Monika Fagerholm: "Eristystila / Kapinoivia naisia"

 

 

 

 

Monika Fagerholm: ”Eristystila / Kapinoivia naisia”

Teos & Förlaget 2025

395 sivua

Alkuteos ”Döda trkten / Kvinnor i revolt” 2025

Suomentaja Hannimari Heino

 

Monika Fagerholmin uusin teos ”Eristystila / Kapinoivia naisia” on kerrassaan hieno lukukokemus ja minun ikäluokalleni nostalginenkin paluu 1970-luvun loppupuolen maailmaan ja aikuistumisen kokemuksiin. Teos on ansaitusti Finlandia-palkintoehdokkaana ja minun listoillani kärkikolmikossa.

Kirja on ensimmäinen osa kolmiosaisesta sarjasta, josta tämä ensimmäinen osa sijoittuu 1970-luvun lopulle, seuraava osa siitä noin viidentoista vuoden päähän ja kolmas nykyaikaan. Vaikka ajanjaksot ja päähenkilön Alice:n ikä ja tavoite, kehittyä lukevaksi ja kirjoittavaksi naiseksi, osuvat hyvin yhteen Monika Fagerholmin oman elämän kanssa, ei kyseessä ole omaelämänkerrallinen romaani, vaikka tietysti romaanin taustalla ovat kirjoittajan omat vaikutelmat tuosta ajasta. Kirjan lopussa olevan sitaattien ja viitteiden määrä kuitenkin kertoo myös runsaasta taustatyöstä. Kirjan tavoitteena onkin enemmän luoda kuvan tuon ajanjakson ilmapiiristä ja siihen vaikuttavista tekijöistä taiteessa ja erityisesti kirjallisuudessa.

Lukijan kannatta varata aikaa kirjan lukemiseen. Se on monitasoinen ja niin juonellisesti kuin ajallisestikin jaksot menevät päällekkäin, mutta niinhän ihmisen ajattelukin poukkoilee eikä etene suoraviivaisesti kuin juna. Sehän on oikeastaan ihmiselämän ja ajattelun rikkaus ja myös luovuuden lähde. Kirjassa saatetaan tulevista tapahtumista tarjota jo välähdyksiä, vaikka muuten niistä ei ole vielä viitteitä. Joitakin se saattaa häiritä mutta oikeastaan ne vain lisäävät tekstin kiinnostavuutta. Se on Monika Fagerholmin tapa kirjoittaa ja minä pidän siitä.

Kirjan keskiössä on 18-vuotiaan Alicen kasvutarina ja hänen kasvamisensa kirjailijaksi. Kirja ei suinkaan kuvaan aloittelevan kirjailijan tuskaa tekstin synnyttämisen kanssa, vaan sitä ympäristöä ja vaikutteita, joista kirjan teksti syntyy. Sen olennaisia osia ovat tietysti Alicen omat kokemukset, erityisesti kesä saaressa, kirjallisuus ja erityisesti keskustelut kirjoista läheisten ihmisten kanssa ja heidän kokemuksensa. Kirjassa on runsaasti viittauksia olennaisiin kirjoihin Kuten Doris Lessingin (Nobel 2007) teoksiin ja Sylvia Plath:n runouteen. Olen itse hiukan Alicea vanhempaa ikäpolvea ja samat kirjat ovat kuuluneet myös minun lukulistalleni. Onkin mielenkiintoista miten eri tavalla miehet ja naiset nuo teokset kokevat. Lukukokemukseen vaikuttaa tietysti myös sosiaalinen tausta. Alicen kokemusta ruokkivat ylemmän keskiluokan tai kulttuurisesti vahvan taustan omaavat henkilöt. Tällöin korostuvat naisasialiike, rauhantyö ja kehitysyhteistyö. Toivoisin, että lukijat tarttuisivat kirjassa mainittuihin teoksiin. Niiden vetovoima ja merkitys ei ole vuosien mittaan vähentynyt. Ja erityisesti Doris Lessingin teosten aihepiiri on koko aja kehittynyt ja laajentunut.

Kirjan kaksiosainen nimi ”Eristystila / Kapinoivia naisia” liittyy kirjaan monella tavalla. Eristystila on selli, joihin Punaisen armeijakunnan (RAF) johtajat suljettiin. Tarkempi kuvaus niistä löytyy kirjasta mutta oikeastaan sen voi ajatella kuvaavan myös yksinäisyyden tunnetta, jota Alice joutuu kokemaan. Minusta yksi kirjan olennaisia lauseita Alicen tulevaisuuden kannalta on:

”Minun täytyy ottaa selvää mitä maailma on omasta yksinäisyydestäni nähtynä.”

Otsikon osa ”Kapinoivia naisia” on kirjassa esillä kahdella tavalla. Toisaalta Alicen kirjoittamassa kirjassa kaupunkisissien kautta ja RAF:n sissien toiminnan kautta. Toisaalta keskiluokkaisten naisten muodostaman ”Kampaamattomat” ryhmän kautta. Siihen ryhmään myös Alicen äitipuoli on kuulunut ja jatkanut uraan YK:n tehtävissä. Vaikka Alice kunnioittaakin ”Kampaamattomien” ylemmän keskiluokan naisten sitkeyttä osallistua rauhanmarsseille säässä kuin säässä, korostetaan kirjassa myös ylemmän keskiluokan ihmisten mahdollisuutta perääntyä kapinallisuudestaan. Alice asettaakin itselleen kysymyksen:

”Mahdollisuus vetäytyä takaisin, Mutta onko se väärin?

Alicen kirjoittamassa kirjassa ”Sisäoppilaitoksen tyttö”, joka kulkee tekstipätkinä tämän kirjan rinnalla, todetaan vielä selvemmin;

”  Kaltaisillesi on aina ulospääsy. Sen kun tulet lennolla, isä ja äiti, koko perhe odottavat, ja sisäpihan kukoistava puutarha, joka sulkee ulkopuolelle kaupungin. Ja kaiken muun, koko maailman. Sinun elämäsi. Sinun entisen elämäsi,”

Ainakin minulle kirja asetti näin myös kysymyksen todellisesta kapinallisuudesta, sillä niille, joille siitä on apua ei ole paluutietä.

En ole tässä puuttunut paljonkaan kirjan sisältöön joka, Alicen kehityskertomuksen ja hänen kirjoittamansa kirjan sisällön lisäksi, tarjoaa hienon näköalan 70-luvun lopun elämään ja yhteiskunnan rakenteisiin. 70-luvun alun opiskelijaliikehdintä oli hiljenemässä mutta toisaalta RAF:n tyyppisten liikkeiden voimistuminen oli merkkinä epävarmemmasta tulevaisuudesta. Tulevaisuuden näköalat olivat avoimina mikä asettaa vahvoja ennakko-odotuksia kirjasarjan seuraaville osille. Tämä kirja oli nautinnollista luettavaa.

Monika Fagerholmin upea teos ”Eristystila / Kapinoivia naisia” on ensimmäinen osa kolmiosaisesta kirjasarjasta, joka ulottuu 70-luvun lopulta nykyaikaan. Ensimmäinen osa kuvaa kahden vuoden jaksoa 18-vuotiaan Alicen elämästä ja hänen kirjailijauransa alkua 70-luvun lopulla. Kirja kuvaa sitä ympäristöä ja tapahtumia, joista Alice saa virikkeet ja aiheet kirjaansa - eli elämää. Kirja on siten hieno ajankuvaus 70-luvun maailmasta ja ainakin minulle myös nostalgiamatka niiden ajatusten, aatteiden ja kirjallisten teosten pariin, joista elämäni peruspilarit ovat rakentuneet. Kerrassaan hieno ja monitasoinen kirja.

Hanna Weselius: "Pronominit"

 

 

 

 

Hanna Weselius: ”Pronominit”

WSOY 2025

377 sivua

Hanna Weseliuksen kirja ”Pronominit” pääsi aiheellisesti vuoden 2025 Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Minun listallani hän on ehdokkaista ykkönen, vaikka kirjojen taso on tänä vuonna hyvin korkea.

Kirjan ”Pronominit” alkuosassa on kappale, joka minusta heijastaa pitkälti myös kirjan sisältöä, joten lainaan sen tähän:

”Mielikuvat heijastuvat ihmisten silmien ja kaukaisten abstraktioiden väliin. Kaikkialla missä on ihmisiä, ilmassa risteilevät katseet, mielikuvat ja niihin kietoutuneet tunteet. Matkustamo on vaalea, muovinen ja yhdentekevä tila, mutta sen ilma on tiheää ja sakeaa, koska jokainen matkustaja on ottanut kaikki mielikuvansa ja tunteensa mukaan.”

Kertoessaan matkustamon tapahtumista ja ihmisistä Hanna Weselius oikeastaan kertoo meistä kaikista ja uskomattoman hienolla tavalla. Kirjan nimikin oikeastaan heijastaa tuota samaa.  Matkustajat voivat olla pronomineja (minä, sinä…) mutta samalla he kuvaavat kaikkea. Matkustajat ovat pääosin nimettömiä (Pyryä lukuun ottamatta) ja esiintyvät istumapaikkansa tunnuksella tai kuten stuertti, ammattinimikkeellään. Ratkaisu on hieno, kun ihmisten toimintaa ei sidota nimiin, tapahtumat on helpompi yleistää ja yhdistää osaksi elämäämme ja arkeamme.

Kirjaan on rakennettu hiennolla tavalla koko ajan kasvava jännittynyt tunnelma, joka pitää otteessaan niin lentokoneen matkustajia kuin lukijaakin.  Jo tapahtumaympäristö sinällään, ilmassa oleva lentokone, jossa ollaan irrallaan maanpäälisistä turvaverkoista, luo tällaisen tunnelman.  Kirjassa stuertti havainnoillaan pitää hienosti lukijan jännitystä yllä. Miksi myyntikärryn tuotteita on liian vähän? Miksi osa penkeistä on peitetty pressuilla? Miksi matkustamohenkilökunnan lepotilassa on koira ja sinne on pakattu tavaroita huolimattomasti? Miksi lentäjä ei informoi matkustajia? Jännityksen kasvaessa pienetkin asiat saavat suuremman merkityksen. Tällaisessa tilanteessa pienemmätkin tapahtumat tai keskustelunpätkät saavat lukijan ajattelemaan ja yhdistämään asioita laajempiin kokonaisuuksiin. Se on kirjalta kunnioitettava saavutus. Lainaan tähän pätkän kirjasta. Tilanteesta, jossa stuertti on tuonut toisen salamatkustajana mukaan päässeen lapsen taukotilaan.

”…”Ei tämä kaikkein paras paikka ole, mutta”, hän sanoo. ”Siihen vaan”, lääkäri sanoo. Hän laskee lapsen kyljelleen peiton päälle ja alkaa tunnustella tämän kaulavaltimoa. Pulssi löytyy hyvin. Lääkäri ajattelee koko ajan stuertin pakaroita ja lakkaa ajattelemasta niitä vasta riisuessaan lapsen hupparin ja collegehousut ja nähdessään mustelmat….”

Tilanne ja mustelmien näkeminen siirsi minun ajatukseni pakolaislapsien kohtaloon niin lähtömaassa kuin kohdemaasakin. Heidän tulevaisuuteensa tai tulevaisuuden näkymien puutteeseen kuten Gazassa. Samoin matkustamon tapahtumat, keskustelut matkustajien välillä ja Titanic-elokuvan herättämät tuntemukset matkustajissa herättävät lukijan ajattelemaan asioita uudella tavalla.

Kirjan loppupuolella selviää myös mitä pressuilla peitetyillä istuimilla on. Niillä on pahvilaatikoita, jotka sisältävät kunttaa. Kuntta on jo tuon ajan ihmisille harvinaisuutta (elämme siis läheisessä tulevaisuudessa) ja kunttalaatikon saaneiden ihmisten kokemus kuntasta, sen koostumuksesta ja tuoksusta kertoo, kuinka tärkeää luonto meille ihmisille on.

Uudenlaista ajattelua tukee myös kirjan otsikointi. Otsikot on nimetty ihmisten tunneskaalan perusteella. Esim. ”Levottomuus”, Suuttumus”, ”Kauhu”, ”Halveksunta” jne. Ihmisten arjessa ne esiintyvät hyvin eri tavoin ilman että kokija itse sitä aina huomaa. Näitä kannattaa pohtia kirjan kappaleita lukiessa.

Kirjassa on erikseen oma kappale ämpäreistä ja se on totuudenmukaisuudessaan äärettömän hauska. Lisäksi siinä on laajempi tarina Pyrystä. Pyryn täti on perustanut oman somekanavan Pyrylle ja yrittää sitä kautta tavoitta kadoksiin joutunutta Pyry tulee mukaan tarinaan myös lentokoneessa ja hänen kauttaan lukijalle tarjotaan hieno annos valokuvataiteen historiaa ja teoriaa. Tärkeintä on kuitenkin, että kadonnut ja yksinäinen Pyry löytää taas itsensä kuultuaan Pyrykanavasta.

”…”Minä olen Pyry”, Pyry ajattelee ja vakavoituu. Oikeastaan lause kuulostaa mukavalta. Minä löysin hänet etsimässä minua, ja minusta alkoi tuntua taas mahdolliselta olla minä.”

Kirjan viimeinen kappale on ”Epilogi”. Sen alla on suluissa teksti ”(Vapaavalintainen)”. Älkää uskoko kirjailijaa. Kappaleen lukemalla teos saa äärettömän kauniin päätöksen. Lainaan tähän vielä kirjan viimeisen lauseen ja toivon ettei se pilaa keneenkään lukijan nautintoa. Tai ehkä on parempi, että katsotte tämän vasta kirjan luettuanne. On uskomatonta, että kirjailija löytää tällaiset sanat kirjan loppuun:

”Lasket yökkösen pöydälle, otat vedoksen, katsot kuvaa, painat sen sydäntäsi vasten, katsot pimeään.”

Hanna Weseliuksen kirja ”Pronominit” on uskomattoman hieno ja monitahoinen kirja. Kirja pitää niin matkustamossa olevat ihmiset kuin lukijankin koko ajan kasvavan jännityksen vallassa. Pienten asioiden, keskustelujen ja ilmiöiden kautta avautuu lukijalle väyliä uudenlaiseen ajatteluun ja jopa arjen kokemiseen. Äärettömän kauniisti ja lempeästi kirjoitettu kirja. Ehdottomasti Finlandia-palkintoehdokkuutensa ansainnut. Kiitos kirjasta Hanna Weselius.

Minna Rytisalo: "Sylvia"

 

 

 

 

Minna Rytisalo: ”Sylvia”

WSOY 2025

296 sivua

 

Petronellan kukkulat ovat minun ikäluokalleni ja Lapissa käyneille tutut ja jos jotain Lapinmatkoilta tutuille kerrottiin niin se, että nähtiin Petronellan kukkulat. Tosin kovin selvästi erottuvat ne eivät ainakaan kesäaikana enää ole. Mutta sitäkin merkittävämmät. Minusta ne ovat muistomerkki unelmasta, sillä sitähän Petronella oli paikallisille kullankaivajille, aivan samaan tapaan kuin heille oli se suuri kultakimpale, joka olisi seuraavassa hiekkalapiollisessa. Ne ovat muistomerkki myös eräästä elämäntarinasta ja tavallaan tuon tarinan ja nimen toivoisi tuovan mieleen myös sen, miten ihmisten välille voi rakentua kestäviä siltoja avoimuuden ja ymmärtämisen kautta, kun elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se on. Niinpä Minna Rytisalon kirja ”Sylvia” on myös paljon enemmän kuin Sylvia van der Moer:n, Petronella:n tarina. Se on tarina meistä ihmisistä, luonnon suuruudesta ja sen merkityksestä meille, erilaisuudesta ja hyväksikäytöstä, mutta myös ystävyydestä ja toivosta. ”Sylvia” on uskomattoman monitahoinen kirja ja paikoitelleen niin kauniisti kirjoitettu, että ihmisten välisen läheisyyden tuntee ja Lapin maisema ja avaruus avautuu silmien eteen. Kiitos kirjasta Minna Rytisalo.

Kirja alussa on noin sivun mittainen yhteenveto Petronellan elämästä. Se on tärkeä erityisesti niille, jotka eivät hänen elämänsä liittymistä Suomeen tunne. Suomeen liittyvät asiat ovat fiktiivisessä tarinassakin olennaisilta osin oikein.

Meillä ihmisillä on tapana nähdä asiat hyvin yksipuolisesti ja niin Petronellankin tapauksessa. Yleinen mielipide hänestä rakentui pienten huijausten (maksamattomat hotellilaskut) perusteella. Me emme kaiken tämän jälkeen yleensä pysty näkemään ihmistä ennakkoluulojemme takaa. Rytisalon kirja hienous onkin siinä, että hän kuvaa ihmistä aidosti, hänen ajatuksiaan ja kokemuksiaan ja käyttäytymiseen johtaneita syitä. Petronellan tarina kirjassa alkaa sodanjälkeisestä Hollannista, jossa Petronella lähtee kotoaan. Kirjassa hänen vaiheensa ja seikkailunsa kuvataan aina myös hänen itsensä, mutta myös hänen senhetkisen ystävänsä tai hänen ”huijaamakseen” joutuneen ihmisen kautta. Näin kirja tarjoaa meille mielenkiintoisen kirjon ihmisiä ja ihmiskohtaloita sodanjälkeisessä Euroopassa. Petronellan ”huijaukset” ovat vähäisiä, usein vain aterian, joskus vain sämpylän ja kahvin suuruisia. Välttämättömiä sen hetkisen selviämisen kannalta, sillä kuten Petronella itse toteaa, hän ei ole syntynyt pysymään paikallaan, ja sotien jälkeen

”…minä huumaannuin vapaudesta ja siitä, että entisen voi jättää ja lähteä uutta kohti kerta toisensa jälkeen. Se ei ollut aina helppoa. Yksinäinen nainen on epäilyttävä.”

En kerro näistä erilaisista ihmisten kohtaamisista enempää, kukin kohta on oma pieni ja mielenkiintoinen tarinansa. Euroopasta Petronella päätyi Ruotsin kautta Suomeen lähes rahattomana. Kun hän esiintyi lehtinaisena hän pääsi heti Helsingin seurapiireihin ja tunnettujen johtajien ja julkkisten vieraaksi ja lounasseuraksi. Kun häneltä loppuivat rahat eikä hän pystynyt maksamaan hotellilaskuaan asia siirtyi poliisille.  Äskeisistä johtajista ja seuralaisista ei ollut apua. Äkkiä he katosivat ympäriltä tavoittamattomiin. (tämä Petronellan kohtelu oli vähintäänkin hyväksikäyttöä). Petronella pakeni kahden lehtimiehen kanssa Lappiin ja kuultuaan Lemmenjoen kultalöydöistä, hän päätti lähteä sinne. Siitä alkaa Petronellan Lapin seikkailu.

Kuvaus Petronellan taivalluksesta Lemmenjoelle Lapissa työmatkalla olleen geologin seurassa on kirjan vahvinta ja kauneinta antia. Tuo jakso on ennen kaikkea matka ihmismieleen, mutta myös ystävyyden ja toisen ihmisen pyyteettömyyden löytämiseen. Se pakottaa myös, Lapin luonnon kautta, kokemaan oman pienuutensa kaiken avaruuden ja hiljaisuuden keskellä. Jakso on uskomattoman kauniisti kirjoitettu. Parasta Lapin mainosta ilman mainostekstien liioittelua, vaan aitona kanervien tuoksuna ja varpujen ratinana kenkien alla. Lainaan tähän pienen pätkän Petronellan ajatuksia, joissa näkyy luonnon ja ihmismielen vuorovaikutus.

”Pajun lehdet näyttävät vähän salvialta, niiden vihreydessä on mukana harmaata. Sitten tulevat koivut, ne minä jo tunnen ja niiden lajit. Niiden takana väijyvät matalakasvuiset männyt, joita täällä alempana näköjään taas on. Virta on niin tyyni että veden ja maan raja hämärtyy. Puu ja sen kuvajainen ovat saman olennon kaksi puolta. Heinä ja heinän varjo, kuin minä ja minä, minun kaksi nimeäni, minä ennen ja nyt, melkein sama mutta kuitenkin ihan eri, koska tänään minuun on kasvanut uusi kirkkaus, ja se syntyi kun olin rehellinen.”

Petronellan Lapin aika päättyy, kun Suojelupoliisi, joka alkoi kiinnostua hänestä, lopulta hänet tavoittaa. Suojelupoliisin kanslistin Tapio Korhosen tarinaa kirjassa voisi pitää huvittavana esimerkkinä yksitotisen virkamiehen toiminnasta. Kuitenkin kyseessä on kertomus ihmisestä, joka lapsesta saakka alkaneen kiusaamisen ja vähättelyn kautta on tavallaan mukautunut elämään jatkuvassa pelossa ja etsii pälyillen pakotietä ulospäin. Vähäarvoisena juttuna hänelle annettu, passittomana liikkuvan Petronellaan asian selvittäminen on tehtävä, josta hän onnistuu tekemään kärpäsestä härkäsen ja oman pakotiensä. Todelliseksi pakotieksi se ei kuitenkaan muodostu, jos huomaan kirjan loppuosan vihjeitä. Hänkin tarvitsisi enemmän sääliä, ymmärtämistä ja tukea kuin pilkkaa ja vähättelyä.

Kirjan rakenne on hieno, Siinä jaksottelevat Petronellaan elämänvaiheet ja Suojelupoliisin tutkimukset hienolla tavalla ja tekevät lukemisesta helppoa. Petronellaan tarinan lisäksi kirja poikkeaa lopussa nykyaikaan ja kuvaa Lapin massaturismin vaikutuksia siellä asuviin ihmisiin. Noista haitoista selvitäkseen myös he tarvitsevat välillä Lapin luonnon tarjoamaa yksinäisyyttä ja rauhaa.

Minna Rytisalon kirja ”Sylvia” on uskomattoman monitahoinen kirja. Lähtökohtana on tarina Petronellasta, seikkailijaksikin kutsutusta naisesta, jonka oleskelu Lemmenjoella teki niin suuren vaikutuksen, että lähialueen kukkulat tunnetaan nykyään Petronellan kukkuloina. Kirja on kuitenkin paljon enemmän kuin Petronellaan tarina. Se on kirja meistä ihmisistä, erilaisuudesta ja ystävyydestä. Ennen kaikkea se ylistys Lapin luonnolle. Uskomattoman kauniisti kirjoitettu kirja. Kiitos Minna Rytisalo.