Sivupiiri: "Polku"

 

 

 

Sivupiiri: ”Polku”, novelleja, jotka vievät perille – tai ainakin matkalle

BoD, Books on Demand 2025

Julkaisija Sivupiiri Porvoo

196 sivua

Kirjoittajat: A. Lund, Eija Seppänen, Erika Lanz, Hanna Oittinen, Heidi Krogerus, Irma Jäähavu, Jussi Jääskeläinen, Mari Pajas, Marianne Hynninen, Nina Nybacka-Salmela, Nora Helsinki, Pauliina Tammilaakso, Riikka Anttila, Sanelma Vainio

Kansi: Nora Helsinki ja Jussi Jääskeläinen

 

Sivupiiri on porvoolainen kirjoittajaryhmä, joka on julkaissut kolme novellikokoelma ”Marras” (2023), ”Silta” (2024) ja uusin ”Polku” (2025). Kirjoittajaryhmäläisiä yhdistää rakkaus kirjallisuuteen ja halu kokeilla omia kykyjään kirjallisuuden saralla.  Ryhmäläiset haastavat itseään ja toisiaan eteenpäin ja sitä tukee ryhmäläisten erilainen tausta niin ammatillisen kuin taiteellisenkin suuntautumisen osalta. Ryhmän julkaisemat teokset ovat kaikki olleet kiinnostavia, omaperäisiä ja hyviä. Tällainen työskentelytapa ja työympäristö on olennainen tuki kirjailijan uralle aikoville. Tästäkin ryhmästä tuolle tielle etenee vielä useita.

Uusin teos ”Polku” on erinomainen, yllättävä ja ajatuksia herättävä. Toivoisin sen löytyvän monen kirjallisuuden harrastajan lukulistalta. Kirja sisältää tarinoita niin fyysisen polun varrelta, kokemuksia, havaintoja ja ajatuksia. Ne kertovat myös ratkaisuista, joilla elämän suunta muuttuu, valitaan uusi polku ja elämäntapa, haarautuvista poluista ja tilanteista kun mikään ei ole entisensä.

Kirja alkaa Nora Helsingin novellilla ”Jättiläinen”.  Teksti on uskomattoman kaunista ja siinä yhdistyvät elämän tarjoamat kokemukset, tunteet, luonnon kauneus ja omat kuvitelmat yhdeksi todellisuudeksi, johon ne kaikki mahtuvat. Novelli on myös aikamatka nuoruudesta aikuisuuteen, jossa aiemmat kokemukset ja kaiken kattava toivo vie elämää eteenpäin. Lukukokemus oli rauhoittava ja kaunis.

Irma Jäähavun novelli ”Tuudi frudi” on uskomattoman aidon tuntuinen kuvaus teiniperheen arjesta, joskus minun nuoruuteni jälkimainingeissa.  Minusta siinä irvaillaan vanhemmille, jotka jo silloinkin olivat valovuosia nuorison kokemusmaailmaa perässä. Vanhemmat eivät ole näkevinään todellisuutta, jonka nuoriso on tajunnut jo ajat sitten. Tämän minun tulkintani lisäksi tarina on luonteva ja hauska.

Marianne Hynnisellä on kirjassa kolme hienoa novellia, jotka kaikki ovat hyvin erilaisia. Ne ovat upeasti kirjoitettuja ja yksittäisten tarinoiden lisäksi ne vievät lukijan ajatukset laajempiin kokonaisuuksiin.

Ensimmäinen novelli on nimeltään ”Ei mitään puhuttavaa”. Se kuvaa metsästysonnettomuuden vaikutuksia nuoreen ja vanhempaan ihmiseen.  Nuori kokee aitoa syyllisyyttä ja tuskaa, kun taas vanhemman tavoitteena on peitellä tapahtunutta. Tämä ero luo tarinalle jännitteen, mutta pakottaa myös lukijan ajattelemaan sitä, mikä ja millainen on se kehitys, joka muuttaa ihmisen ajattelua ja tapaa kokea asioita noin erilaisella tavalla.

Toinen novelli on ”Kevon kutkutus”. Se on kerrassaan upea kuvaus patikkaretkestä Lapin maisemissa. Kerronnassa yhdistyvät hienosti Lapin luonnon kuvaus ja patikoinnin synnyttämät ja myös arjesta mukaan tulleet ajatukset. Kun patikointiin liittyy miespuolinen seuralainen, koskettelevat ajatukset myös parisuhteeseen liittyviä ongelmia. Retken kokemukset ja patikkaretkestä johtuva elämän aitous osittavat novellissa selvästi Tinder-tyyppisten palvelujen keinotekoisuuden ja onttouden. Näiden asioiden pohtiminen patikkaretken kautta on erinomainen idea ja se toimii. Väkisinkin tästä novellista tuli mieleen Saul Bellow:n kirja ”Augie Marchin kiemurat” (Tammi 1975), jossa Augien ja Thean rakkaus kuolee, kun arjen elämän yhteys katoaa.

Kolmas novelli ”Pirtupolku” on kirjan ehdottomia helmiä. Kiinnostavasti ja hauskasti kirjoitettu ja historiallisesti tarkka kuvaus pirtukaupasta. Lähinnä pirtun jakeluun liittyvistä taustatekijöistä.  Novellin alussa paikkakunnan opettajana toimiva ja raittiusyhdistyksessä toimiva nuori nainen joutuu korvaamaan sairastunutta isäänsä jakelijana. Isä on hankkinut rahaa mm. lastensa kouluttamiseen jakamalla pirtua. Toiminnan kuvaus on historiallisesti tarkkaa pukuja ja pirtuastioita myöten. Se kertoo pirtukaupan taloudellisesta merkityksestä ja siitä, miten asiakkaina oli niin herroja kuin narrejakin. Nautinnollista tekstiä ja mukana on vielä hieno tietoisku kieltolaista sen kumoamisesta.

Pirtukaupasta kiinnostuneille voin suositella myös Kari Wikholmin kirjaa ”Pirtun tie, Rutt 96” (BoD. 2021). Myös se kertoo vähän toisenlaisen tarinan pirtukaupasta Tammisaaren alueella.

Hanna Oittisen ”En tästä itseäni millään irti saa” on nerokkaasti laadittu teksti suomalaisten iskelmien sanoituksista. Teksti tukee hienosti kirjan polku-teemaa ja toisaalta kuvaa myös suomalaisten kaihoutta ja luontosuhdetta. Monet tekstin lauseet jäävät mieleen soimaan.

Hanna Oittisen toinen novelli ”Dilemma” on minusta enemmänkin kokeilu, jossa kokeillaan miten teksti ajoittain jakaantuu kahdeksi ja välillä ja lopussa taas yhdistyy samaksi. Kirjassa kokeilu onnistuu hienosti ja kuvaa, miten saman tapahtuman tai ilmiön käsittely ja vaikutukset voivat erota toisistaan. Lähes kaikista asioista saamme ristiriitaisia tietoja, ja tulkinnat näistä asioista alkavat kulkea omia polkujaan. Tuota menettelytapaa kannattaisi jokaisen kokeilla omassa elämässäkin, sillä se paljastaa niin asioista kuin osallistujistakin uusia puolia. Se onnistuu hankkimalla asioista monipuolista tietoa eri lähteistä.  Kiitän ideasta ja varastan sen käyttöön tarpeen mukaan. Tietysti salaa.

Pauliina Tammilaakson ”Askel” on runomuotoinen kuvaus niistä havainnoista ja tunnelmista, joita syntyy liikkuessa luonnossa. Monet säkeet ovat oikeastaan aforismeja ja lainaan tähän yhden säkeen:

”Vierelleni astuu askel

Ei oma ei vieras,

         vain varjo”

Luin runon mielelläni juuri säkeittäin. Silloin sen pystyi parhaiten yhdistämään omiin kokemuksiin ja kokemaan luonnossa liikkumisen tunnelman.

Eija Seppäsen ”Hiljaisuuden retriitti” on kerrassaan riemastuttava tarina, vaikka kaikki tapahtumat ovat aivan muuta kuin päähenkilön haaveilema hiljaisuuden retriitti. Mutta juuri tästä ristiriidasta nouseekin se kaikkein tärkein eli lopputoteamus:

”Opin että rakastan hiljaisuutta ja rauhaa vain pieninä annoksina”

Ja esiintyyhän tarinassa myös Mikko, K-kauppias Mikkelistä. Moneen ehtivä. Vieläkin hykertelen, kun muistelen tarinaa.

Riikka Anttilan ”Pullakahvit” tarinaa voisi hyvin kutsua pullantuoksuiseksi. Ja sellainen se onkin, hyvin sympaattinen ja lämminhenkinen, mutta tarinan takaa löytyy myös yksinäisyys. Yksinäisyyttä kokevat uskomattoman monet ihmiset, kun läheiset katoavat ympäriltä. Vanhemmat kuolevat ja nuoremmilla ei ole aikaa pitää yhteyttä. Riitojen tai väärinkäsitysten takia tärkeätkin suhteet katkeavat. Yksinäisyyttä on vaikea tunnustaa, eikä sitä tunnisteta. Tämä on teksti, joka panee kauniilla tavalla ajattelemaan. Kiitos siitä.

Jussi Jääskeläisen ”Virkistävä virta” on tavallaan tilinteko eletystä elämästä. Teksti on tärkeä, koska siinä esitetyt ajatukset pitäisi ajatella ennen kuin on liian myöhäistä. Tekstissä on kohta, jonka haluan lainata tähän:

”...Olin ollut äärimmäisen rohkea tekemään pahaa, mutta todellista rohkeutta näyttää rakkautta minulla ei ollut. Ja mitä enemmän olin kuunnellut narrin säveliä sitä syvemmälle olin kätkenyt tuon pojan. Ja sitä suurempi tyhjyys oli vallannut minut.”

Oliko novellin loppu kuitenkin enemmän luovuttamista kuin muutosta? Tätä jäin miettimään. Ajattelemaan teksti pakottaa.

Sanelma Vainion ”Pesä” on novelli, joka koskettaa tällä hetkellä kasvavaa määrää ihmisiä. Synnyinkoti on kaukana. Usein tyhjillään ja se lähinnä vain aiheuttaa kustannuksia. Harvalla on niin onnellinen tilanne kuin minulla, joka sisarusteni kanssa pidämme synnyinkotimme asuttavana ja yhteisenä kokoontumispaikkana. Novelli kertoo siitä yleisemmästä vaihtoehdosta: koti, jossa on kasvanut ja josta on elämän varhaisimmat muistot, täytyy jättää. Voisiko tuota kaipausta rauhoittaa edes ajatus, että se jää edes kodiksi hiiriperheelle. ja riittääkö unohtamiseen, kun tuuli peittää jalanjäljet joskus niin tärkeällä kotitiellä. Haikean kaunis tarina.

A.Lund:n ”Kirje” on hurmaava hienosti kirjoitettu tarina. Jos jostakin elokuvasta haluaisin lukea selityksen, haluaisin tehdä sen juuri tämänlaisesta tekstistä. Teksti rakentuu kuviteltuun tapaamiseen ”Postimies soittaa aina kahdesti” päähenkilön Jessica Langen kanssa, jolla on suomalaisia sukujuuria. Kirjoittaja keskustelee tekstissä Jessica Langen esittämän Coran kanssa ja tämä keskustelu selvittää minulle elokuvan juonta paremmin, kuin itse olen siitä useammallakaan katselukerralla saanut selville. Kiinnostava ja hieno kirjoitus.

Erika Lanzilla on kirjassa kaksi hyvin erilaista tarinaa. ”Toinen risteys” edustaa lähinnä kauhugenreä ja on siitä pitäville hyvin omaperäinen ja hienosti kirjoitettu. Pidin erityisesti siinä olevasta kilpailun ja ystävyyden välisten suhteiden tasapainoilusta mutta muuten kauhuelementti on minulle liikaa. Se on kuitenkin taitavaa ja intensiivistä tekstiä.

Toinen novelli ”Kahvista ja tarinoista” on sen sijaan yksi kirjan helmistä. Jokainen kirjoista ja kirjoittamisesta pitävä rakastuu siihen ja tunnistaa siitä itsensä. Lainaan tähän pätkän:

”Tarina syntyy pala palalta. Olen kirjoittanut ideoita ylös. Suttaan, kirjoitan uudelleen, ja suttaan taas. Piirrän nuolia henkilöiden välille. Joko yksi- tai kaksisuuntaisia. Kirjoitan lyhyitä selitteitä. Karttoja, pohjapiirustuksia, aikajanoja. Koneella kirjoitettuja tulostettuja sivuja on kiinnitetty klemmarilla vihkon sivujen väliin. Käsialani on aina ollut suttuinen, ja se on sitä edelleen. Hymyilen itsekseni, kun lasken kuulakärkikynän pöydälle ja hörppään jäähtynyttä kahvia.”

Tuossa tekstissä on ”hymyilen” tärkeintä ja minusta koko novelli on mitä mahtavin teksti kaikille niille, jotka haluavat purkaa luovuuttaan kirjoittamalla. Ja tärkein lause on vielä tulossa:

”Hän haluaa kirjoittaa. Ja niin hän tekee.”

Kiitos tästä novellista, kirjoitan ja hörppään kuksasta jo jäähtynyttä kahvia.

Heidi Krogeruksen novelli ”Syvässä virrassa” on myös yksi tämän kokoelman helmistä. Teksti on uskomattoman intensiivistä ja pitää lukijan otteessaan. Minä luin tekstin henkeä pidätellen. En pidä kauhuun perustuvista teksteistä, mutta tässä intensiivisyys rakentui enemmän yllätyksellisyyden ja tuntemattoman varaan. Sitä tasapainotti sopivalla tavalla myös hyvä ja toivo ja mahdollisuus. Intensiivisyys muodostui enemmänkin siitä, miten teksti vaikutti tunteisiin ja sitä on vaikea selittää. Sen salaisuus on kirjoittajan taidossa. Olisin vain kaivannut jotenkin selvempää ja onnellista loppuratkaisua, jotta intensiivinen lukukokemus lukijalta purkautuisi helpotuksen huokaukseen. Toivo, jota höyhen kuvaa ei minulle aivan riittänyt. Kerrassaan hieno teksti. Se tuntuu vieläkin mielessä, kun sitä ajattelen.

Nina Nybacka-Salmelan novelli ”Täällä ei lasketa” on mukavan yllätyksellinen ja kuvaa oikeastaan itseriittoisen ja taloudellisesti hyvin toimeentulevan ihmisen törmäämistä sellaisen elämän todellisuuteen, jossa ei selviäisi yksin rahan ja aseman turvin. Tässä elämässä todellakin liian monien pitäisi joutua oravien syötettäväksi, jotta todellisuus tulisi näkyviin. Novellissa niin käy ja siitä olen iloinen. Kiitos hienosta ideasta kuvata maailman ilmiöitä.

Mari Pajas: ”Camino”. Novelli muodostuu päiväkirjamerkinnöistä Camino de Santiagon pyhiinvaellusreitin kulkemisen ajalta. Merkinnät ovat hyvin kiteytettyjä ja päivittäisiä ja kuvaavat hienosti niitä ajatuksia, joita matkan aikana tulee pohdittua. Merkinnöistä käy hyvin selville miksi tuollaista reittiä kutsutaan pyhiinvaellusreitiksi, sillä pitkän kävelymatkan aikana oman elämän kysymykset tulevat tarkasti punnittua ja usein myös löydettyä ratkaisut niihin. Minusta tämä novelli antaa myös lukijalle uudenlaisia eväitä ratkaista omia ongelmiaan. Kiitos siitä.

Sivupiiri kirjoittajaryhmän uusin novellikokoelma ”Polku” on elämänmakuista ja hienoa luettavaa. Kirjan teemana on ”Polku”, joka teksteissä merkitsee luonnossa liikkumiseen liittyviä kokemuksia tai elämänpolun kokemuksia tai muutoksia siinä. Novellit ovat hienosti kirjoitettuja ja yllättäviä ja aihepiiri koskettaa jokaista. Tämä kirja oli todella nautinnollinen lukukokemus.

 

Marjo Niemi: "Pienen budjetin sotaelokuva"

 

 

 

 

Marjo Niemi: ”Pienen budjetin sotaelokuva”

TEOS 2025

245 sivua

 

Marjo Niemi kirjoittaa omanlaisellaan tyylillään, joka on omaleimaista ja väkevää ja jossa rankat asiat tuodaan huumorin kautta helpommin lukijan omaksuttavaksi. Oikeastaan hänen tyylinsä näkyy jo kirjan nimessä. ”Pienen budjetin sotaelokuva” ei ole sotaelokuva, vaikka se sisältää raunioita, poltettuja siltoja, tuskallisia kokemuksia ja muistoja, vaan kertomus kotiinpaluusta, jossa kaikki tuo vyöryy palajan mieleen. Marjo Niemen kirjoitustyyli tiivistä. Jokainen kappale voi sisältää tiivistettynä kokonaisen tarinan. Minä ainakin pidin tuosta tavasta kirjoittaa. Tiivistetyt pätkät herättävät ajattelemaan.

Kirjan ymmärtämiseksi on huomattava, että kirjassa on kaksi kertojaa. Kotiinpalaaja ja hänen mielensä se osa, joka on jätetty kotipaikkakunnalle.  Vaikka kotiinpalaaja onkin aikanaan käytännössä paennut kotipaikkakunnaltaan vähättelyn ja arvottomuuden tunteen takia, ei ihminen koskaan voi täysin irrota synnyinseudustaan ja syntymäkodistaan. Sillat voidaan polttaa, niin kuin sodissa tehdään, mutta mielen sillat eivät katoa niin helposti.

Valtaosassa kirjoja kotiinpaluusta kerrotaan onnellisena kokemuksena, jolloin kauniit muistot palaavat mieleen. Marjo Nimen kirjassa taas muistot ovat ahdistavia ja kotiin palatessa se mielen osa, joka jäi sidoksiin kotipaikkakuntaan, pyrkii ottamaan vallan. Kirjan alkuosassa kotipaikkakunnalle jäänyt mielen osa kommentoi kotiinpalaajan matkaa linja-autoasemalta vanhaan kotiin kerrassaan herkullisella tavalla. Myöhemmin muistikuvien vaikutus alkaa kuitenkin tuntua ahdistavalta.

Kirjan olennainen sisältö onkin, kotoaan aikanaan paennen, kotiinpalaajan, mielessä käytävä taistelu, jossa vastakkain ovat kotiin jäämiseen liittyvät ja toisaalta itsenäistymiseen ja tarpeeseen vapautua ahdistuksesta ja vähättelystä, jotka johtivat pakenemiseen, liittyvät tunteet. Tämä taistelu on kirjassa kuvattu hienolla, usein vertauskuvallisella tavalla. Mielen toinen osa haluaa paluuta entiseen ”yhdessä jälleen, yhtä” ja toinen osa vapautua lopullisesti entisen taakasta.

Tämän taistelun ohessa kirja kuvaa hienosti suvun perinteiden jatkumista siten, että usein seuraava sukupolvi on aiempien perinteiden vankina.  Tästä syystä kotiinpalaajan isäkin oli osin niitä tunnistamatta suvussa vallinneiden käytäntöjen vanki, joista merkittävimpiä oli tyttöjen vähättely ja pitäminen heitä arvottomina. Kotiinpalaaja on aikanaan kokenut, että on samaistumassa tuohon perinteeseen ja nähnyt pakenemisen vaihtoehtona.

Kotiinpalaajan ongelmin ohella kirja kuvaa hienosti entisen teollisuuspaikkakunnan kuihtumista ja sen vaikutusta paikallisten asukkaiden elämään. Kirjan mukainen tilanne on kasvavassa määrin eri puolilla Suomea ja sen esille tuominen on ihmisten elinmahdollisuuksien säilyttämisen kannalta tärkeää. Se miten vähän syrjäseutujen ihmisten eduista välitetään, nähdään mm. Sote-uudistuksen yhteydessä.

Kirja päättyy mielestäni ilman ratkaisua. Seurauksena on uusi pako, mutta vaikka kaikki sillat takana palaisivatkin, voivatko mielen sillat kuitenkaan tuhoutua. Vai tarkoittaako kirkkomaalta kirjan sisään kätketty sikiön ruumis kuitenkin alkua uudelle.

Marjo Niemen ”Pienen budjetin sotaelokuva” on tarina kaupunkiin kotiseudultaan paenneen henkilön kotiinpaluusta. Hän on paennut vähättelyjen ja arvostuksen puutteen takia ja nyt kotiin palatessa vanhat kokemukset palaavat mieleen. Kirja on mielenkiintoinen vaihtoehto kirjoille, joissa kotiinpaluu on onnellinen. Kirja on kotiinpalaajan mielen taistelu kahden tunteen. tarpeen paeta ja kotiin jäämisen, välillä ja samalla myös tarkkasilmäinen kuvaus entisen teollisuuskeskittymän rappeutumisesta. Hienosti kirjoitettu, mutta ei helppo kirja luettavaksi. Ajatuksia se kyllä herättää. Kannattaa tutustua.

Elli Salo: "Keräilijät"

 

 

 

 

Elli Salo: ”Keräilijät”

Otava 2025

206 sivua

 

Elli Salon kirja ”Keräilijät” oli ehdokkaana vuoden 2025 Finlandia palkinnon saajaksi – ja aiheesta. Kirja on helppolukuinen mutta sisällöltään painava. Helppolukuisuus johtuu osittain siitä, että kirja on kirjoitettu itseironisella tyylillä. Parhaimmillaan itseironia tekee tekstistä hauskan mutta ei kuitenkaan himmennä sanomaa, vaan tekee sen konkreettiseksi ja ymmärrettäväksi. Tässä kirjassa valittu kirjoitustapa toimii hyvin.

Kirjaa alkaa tilanteesta, jossa päähenkilö Heinin tutkimussuunnitelma, jossa kartoitettaisiin Itä-Suomen Läätteessä olevia joukkohautoja, hyväksytään ja hän matkustaa Läätteeseen. Ho hoijaa ajattelin tässä vaiheessa. Onpa kirjaan mielenkiintoinen aihe valittu. Mutta vähänpä ihmispoloinenkirjan kulusta ja kirjailijan ajatuksista tiesi. Harvoin olen lukenut kirjaa, jossa tärkeitä asioita on osattu käsitellä hauskasti, itseironisella ja samalla myös koskettavalla tavalla.

Kirja alkaa elää ja hengittää jo linja-automatkalla Läätteen kylään mutta se puhkeaa kukkaan, kun Heini kohtaa Anin, valokuvaajan ja yhteyshenkilönsä Läätteessä. Minusta kirjan yksi tärkeimpiä asioita onkin, miten se paikallisen arjen kautta osoittaa, miten arjen ilot ovat niin erilaisia perinteisellä maaseudulla ja kaupungissa asuvilla. Olisikin syytä kaikkien, ja erityisesti vallanpitäjien, miettiä, mitä merkitystä näiden eroilla ja niiden muuttumisella on ihmisille. Säädöksiä ja yhteiskunnallisia rakenteitahan kehitetään kaupunkilaisen elämäntavan ehdoilla. Kaupunkilaisympäristö on laitesidonnaista, niin ihmisten välisissä suhteissa, kuin palveluissakin. Maaseudulla ei apua saada kännyköistä, vaan yhteisöstä ja muiden ihmisten toiminnasta ja vuorovaikutuksesta. Minusta kirja onkin kaupunkilaisen (Heinin) matka laiteympäristöstä ja keinoelämästä aitoon elämään, isolla E:llä. Päähenkilö Heinin itseironinen töppäily uudessa ympäristössä tekee tottumisen ongelmat töppäilyineen helpoksi havaita ja uskoa.

Hieno esimerkki niistä eroista, miten asioita hoidetaan, on siinä, että Heino on laatinut työlleen tarkat suunnitelmat ja aikataulut, kellon tarkkuudella. Eihän se toimi maalaisympäristössä, jossa elämällä on omia konkreettisia vaatimuksiaan, ja onneksi Heinikin toteaa, että nämä aikataulut on muutettava ja lopullisesti ne taidetaan unohtaakin jonnekin paperipinojen joukkoon. Asiat kuitenkin hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla, sillä aikataululla ja menettelyllä, joka niihin olosuhteisiin sopii. Olisi ollut mukava lukea myös, miten luutnantti Lammiolle olisi käynyt vastaavassa tilanteessa. Heini sopeutuu siihen hyvin.

Läätteessä Heini, Ani ja Ljudmila, samassa parakkikylässä asuva paikkakuntalainen, jolla on kirjassa oma tarinansa, muodostavat voimayksikön, joka pitää toiminnan pyörimässä ja joiden avulla Heini tutustaa paikalliseen elämään ja perinteisiin. Kaiken takana on kuitenkin Kemppaiskaisa, vanha jo sairaalassa oleva rouva, jonka kotitaloon Ani on majoittunut. Kemppaiskaisan talo ja hänen elämäntapansa, talossa olevat tavarat, säilykepurkit, kasvimaa ja kaikkialla näkyvä elämäntapa luo alueelle ja myös tälle kolmikolle arvokkaan perinteiden ketjun, joka perinteiden lisäksi on elämisen ohjenuora. Ohjenuora, jota me kaikki oikeastaan tarvitsemme, mutta jolle kaupunkielämä ei oikein anna sijaa eikä sellaista synnytä.

Kolmikko käy tapaamassa Kemppaiskaisaa ja vaikka hän on sänkypotilas, pää on terävä kuin partaveitsi. Kirjan pätkä kolmikon ja Kemppaiskaisan tapaamisesta on upeaa luettavaa. Lainaan siitä vain pienen osan.

””Tupakille” Kemppaiskaisa sanoi. Ljudmila nousi varpaille ja kurottautui kurkistamaan Kemppaiskaisaa tämän takaa pään yli:

”Mahtaako ne päästää suo polttamaan.”

”Minä on käytännössä jo ruumis”, hän vastasi silmiä venyttäen Ljudmilalle.”

Kemppaiskaisa kertoo kolmikolle muutamia mahdollisia joukkohautojen sijainti. Nämä sijainnit eivät ole karttojen koordinaatteja, vaan elämän koordinaatteja. Esimerkiksi tällaisia:

Korvasienipaikka

Lakkasuo, jossa aina ekat kypsät marjat

Siellä missä Teeri-Matti sai sydärin passissa (?)

Isompi karpalosuo

Tämä on hieno esimerkki siitä, miten paikatkin ovat kiinni arjen elämässä, eivätkä vain tiettyjä maantieteellisiä alueita. Silloin kun me menetämme nämä, kielestämme ja arjestamme, olemme köyhtyneet paljon. Tämä kirja palauttaa niitä hienolla tavalla taas tajuntaamme ja muistoihimme.

Vieraantuminen arkielämästä, läheisistä ihmisistä ja elinympäristöstä on kaupungissa helppoa se myös muuttaa näkemystämme elämästä ja ihmisistä.

Läätteen kyläyhteisöön solahtavat niin Ani, Ljudmila kuin Kähkösen Kalevikin (kyttääjä). Syrjintä ja rasismi eivät synny kyläyhteisön arjen elämästä, vaan se tuodaan sinne ulkopuolelle. Maaseudun kohtaamisissa epäluulot karisevat helposti, mutta kaupunkiympäristössä näin ei käy. Ihmisten vuorovaikutus on hyvin vähäistä ja kapeaa.

Elli Salon ”Keräilijät” on tärkeä kirja. Itseironisella otteella se tuo esille niin ennakkoluulojamme kuin myös kaupunkilaistumisen aiheuttamia muutoksia elämäntavoissamme, ihmissuhteissamme ja arvoissamme. Lukija saattaa havaita perinteiden aidon arvon ja merkityksen ja kyseenalaistaa laitekeskisen keinoelämän ja asettaa yhteisön ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen kännykkäkontakteja tärkeämmäksi. Ainakin kirja tarjoaa tämän oivaltamiselle mainiot eväät. Kiitos kirjasta Elli Salo.