Paula Nivukoski: ”Kerran valo katoaa”
Otava 2022
414 sivua
Mitä ihmettä on voinut tapahtua, kun varttunut, savo-karjalalainen mies yrittää nukkuessaan kirjoittaa jatkoa lukemalleen kirjalle ja vielä pohjalaisella murteella. Tökkiväähän se tietysti näyttäisi olevan, mutta yritystä kuitenkin riittää. No tämä johtuu tietenkin siitä, että mies oli nukkumaan mennessään lukenut Paula Nivukosken uusinta kirjaa ”Kerran valo katoaa”, joka on kerrassaan mahtavan kaunista kieltä. Siinä normaalikielen seassa on hienosti mukana pohjalaista murretta. Se on kielellisestikin vertaansa vailla oleva taideteos. Puhumattakaan, että se on uskomattoman kaunis ja koskettava kirja.
Lainaan tähän vain yhden kohdan kielellisistä hienouksista. Sillä jostain syystä tämä kohta hykerrytti mieltä:
” Rovastin puhe on lyhyt, enkä minä kuule kuin sanat iän kaiken onni teidän olkohon. On vaikea hengittää ja pysyä aloillaan, kun niin kovasti tahtoisin jo.
- Taharon.
Johannes katsoo minua silmiin ja me viivymme ikuisuuden tässä. Rovasti yskäisee. Äiti pyyhkii kyyneleen silmäkulmastaan.
Johannes vetää henkeä, hengitän samaan tahtiin. Vedän keuhkoni täyteen elämää – elämää, joka alkaisi juuri nyt.
- Taharon, Johanneskin sanoo vihdoin, sen ääni on vakaa ja lämmin. Ensi yön minä vietän hänen sylissään. Minä nukun Johanneksen sylissä aamuun saakka, eikä kukaan herätä lypsylle.”
”Taharon” merkitsee tässä kyllä enempääkin kuin murretta. Se merkitsee ylpeyttä omasta perinnöstä ja kulttuurista ja sitäkin kirja paljon on.
”Kerran valo katoaa” jatkaa Koskiluhdan sukutarinaa, joka alkoi kirjassa ”Nopeasti piirretyt pilvet”. Hienosti tuo kirjan nimi vilahtaa tämänkin kirjan tekstissä. Kirja käsittää aikajakson heinäkuusta 1941 lokakuuhun 1944. Eli raskaan jatkosodan ajan. Kirja on tarina Koskiluhdan perheestä ja erityisesti se on Kertun tarina, mutta kuvaa hienosti ja kaunistelematta kotirintaman elämää niukkuuksineen ja sankarihautajaisineen. Kirja ei mässäille suruilla tai vaikeuksilla, vaikka ne ovat kaiken aikaa läsnä. Kirja on ennen kaikkea selviytymistarina, arjen kuvaus ja siinä uskomattoman kauniisti ja lämpimästi kirjoitettu. Välillä tuntui siltä, että saisiko vaikeista ajoista näin kauniisti kirjoittaakaan, mutta saahan sitä ja oikeastaan pitäisikin. Emmehän me jaksa jatkaa elämäämme katkeruuden ja surun kautta, vaan niiden kauniiden hetkien ja muistojen kautta, joita elämässä on.
Kaunein jakso kirjassa on Kertun rakkaustarina tai oikeastaan rakkaustarinat. En kerro tästä enempää sillä noiden jaksojen lukeminen on niin koskettavaa ja sykähdyttävää, että se pitää kokea. Kertun ja Johanneksen tarina kuvataan pääosin kirjeiden kautta ja on uskomatonta, miten noiden kirjeiden arkisiinkin sanoihin on saatu ladattua niin paljon tunnetta ja lämpöä, että rakkaustarina on kauneimpia lukemiani.
Kotirintaman elämään liittyy myös kuvaus sotavankien käyttämisestä työvoimana. Tällaiset komennukset olivat monelle sotavangille pelastus, sillä kuolleisuus suomalaisilla vankileireillä oli suurta. Hyvin usein suhteet sotavankien ja isäntien välillä muodostuivat hyvin luottamuksellisiksi ja kunnioittaviksikin ja juuri tällaisesta suhteesta kirjassakin kerrotaan, ja juuri tällä hetkellä tuo kuvaus on tärkeää. On hyvin vaarallista, jos tavallisetkin ihmiset syyllistetään perusteettoman ja rikollisenkin sodan takia. Tällaisessa syyllistämisessä pitäisi olla varovaisia, sillä ihmisten keskinäisen ymmärtämisen ja arvostamisen kautta tulevaisuuskin rakentuu oikeaksi. Kirjan kuvaus Koskiluhdan sotavangeista on ollut todellisuutta usealla paikkakunnalla. Mm. Inkoossa toimii kesäkahvila ”Kafe Ivan & Alexander”, joka on nimetty siellä olleiden sotavankien kunniaksi. He saavuttivat ihmisten arvostuksen ja olisivat halunneet jäädäkin Suomeen sodan jälkeen. Minusta tämä työssä olleiden sotavankien kuvaus on tärkeä osa kotirintaman elämää ja on tärkeä osa kirjaa.
Tämä on uskomattoman kauniisti ja koskettavasti kirjoitettu kirja Suomelle vaikeasta jatkosodan ajasta. Samalla se on kunnianosoitus kotirintaman naisille siitä uskomattomasta työstä minkä he tekivät maansa hyväksi. Tämä on myös kauneimpia rakkaustarinoita joita olen lukenut. Se on myös kuvaus siitä, kuinka ihmisten välillä tuki ja osanotto voi välittyä ilman sanojakin, kosketuksen tai vaikka vain hiljaisuuden kautta. Osaisimmepa vain tulkita ja havaita sen nykyistä paremmin. Kerrassaan upea kirja.
