Marja Kyllönen: ”Vainajaiset”
Teos 2022
350 sivua
”Vainajaiset” on Marja Kyllösen kolmas teos, joka ilmestyy yli kaksikymmentä vuotta edellisen kirjan julkaisemisen jälkeen. Tauosta huolimatta eivät kirjat kuitenkaan ole teemoiltaan tai tyyliltään kaukana toisistaan. Ne ovat kielellisesti rikkaita ja paneutuvat vahvasti ihmisten sisimpään. Kirjassaan ”Raukoilla rajoilla”, suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa (Siltala 2016) , Markku Eskelinen toteaa Marja Kyllösen ensimmäisestä kirjasta:
”Marja Kyllösen (s. 1975) esikoisromaani Lyijyuuma (1997) on yksi 1990-luvun parhaista proosaesikoisista. Siinä keskeiset ja traumaattiset aiheen (insesti) käsittely läpäisee koko romaanin sen yksilöllistä ja murteellista kieltä ja vertauksista raskasta tyyliä myöten. mikä sekä tekee fiktiivisen maailman tehokkaasti oudoksi lukemista hyvästä syystä hidastavalla tavalla että estää lukijaa ottamasta liikaa etäisyyttä fiktion maailmaan (muuten kuin lakkaamalla lukemasta).”
Eskelisen arvion voi pitkälle liittää myös tähän uusimpaan kirjaan. Monen lukijan helpotukseksi ”Vainajaiset” on kuitenkin kielellisesti helppolukuisempi ja rakenteeltaankin selkeämpi. Kirjassa olevat tummennetut pätkät, joiden on sanottu ammentavan muotoaan kansanrunoudesta, todella pysäyttävät lukemisen ja pakottavat pohtimaan juuri luettua. Minusta osa niistä on aitoja manauksia. Ainakin minulle tuli joidenkin kohdalla mieleen, että näin minäkin menisin metsään huutamaan, jos jokin asia oikein ottaa päähän. Kieli onkin kirjan vahvuus. Kun ilmiöitä ja tapahtumia kuvataan manaustyyppisillä sanoilla, niistä tulee käytännössä loitsuja, jotka lisäävät tapahtumien vaikuttavuutta. Kansanrunoudessa nämä manaukset tai loitsut rakentuvat sille pohjalle, että ilmiötä kuvataan eri kulmilta, se paljastetaan. Vähän samaan tapaan teksti toimii tässäkin kirjassa.
Minun osaltani kirja ei näissä kohdissa enää kulje kirjoitetun tekstin pohjalta, vaan sen luoman tunnelman kautta. Tämä toimii hienosti koko kirjan alueella.
En paljasta kirjan juonta tai juonia, ne ovat rankkoja mutta myös koskettavia. Vaikka tapahtumat sijoittuvat Kainuuseen ehkäpä sadan vuoden taakse, niiden perussisältö on mitä konkreettisemmin nykyaikaa. Ehkäpä siksi, että kuvaukset sijoittuvat menneisyyteen, pettymysten, syrjäytymisen, kiusaamisen ja onnen etsimisen syyt ja vaikutukset ovat selvemmin havaittavissa. Ja niin myös kaiken takana oleva pahuus, joka ulottaa otteensa kaikkeen. Minuun koskettavimmin vaikutti Hertan tarina ja se, kuinka syrjäytymisen ja kiusaamisen vastapainoksi yritetään löytää edes hetkellinen onni, jolloin edes hetkeksi voisi kokea hyväksymisen tunteen. Tarina on tältä osin mitä aidointa nykypäivää. Onneksi Hertan tarina päättyy onnellisesti, valitettavasti niin käy todellisuudessa vain harvoin.
Vaikka pahuus tietyllä tavalla hallitseekin kirjan tapahtumia, ihan alun nuoren pyyteettömän rakkauden ja tulevaisuuden toivon hetkiä lukuun ottamatta, ei sekään ole kaikkivoipainen. Kirjan loppu on kaunis, kun kirjan äiti Laimi ja hänen poikansa Veikko löytävät toisensa. Lainaan kohdan tähän:
”Veikko painoi äidin käden poskeaan vasten, se oli ahavainen mutta altis vastedes aina, ja hän tunsi, kuinka jokin olematon irtosi maailmasta ja pahat silmät ja painajaiset heidän yltään väistyivät. Ja samassa jokin, jota ei vielä ollut, tuli todeksi ja puhkesi eläväksi liekiksi heidän käsillään, yhteen liittyneissä kämmenissä kuin sydämissä.”
Siihen ”pahuus” voi vain todeta:
”Enkä se ollut minä, en milloinkaan minä.”
Kirja voitti Runeberg-palkinnon vuonna 2023. Ja on sen ansainnut. Kirja on rankka ja vaikuttava ja sen perusasiat: puhumattomuudesta johtuvat väärinymmärrykset, syrjäytyminen, pettyminen, kiusaaminen ja pahuus, ovat mitä konkreettisemmin myös nykyaikaa. Monia näistä ilmiöistä kirja kuvaa uskomattoman hyvin niiden kehittymisen ja vaikutusten kautta. Erityisen nautinnon tarjoaa kirjan tekstin omaleimaisuus ja kieli, joka perustuu niin murteeseen kuin kansanperinteeseenkin. Ajoittain tuo kieli muuttaa kirjoitetun tekstin tunteeksi. Tämä ei ole helppo kirja mutta palkitseva.