Marisha Rasi-Koskinen: ”REC”
Kustantamo S&S 2020
647 sivua
” En päivääkään vaihtaisi pois
Vaik' tuskaakin menneessä ois
Sen kautta oon kasvanut ymmärtämään
Vihdoinkin kaiken tään”
Lauluhan on Tapio Rautavaaran ”En päivääkään vaihtaisi pois”, sanat Vexi Salmi. (Laulusta on myös toinen versio, jonka sanat ovat Juha Vainion). Vaikka ei ehkä voikaan sanoa, että kirja on ”kaunis” perinteisessä mielessä, on se sitä, ohjatessaan katsomaan maailmaa uudella tavalla.
Ensimmäisten kymmenten sivujen jälkeen minulle tuli tästä kirjasta samanlainen tunne kuin Donna Tartt:n ensimmäisistä romaaneista. Ei siksi, että kirjoissa oli muodollisia tai juonellisia yhtäläisyyksiä vaan siksi, että ne synnyttävät samanlaisen odottavan jännitteen, vähän painostavankin tunnelman.
Jännite tulee siitä, että paljon tapahtuu lukijan mielessä. Monia asioita katsotaan uudella tavalla niin, ettei lukijalla ole välttämättä valmista kaavaa tapahtumien tulkitsemiselle. Monia asioita katsotaan uudella tavalla tai uudesta näkökulmasta.
Kirjan kuvaukset liittyvät hyvin usein valokuvaukseen tai oikeampaa olisi sanoa visuaalisuuteen. Ei ainoastaan siihen miten asiat nähdään, vaan myös siihen miten nähty tulkitaan. Tämä onkin kirjan tärkeä oivallus ja panee lukijankin pohtimaan näyttävätkö elämä ja tapahtumat erilaisilta, kun niitä katsoo visuaalisten lasien läpi. Eikä katso kuvaa tai tapahtumaa pelkästään itsestäänselvyyksien kautta, vaan keskittyy myös yksityiskohtiin. Ainakin tällainen tarkastelu nostaa esille uusia mielenkiintoisia piirteitä tapahtumissa ja ihmisissä. Tämä korostuu kirjassa monessa kohtaa, jolloin tapahtumien kulku ja niiden kehitys nähdään useiden eri ihmisten ja eri aikaan ottamien kuvien tai valvontakameranauhojen kautta.
Kirjassa on ”huoneita”, joiden merkitystä selvitellään kirjan keskivaiheilla. Niillä tarkoitetaan mm. maailmaa, jonka muutamat ihmiset yhdessä rakentavat ympärilleen, heidän maailmaansa. Kirjassa tällainen muodostuu mm. Lucasin ja Colen ympärille. Tulkitsisin huoneen myös tiettyjen tapahtumien tai asioiden tapahtumahorisontiksi, jossa siihen liittyvien kuvien tai äänien perusteella tapahtuma tuodaan koettavaksi. Huoneet ovat myös kirjan rakennetta ja kulkua ohjaavia ja toimivat hienosti ja sykähdyttävästi.
Kaiken muun ohella kirja on myös kertomus ystävyydestä ja hyväksikäytöstä ja toisaalta myös näiden kahden rajapinnasta. Siitä kuinka ystävyys voi muuttua hyväksikäytöksi ja ehkä myös riippuvuudeksi. Aivan samalla tavalla se on myös kertomus todellisuuden ja kuvitellun sekoittumisesta.
Yksi olennainen asia on myös pohdinta taiteen rajoista. Miten pitkälle taiteen nimissä voidaan mennä. Voidaanko tuettua itsemurhaa osana taiteellista esitystä pitää hyväksyttävänä. Tämä on asia, jonka lähelle arkielämässäkin usein tullaan ja kirjassa tämän asian pohtiminen tuodaan lukijan iholle.
Kirja jakaantuu tavallaan kahteen osaan ja kahteen kerrokseen ja ”Huoneisiin” ja ”Saleihin”. Kun huoneet kertovat Lucaksen ja Colen tarinaa, tuovat salit mukaan sellaisia käsitteitä kuin ”Lorenzin attraktori”, ”Mӧbiuksen nauha” ja ”Fibonaccin sarja”. Lorenzin attraktori liittyy kaaosteoriaan, josta tutuin on teoria perhosvaikutuksesta. Se tarkoittaa sitä, että pienelläkin vaikutuksella alussa voi olla suuri vaikutus lopputulokseen. Fibonaccin sarja tarkoittaa lukujonoa joka määrittelee mm. kultaisen laikkauksen suhteet ja on muutenkin perustekijänä luonnon rakenteissa. Mӧbiuksen nauha on nauha, jolla on vain yksi pinta ja yksi reuna, vaikka se visuaalisesti voikin näyttää tavalliselta nauhalta. Kappaleiden otsikoita ei kannata pelästyä, sillä tarinoiden sisältö on upea ja ainakin minun mielestäni myös otsikon mukainen. En ole varma mitä kirjoittaja on näiden otsikoiden esille nostamisella tarkoittanut, mutta minusta niihin liittyvät tarinat osoittavat, kuinka nämä teoreettiset käsitteet vaikuttavat vapaan valinnan lisäksi meidän elämäämme ja arkeemme. Tämän huomaaminen ei ratkaise ongelmiamme, mutta auttaa ymmärtämään elämää hiukan paremmin. Olen kiitollinen kirjoittajalle, että kirja pakottaa lukijan miettimään tätäkin asiaa. Mainittakoon, että kansipapereiden alla, kirjan pahvikannessa on perhoskuvio.
Kirjan jälkimmäisen osan hienoin tarina on minusta kuitenkin ” Bermudan kolmio”. Z:n kaupungissa, jota tarina kuvaa, toimii kodittomien lapsien muodostamia ryhmiä, jotka näpistelevät tarpeen mukaan. Tärkeintä on kuitenkin ryhmän yhteenkuuluvuus ja ryhmän käyttäytymissäännöt niin ulospäin, kuin ryhmän sisälläkin. Niitä tuo tarina esittelee. Minusta se kertoo myös siitä, millainen moraali ja kulttuuri näihin ryhmiin syntyy ja siinä mielessä luku on tärkeä myös meidän yhteiskuntamme kehityksen kannalta.
Kirja on runsas ja muut voivat lukea ja kokea kirjan eri tavalla. Voisin kuitenkin arvioida, ettei tämä kirja jätä ketään kylmäksi ja siihen kannattaa käyttää aika jonka se vaatii. En kerro kirjan juonesta sillä on olennaista, että yllättävyys säilyy. Kuitenkin kirjan osittain erillisetkin tarinat ja kohtalot yhdistyvät viimeisissä kappaleissa hienolla ja kokoavalla tavalla. Parhaita lukemiani kirjoja aikoihin.