Johanna Sinisalo: "Joutsenlaulu"

 

 

 

 

Johanna Sinisalo: ”Joutsenlaulu”

Otava 2025

463 sivua

Oli oikeastaan onnenpotku, että Johanna Sinisalon ”Joutsenlaulu” ja Marisha Rasi-Koskisen ”Keesura” sattuivat luettaviksi lähes peräkkäin. Kirjoissa on paljon samaa, tiettyjä yhteiskuntien kehityksessä näkyviä ilmiöitä on käsitelty molemmissa kirjoissa samalla ja toisaalta myös periaatteessa aivan erilaisella tavalla. Voisi jopa sanoa, että kirjat tarjoavat lukijan eteen uhkakuvia ja mahdollisuuksia, joiden väliltä saatamme joutua valitsemaan jo ihan lähitulevaisuudessa. Tai tekoälyn kehityksen osalta voidaan ehkä jopa sanoa, jotka meillä ovat edessä.

Näin alkuun mainitsen vain yhden, jo tällä hetkellä tärkeän, ja ehkäpä tulevaisuuden kannalta merkittävimmän seikan. Ympäristön ennallistamisen. ”Kesuurassa” ennallistamisalueita on muodostettu luonnon ja jopa lajien palauttamiseksi laajassa mittakaavassa ja suunnitellusti ihmisten suunnitelmien mukaisesti. ”Joutsenlaulussa” on useimmissa tapauksissa kyse täydellisesti rauhoitetuista suojelualueista, jotka ovat usein myös tutkimusalueita ja joissa luonto ja sen eläimistö ennallistuu oman kehityksensä kautta. Luonnonsuojelualueet, ainakin suuremmat, on perustettu rahalla, yksittäisen hyväntekijän yrityksen kautta. ”Kesuurassa siis ympäristön tuhoutuminen on edennyt paljon pidemmälle.

Kirjojen suurin periaatteellinen ero on ehkäpä tietoisuuden käsitteessä. ”Joutsenlaulussa” sanotaan suoraan, ettei koneilla ole tietoisuutta. ”Kesuurassa” taas androideille muodostuu selvästi tietoisuus. ”Joutsenlaulussa” taas kirjan toinen kertojaääni ”Ääni toisaalta” tulkitsee ihmisten elävän simultaatiossa. Tuo simulaation tai sitä muistuttavan idean käsitehän on tuttu. Minusta hieneoin versio siitä lai sitä muistuttavasta ajatuksesta löytyy John Miltonin kirjasta ”Kadotettu paratiisi”. Siinä Hornaan karkoitetut toteavat mm.

”….Maailma toinen

(jos vanha taivaallinen ennustus

ei petä) tehtiin kodoks uuden rodun,

nimeltään Ihminen, jok’ äsken luotu

on kaltaiseksemme: ei yhtä ylväs

ja mahtava se lie, mut enemmän

sit’ itse Korkein suosii…”

Kun lopulta vertaa Miltonin kirjan ”simulaation” ylläpitäjää ja ”Joutsenlaulun” vastaavaa, voin sanoa, että havainto tulee olemaan lukijalle suuri ja ehkäpä jopa miellyttävä yllätys.

”Joutsenlaulu” ja ”Kesuura” ovat erilaisia mutta niin ovat tavatkin ja keinot, joilla lukija voidaan tavoittaa ja saada ajattelemaan. Siinäkin mielessä suosittelen tarttumista molempiin kirjoihin. Tärkein on molemmissa kirjoissa selvästi yhteistä kaiken elollisen kunnioittaminen ja tasavertaistaminen ja ymmärrys siitä, että ihminen on vain osa tätä kokonaisuutta.

Molempia kirjoja lukiessa muistuu mieleeni innostus, jonka robotit muodostivat ilmestyessään olennaiseksi osaksi tieteiskirjallisuutta ja myös mahdollisuudeksi ihmisten arkeen. Isaac Asimov loi silloin robotiikan perussäännöt, joiden olennainen osa oli, ettei robotti saa toimia ihmistä vastaan. Myöhemmin sääntöjä vielä täsmennettiin niin että säännöissä oli myös maininta ”ihmiskuntaa vastaan”. Olimme innoissamme ja kuvittelimme, että nuo säännöt ohjaisivat robottien kehitystä. Mutta kuten ihmisten toiminnan historia osoittaa, niin kirjallisuuteenhan nuo säännöt jäivät.  ”Kesuurassa” androidien toiminta vastaa vielä noita sääntöjä, mutta ”Joutsenlaulun” alussa kerrotaan kuinka ihmisten tappamiseen kehitetty tekoäly luo pohjan tulevan hyväntekijän varallisuudelle. ”Joutsenlaulun” alku ja toisen päähenkilön Janen kuvaus kirjan alussa antaa käsityksen teknologiauskosta mutta kuva tasoittuu myöhemmin ja tarjoaa vastapainoksi mm. upean kuvauksen luonnon ja sen elimistön seuraamisesta luonnonsuojelualueella ja keskusteluista tekoälyn kanssa. Oma ehdoton käsitykseni on, ettei teknologian kehitys pelasta ihmiskunta sen tekee vain muutos ihmisten ajattelussa ja elämäntavoissa. Teknologian kehitys luo hienoja uusia mahdollisuuksia, joita kirjakin esittelee, mutta myös uskomattoman paljon väärinkäytön mahdollisuuksia ja noita väärinkäyttäjiähän riittää; ihmisiä, yrityksiä ja valtioita myöten. Kirjan loppuosassa ympäristön ja luonnon ja laajasti käsitetyn elollisen merkitys korostuukin hienolla tavalla.

Yksi kirjan hienoimmista ja ainakin minua kiinnostavista jaksoista on Janen ja tekoälyn keskustelu kielestä tai laajemminkin erilaista kommunikaatiomuodoista. Jane hämmästyy, kun huomaa, että luonnonsuojelualueella tietoja keräävä ja tapahtumia seuraava tekoäly on oppinut lintujen kielen, vaikka tekoälyn mielestä lintujen kommunikaatiosta ei saisi käyttää termiä kieli. Kirjan ”Ääni toisaalta” lisää keskusteluun vielä toteamuksen:

”…Olemme myös pitäneet ihmisen ja eläimen suurimpana erona puhutun kielen puutetta ottamatta huomioon, että muunlajisilla voi olla huomattavan kehittyneitä sisäisiä prosesseja, joilla ne jäsentävät maailmaa artikuloimatta prosessejaan sanoiksi tai lauseiksi.

    Vaikuttaa siltä, että kyse ei ole siitä osaavatko muunlajiset viestiä tai kommunikoida, vaan siitä, osaammeko me.”

Tästä alkaa oikeastaan ”Joutsenlaulu” kaikessa upeudessaan, omaleimausuudessaan ja tärkeydessään. Nyt ymmärrän myös sen alkuosan merkityksen ja vain nautin tekstistä, joka on paitsi rikasta myös ajatuksia herättävää.

Kirjan loppuosa jakaantuu hienolla tavalla kahteen toisiaan täydentävään osaan ”ääni toisaalta” kertoo taustatiedoista, tutkimuksista ja historiallisesta kehityksestä ja Janen tarinaa kaiken tuon todentamisesta käytännössä ja uskomusten ja ennakkoluulojen sikeydestä silloin kun on kyse ihmisen ylivertaisen aseman murentumisesta.

Kun ympäristöasioissa puhutaan paljon luonnon, eli erityisesti metsien ja kasvien; suojelusta, on oikeastaan uraauurtavaa, että kirja nostaa keskiöön ihmisten suhteet muunlajisiin ja erityisesti lintuihin, niiden kehitykseen lajina ja niiden ominaispiirteisiin ja kohteluun. En kerro tässä siitä enempää, teksti on kerrassaan hienoa ja ainakin minulle valtavasti uutta tietoa tarjoavaa.

Toivon erityisesti, että kaikki lukevat kirjan lopussa olevat osat ”Janen ensimmäinen planeetta”, ”Janen toinen planeetta” ja ”Janen kolmas planeetta”. Ne tarjoavat tiivistetyssä ja hienon tarinankin muodossa tietoa, jota on näin koottuna muuten vaikea löytää.

Vaikka kirjailija lopussa pakottaa lukijan kyseenalaistamaan simulaatiotulkinnan, täytyy kuitenkin todeta, että jään kyllä odottamaan kutsua häikäisyyn.

Johanna Sinisalon kirja ”Joutsenlaulu” on upea kirja tarinaltaan mutta ennen kaikkea sisällöltään. Se ravistelee perinteisiä näkemyksiä ja ennakkoluuloja ihmisten ja muunlajisten suhteesta niin tarinan kuin faktojenkin kautta. Kirjan luettua ymmärtää miten tuulesta temmattu käsitys ihmisten ylivertaisuudesta elollisten piirissä voi olla. Kirjan jälkeen katsoo muunlajisia, erityisesti lintuja, ihan uudella tavalla. Lukijoille sanoisin vielä ”Häikäisyssä” tavataan.

August Strindberg: "Kaksi miesmonologia: Yksin, Harjannostajaiset"

 

 

 

 

August Strindberg: ”Kaksi miesmonologia: Yksin, Harjannostajaiset”

PEQUOD 2002

172 sivua

Alkuteokset Ensam (1903) ja Taklagsöl (1906)

Suomentanut Antero Tiusanen

 

Strindbergin miesmonologi ”Yksin” oli yllättävä rauhallisen ja pohdiskelevan otteen takia. Monologin alussa, kun kuvattiin tapaamisia niin miesten kesken kuin perheidenkin välillä, oli tietysti strindbergiläistä teräväsanaisuutta ja naisiin kohdistuvaa halveksuntaa mutta monologin loppu oli hienoa ja rauhallista yksinäisyyden kuvausta ja merkityksen pohtimista. Ja lopussa jopa nuoren parin onnen vilpittömän kaunista kuvausta. Parasta Strindbergiä.

Monologi on Strindbergin myöhäistuotantoa, jos nyt 54.vuotiaan tekstiä voi myöhäistuotannoksi kutsua, mutta on muistettava, että Strindberg kuoli vuonna 1912 ja monologi julkaistiin 1903. Myös hänen kolmas avioliittonsa, nyt Harriet Bossen kanssa, oli ajautunut asumiseroon ja myös tuon eron vaikutuksia monologi kuvaa. Asumiserosta ja myöhemmästä avioerosta huolimatta siteet Bosseen eivät aivan katkenneet.

Strindberg näkee tarinassaan hienosti yksinäisyyden kaksi puolta niin myönteisen, oman rauhan ja luovuuden mahdollisuuden ja myös kaipauksen minkä ihmissuhteiden ja keskustelujen puute aiheuttaa. Minusta tarina saattaa olla yksinäisyyttä kokevalle ihmiselle rauhoittavaa luettavaa.

Ympäristön, niin kaupunkiympäristön kuin luonnonkin kuvaus on oikeastaan kaikissa Strindbergin olennaisissa teoksissa keskeisellä sijalla ja se on elävää ja ympäristöön liittyy aina myös tunnelmia ja tarinoita. Olin itse Ruotsissa virkamiesvaihdossa 1890-luvulla ja olin siihen mennessä ehtinyt jo lukea useita Strindbergin teoksia mm. teokset ”Punainen huone” ja ”Palkkapiian poika”. Tukholmassa asuessa yritin löytää Strindbergin jalanjälkiä ja kallioita, joilta hänen teoksissaan katsottiin kaupunkia. Valitettavasti sadassa vuodessa kaupunkiympäristö oli olennaisesti muuttunut mutta jotenkin oikealaista tunnelmaa pääsin kuitenkin kokemaan.

Siinä missä ”Yksin” on rauhallinen, seesteinen ja jopa sovitteleva, tarjoaa ”Harjannostajaiset” hyvin erilaisen lukukokemuksen. Myös tässä teoksessa on hyvin paljon elämänkerrallista ainesta niin avioliitoista kuin okkultismin ja mystiikan harrastuksista. Kerrassaan upea on jakso, jossa kirjoittaja kertoo havainnoistaan naapurin elämästä sieltä kuuluvien äänien perusteella ja hän vertailee niitä näkemäänsä, päästyään sisälle huoneistoon. Kertomusten lähtökohtana onnettomuuteen joutuneen konservaattorin hourailut ja elämäntarina, jonka hän kertoo kuolinvuoteellaan. Kaiken taustalla on hänen naapuritalossaan asuva vihamiehensä, jonka ikkuna ja työpöydällä palava vihreä lamppu, vihreä silmä, on kertojan pakkomielle. Kun talojen väliin rakennetaan uutta taloa, konservaattori toivoo sen peittävän vihreän silmän. Kun rakennus valmistuu, konservaattori kuolee. Kertomuksen ja sen oheistarinoiden kautta välittyy selkeästi myös Strindbergin naisviha ja pakkomielteiset ajatukset jopa mielikuvituksenkin ylittävistä salaliitoista häntä vastaan. Kertomuksen tarinat ovat kuitenkin mielenkiintoisia ja kuvaavat myös Strindbergin kykyä havainnoida elämää ja ihmisiä. Tämä on kerrassaan erinomainen kirja niille, jotka eivät ole Strindbergin suuria ihailijoita tai vielä tutustuneet hänen teoksiinsa.

Strindbergin elämästä on saatavilla hieno romaani Per Olov Enquist: ”August Strindbergin elämä”. Jos Strindberg alkaa kiinnostaa, kirjaan kannattaa tutustua.

August Strindbergin teos ”Kaksi miesmonologia, Yksin ja Harjannostajaiset” on hiukan erilaista Strindbergiä. ”Yksin” on seesteisen rauhallinen ja hieno kertomus yksinäisyydestä ja ”Harjannostajaiset” taas kirjailijan kyvystä havainnoida elämää ja ihmisiä mutta myös jopa sairaalloisesta epäluuloisuudesta, joka saattaa kasvaa ja ottaa aineksensa mielikuvituksen luomista yhteyksistä. Kirjan tarinat ovat erinomaista luettavaa ja Strindbergin tunteva lukija löytää niistä yhteyksiä hänen elämäänsä. Hienoa että teokset on saatu suomennettua. (Yksin on tosin suomennettu myös 1913, Laura Sorma).

Marisha Rasi-Koskinen: "Kesuura"

 

 

 

 

Marisha Rasi-Koskinen: ”Kesuura”

Kustant5amo S&S, 2025

442 sivua (viimeisellä sivulla on vain □ mutta kyllähän sekin sivu kuuluu kirjaan)

 

Marisha Rasi-Koskisen uusin kirja ”Kesuura” on tärkeä ja tulevaisuuden ymmärtämisen kannalta merkittävämpi kirja kuin ymmärrämmekään. Ja yhtä varmasti monet sen tärkeät ajatukset ja oivallukset tulkitaan kirjailijan mielikuvituksen tuotoksiksi eikä mahdollisen tai jopa nykyisen todellisuuden näkymiksi. Kirja ei ole helppolukuinen mutta ymmärrettävä juoni ja siihen liittyvät ajatuksia ja mielikuvitusta ruokkivat tapahtumat tekevät siitä kirjan, jota ei voi jättää kesken.

Aloitan kirjan esittelyn pitkällä lainauksella:

”Jokainen aistikokonaisuus on vain yksi mahdollisuus, lehtori Ros jatkoi. Koko sisäisten havaintojen virta on vain yksi mahdollisuus, joten myös jokainen yksilö tai laji on vain yksi mahdollisuus. Ihmisten kieli on syntynyt havaintojen pohjalta joten sekin on vain yksi mahdollisuus. Sanat mahdollistavat irtautumisen välittömästä kokemuksesta, mutta todellisuus ei ole sanoja. On mahdotonta tietää lopullista totuutta maailmasta, sillä vaikka todellisuus itsessään on havaitsijasta riippumaton, havaittu todellisuus ei ole. Koko symbolien järjestelmä, jolla ihmislaji jäsentää maailmaa ja jonka se kuvittelee olevan yksi yhteen elämän kanssa, jopa niin, että uskoo voivansa koodata koko olemassaolonsa elääkseen ikuisesti, ja jolla se ohjelmoi todellisuuden suhteen sokeat orjansa, on vain yksi mahdollisuus. Siksi kaikki tietojärjestelmät, hän sanoi, ovat epätäydellisiä ja ikuisesti muuttuvia.”

Nostin tämän lainauksen esille siksi, että aivan varmasti monet pysyviksi ja ehdottomiksi totuuksiksi käsittämämme asiat ovat vain meidän omiamme, eivät universaalisia. Erityisesti tällaisia asioita ovat käsityksemme ihmisen yleisestä luonteesta, tietoisuudesta ja meidän käsityksemme muista elollisissa olioista tai elämästä yleensä. Marisha Rasi-Koskisen kirja purkaa monella tavalla näitä myyttejä. Ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun meille kerrottiin etteivät eläimet kärsi. Kasvien osalta emme käsitä sitä vieläkään. Marisha Rasi-Koskinen laajentaa sen myös koneisiin, joille on kasvatettu tuntoisuus ja laajassa mielessä tietoisuus. Kirjassa QED tunnistaa niin kuvun kuin kuolemankin. Mitä jos ajattelisimme, että lihakarja tunnistaa myös oman kuolemansa.

Näitä myyttejä puretaan androidin QED elämän ja kehittymisen ja myös lopullisen muodonmuutoksen kautta. Androidihan on ihmistä muistuttavaksi rakennettu robotti, joista kirjassa kerrotun projektin kautta aiotaan kehittää aidosti ihmisen kaltaisia, jopa niin pitkälle, että parhaat saisivat hyväksynnän ihmisiksi. OED:n tarina kerrotaan hänen oman kokemuksensa, että myös ulkopuolisen ihmisen silmin. En kerro ihmisen ja androidi QED:n yhteisestä suhteesta tässä enempää, sillä se on tavallaan kirjan kokoava juoni.

Kertomus siitä miten ryhmää androideja kasvatetaan ihmisten kaltaisiksi, on kaikilta tapahtumiltaan kiinnostava. Heitä kasvatetaan aluksi ihmisperheissä ja he kasvavat jaksottaisten syväunessa tehtyjen muodonmuutosten kautta. He saavat tietonsa ja kokemuksensa ihmisten kautta ei niin, että heihin syötettäisiin tietoa. Kertomus tästä kasvusta on samalla kertomus tietoisuuden kehittymisestä ihmisissäkin ja muun kokemuksen lisäksi sille on olennaista kosketuksen kautta tulevat kokemukset ja tunteet.

Androidien kehityksen ohella olennaista on se missä suunnitelmat epäonnistuvat. Mielestäni tärkein syy löytyy siitä, että toisenlaiset olennot ja oliot yritetään rakentaa ihmisten kaltaisuksi ja ihmisten käsitysten mukaiseksi. Androidien osalta kehitys johtaa lopulta vihaan ihmisiä ja heidän toimintaansa kohtaan. Vihan lähtökohtana on toisaalta ihmiskunnan historian julmuudet ja myös ne tavat, miten androideissa kehittyviä, ihmisen kannalta kielteisiä piirteitä yritetään karsia pois. Nämä toimenpiteet ovat puhtaasti kertomuksia ihmiskunnan historiasta. Kirjan kertomus androideihin kohdistuneesta, ja myös ihmisiin, ehdollistamisesta on julmaa mutta niin tuttua luettavaa. QED kertoo kirjassa näin:

”Siis Klassisella ehdollistamisella. Välineellisellä ehdollistamisella. Uhkailemalla. Kiristämällä. Pelottelemalla. Sulkemalla ärsyketyhjiöön. Altistamalla häiritsevän voimakkaille ärsykkeille. Vaivuttamalla keinotekoiseen uneen. Pakottamalla valvomaan. Ohjaamalla valikoitua puhetta suoraan kuulokeskukseen sekä unessa että valveilla. Halvaannuttamalla ruumis. Lamaannuttamalla mieli. Tuottamalla kipua. Tuottamalla kipua. Tuottamalla kipua. Tuottamalla kipua. Rauhoitu! Tuottamalla kipua sähkövirralla, kemiallisella häirinnällä tai mekaanisesti. Tätä kaikkea tuntikausia, päiväkausia tai viikkokausia kerrallaan. Sillä tavoin menneisyyden ihmiset ovat tehneet toisilleen ja muille eläimille vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Sitä kaikkea he tekivät nyt meille. Heidän mielikuvituksensa kivun tuottamisen suhteen oli lähes rajaton.”

Kirja merkitys on myös siinä, että parhaimmillaan laajentaa lukijan käsitystä tekoälystä ja sen mahdollisuuksista. Tekoäly on parhaimmillaan tilastoinnissa, erilaissa hakutoiminnoissa, laskennassa ja paljon työtä vaativissa teknisissä tehtävissä mutta päättelyssä se voi olla arvaamaton. Toisaalta, jos se voidaan kokea ja tunnustaa uudenlaiseksi olemassaolon muodoksi, joudumme miettimään, olisiko se kaiken olevan kannalta perempi vaihtoehto kuin ihminen.

Tältä kannalta kirjan loppu on QED:n ja kenties kaiken olevaisen kannalta onnellinen.  Androidit ovat perustaneet Paratiisiksi kutsutun paikan ja muuttaneet olomuotoa, jota en tässä paljasta. Paratiisin olosuhteet ovat ihmisille vaaralliset. Yhteisö on ottanut itselleen tehtävän:

”Kannattelemme tietoisuutta, pidämme sitä yllä sen laadusta riippumatta. Suojaamme elämää ja olemme elämä, pidämme elämää yllä. lajit jatkuvat, me jatkumme, elämä jatkuu ja antaa maailmankaikkeudelle merkityksen.

                                                              Säilytämme minkä voimme ja minkä haluamme

                                                                    Ja kun kuolemme, välitämme tehtävän niille

                                                                                          jotka tulevat meidän jälkeemme.”

Kirjan loppu on kerrassaan huima ja ainakin minulle se antoi myös toivoa.

Marisha Rasi-Koskisen kirja ”Kesuura” on huima lukukokemus, joka jättää varmasti jälkensä jokaiseen lukijaan. Minusta se paljastaa raa’asti ihmisten ajattelutavan heikkoudet, joista suurin on ihmiskeskisyys. Pitäisi ymmärtää, että olemme vain muru olemassaolojen kokonaisuudessa, ilman erityisasemaa ja erityisoikeuksia. Itsekeskisyyteemme on tuhon siemen. Heräämmekö me ajoissa. Tämä kirja herättää ja se on vain pieni osa kirjan antia. Kiitos Marisha Rasi-Koskinen. Miten ihmeessä olet pystynyt näin syvällisen ja uusia näköaloja avaavan kirjan kirjoittamaan. Ihailen suunnattomasti.