auringonkierron tuottaman tunteen.