Nina Rintala: "Puut taipuvat puoleeni"

 

 

 

 

Nina Rintala: ”Puut taipuvat puoleeni”

Basam Books 2020

81 sivua

 

On valoisa kesäilta. Jalassa uudet suunnistuskengät, kädessä kartta ja kompassi. Luonto tuoksuu ja ääntelee, mutta ympärillä on tyynnyttävä rauha. Olen lähdössä keskelle tuota rauhaa etsimään kahtatoista kiintorastia. Ei osana kilpailua, vaan hankkimaan nautintoa luonnossa liikkumisesta. Nyt matka alkaa. Suunnan otan vain kartasta, kun on tuttu maasto niin kompassia ei vielä tarvita. Siis liikkeelle ja eteenpäin kevyesti juosten.

Se mitä tuolla suunnistusretkellä koen, ehkä osin alitajunnan kautta, on kerrottu täsmällisesti Nina Rintalan runokirjan ”Puut taipuvat puoleeni” ensimmäisessä runossa ”Metsäpolulla”.  Runo on hengästyttävä ja kaunis. Jo sen lukeminen hengästyttää enemmän kuin juokseminen. Ja mikä tärkeintä, se kertoo enemmän kuin mitä arkitajunta juostessa havaitsee. Se kertoo myös nuo alitajunnan havainnot ja vuorovaikutuksen luonnon kanssa. Liitän tähän vain alun tuosta runosta.

 

” Juoksen kapeaa polkua pitkin
en ajattele mitään
kuulen vain kiivaan hengityksen
kuin ulkopuolisen, maatervaa, mesimarjaa
liike on täysin automaattinen
mutkittelevat askeleet
jytisevät mekaanisesti
polvi polkee polulle kysymykset
hakee tutut juurakot
kuopat, kivet, notkot

Harpon eteenpäin
kanervat, varvut
jäkälät, sammalmatto
koivujen välistä tästä näin
makea pehmeärautainen
tuoksu sieraimissa, sakeaa
suopursua ja verta keuhkoissa

…”

Harvoin olen saanut mistään runosta niin henkilökohtaista kokemusta kuin tästä. Ei ole väliä onko runo syntynyt samanlaisesta kokemuksesta, sillä tärkeintä on huomata miten kokonaisvaltaisesti luonto, metsä ja kaikki elollinen meihin vaikuttaa. Emme ehkä huomaa tuota vaikutusta mutta sen huomaamme, kun tuo vaikutus puuttuu. Emme useinkaan tietoisesti osaa analysoida kokemaamme, mutta alitajunta sen kyllä tekee. Se on aidossa vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Ehkäpä jopa osa luonnon kokonaisuutta. Minusta tämä runokirja korostaa juuri tuota vuorovaikutusta. Runokirjan ensimmäisen osan motto:

” metsään voi mennä, vaikka on repaleinen ja rikki,
metsään täytyy mennä, kun on repaleinen ja rikki”

kuvaa erinomaisesti kirjan sisältöä. Tai oikeastaan se on enemmänkin. Se on elämänohje, joka on tärkeämpi kuin uskommekaan.

Kirja korostaa hienosti ihmistä osana luontoa ja joissakin runoissa sulaudutaankin osaksi luontoa. Eräs kirjan hienoimpia kohtia on toteamus:

”…

on kesäyö
jolloin matka ihmisestä puuksi on lyhimmillään

…”

Luulen, että tämä on kokemus, jonka jokainen on saanut ainakin juhannusyönä auringon nousun lähestyessä. Kirjan runoissa tuo kokemus yleistyy ja toivottavasti siirtyy myös lukijan arkiajatteluun.

Kun olin lapsi jouduin koulussa opettelemaan Katekismuksen ulkoa. Tarkoitus oli opettaa yleiset moraalisäännöt toimimiselle ihmisten kanssa. Nyt tuntuu siltä, että olisi tärkeää oppia toimimaan oikein luonnon kanssa, sitä kunnioittaen, ymmärtäen ja arvostaen. Kirja ”Puut taipuvat puoleeni” sisältää ainekset tällaiseen uuteen katekismukseen. Lainaan tähän vain yhden tärkeän kohdan kirjan lopun osasta ”Metsä tanssii”:

”puut viestittävät juurillaan,
lehdillään, väreillään, tuoksuillaan,
ilman sanoja voi kertoa niin paljon,
kunpa uudet ihmiset kuuntelisivat.”

Tämä kohta tuntuu niin tutulta, sillä jo vuosia sitten olen huomannut, että minulla on viestintäyhteys suuren limoviikunani kanssa. Se ilmaisee minulle kasteluntarpeen kellastuneella lehdellään. Yhdellä. Mutta huomauttaa myös samalla tavalla, jos olen jollakin tavalla laiminlyönyt joitakin muita kasveja.

Tämä kirja tuo metsän ja luonnon lähelle, tunnettavaksi ja kosketeltavaksi. Itse haluan aina kokea syksyllä, ensimmäisten hallaöiden jälkeen metsän hiljaisuuden. Keskellä metsää ei kuulu lintujen laulua, lehtipuut ovat paljaita ja kaikesta aistii metsän odottavan tunnelman. Siellä odotetaan talvea ja lepoa. Tuo odotuksen tunne ympäröi ja tarttuu minuunkin. Talvellakin luonnossa kokee hiljaisuuden, mutta se on lepoa, ei odotusta.

Kun aloitin suunnistuksella, lopetan sen myös siihen eli kirjan loppupuolen runoon ”Vastasyntyneet kalliot”.

                         metsän
vastasyntyneet kalliot
sammalesiliinan kiedottuina
juoksu pysähtyy
aika pysähtyy
                         sylissä

Tämä kirja tuo luonnon lähelle ja jopa aistittavaksi. Nina Rintala on järjestänyt runojen kokemista varten retken luontoon ja siellä runot avautuvat vielä selvemmin ja tulevat iholle ja sisälle tajuntaan. Avautuvat ne lukienkin, mutta ottakaa tämä kirja mukaanne metsäretkille tai vaikkapa vain rannalle.  Saatu kokemus on kaiken vaivan arvoinen. Olen itse ollut aikanaan tilaisuudessa ”Runoilijat puussa”, jossa runoilijat tosiaan lukivat runojaan puusta. Sielläkin ympäristön vaikutti olennaisesti runoista saatuun kokemukseen.  ”Puut taipuvat puoleeni” on tärkeä kirja ja ihon alle menevä kokemus. Kiitos kirjasta.

Mervi Koskinen: "Kaupustelija"

 

 

 

Mervi Koskinen: ”Kaupustelija”

Arktinen Banaani 2023

396 sivua

 

Mervi Koskisen  toinen  romaani ”Kaupustelija” on hienosti kirjoitettu kirja, joka vaihtelevien  ja yllättävien  käänteidensä  kautta pitää kyllä  lukijan  otteessaan koko 396 sivun  ajan. Kuinka se  on mahdollista, jos kyse on puhelinmyyjän tarinasta. Kyseessähän on yksi haukutuimmista, aliarvostetuimmista ja huonoimmin kohdelluista ammattiryhmistä. Vaikka puhelinmyynnin erilaiset puoletkin tulevat  kirjassa  esille,  niin meistä ihmisistähän  kirja kertoo. Meidän arjestamme, ongelmistamme ja tavastamme selviytyä elämässä eteenpäin.  Hyvin pitkälle  kirja on ihmisten arjen ja usein myös köyhyyden peittelemätöntä kuvausta niin,  että  kirjoittaja on aina ihmisten puolella. Tai koirien, sillä niilläkin on kirjassa tärkeä osansa. Erityisesti yksinäisyyden tunteen vähentäjinä.

Ehkä tärkein asia kirjassa on kuitenkin ihmisten erilaisuuden ja erilaisten mieltymysten kuvaus, niiden ymmärtäminen  mutta myös rajojen asettaminen omien toiveiden ja periaatteiden mukaisesti. Ja myös kyky toimia tiiminä erilaisuuksista huolimatta.

En paljasta liikaa juonikuvioita mutta kirjan alku on tavallaan avain koko tarinaan. Päähenkilön, yksin asuvan ja nuorena kolarissa lievän aivovamman saaneen Annin koira Onni kuolee.  Vaikka hänellä on kolme koiraa, on Onni ollut se, joka parhaiten on pystynyt karkottamaan yksinäisyyden tunteen. Onnin kuolema laukaisee Annissa psykoosin, jonka  kuvaus on kaikessa järkyttävyydessään aidosti ja, jos niin voi sanoa, hauskasti kuvattu. Hauskasti siksi, että kuvaus osoittaa kuinka päättömiin tekoihin psykoosi voi johtaa. Psykoosin aikana Anni myös vie kirjoittamansa kirjan käsikirjoituksen  kustantajalle.  Tämä on tavallaan toinen tarinaa kuljettava  asia.

Psykoosin jälkeen Anni joutuu lääkehoitoon ja saa myös potkut aiemmasta puhelinmyyjän työstään. Lääkehoito tehoaa ja vähitellen Anni pääsee kiinni normaaliin elämään ja saa uuden työpaikan puhelinmyyjänä, mutta nyt kyse on yritysmyynnistä, joka on puhelinmyyjien osalta luksusta. Puhelinmyynnin ja siihen kuuluvan työyhteisön erilaisten henkilöiden, niin myyjien  kuin johtajienkin kuvaus on aitoa ja ristiriidoista huolimatta ymmärtävää. Minulla ainakin avautuivat silmät ymmärtämään sen, ettei  puhelinmyyntiä ja sitä tekeviä ihmisiä saa samaistaa. Puhelinmyyntiä tekevät usein ihmiset, joilla jonkin syyn takia, esim. Annilla lievä aivovamma, ei ole mahdollisuutta muuhun. Puhelinmyyntiin liittyvä härskiys, virheelliset väittämät ja ostajien ja myös myyjien manipulointi ovat kiinni  yrityksen toimintakulttuurista.

Erilaisten ihmistyyppien ja heidän käyttäytymisensä kuvaus  on kirjan rikkainta antia.  Tapaamme niin perheväkivaltaa kokevan Saijan, mielistelevän pyrkyri Sailan  kuin seksiaddiktiosta kärsivän Tuuren ja eduskelpoista naisystävää etsivän ja köyhyyttä ylenkatsovan tehtaanjohtajan, monien muiden ohella.  Nämä ovat aivan samoja tyyppejä, joita tapaamme omassa arjessammekin. Osaammeko suhtautua heihin samalla tavalla ymmärtäen ja tukien,  kuin kirjan Anni.  Annin ja Tuuren seksi- ja seurustelusuhde on hienosti, hauskasti ja osin myös järkyttävästi kuvattu. Tuuren addiktioista riippumatta suhde  auttaa Annia vapautumaan estoistaan ja kosketusten puutteen aiheuttamista  henkisistä ja fyysisistä ongelmista. Se auttaa häntä eheytymään. Vaikka suhteesta ei loppujen  lopuksi  tule mitään, myös sen loppuminen  on lopulta vapauttava kokemus.

Kirjan lopussa, osin huijaamalla ja taloudellisella kiristämisellä ylläpidetyt, kulissit sortuvat  mutta erilaisuuksista yhteen kasvanut myyntitiimi jatkaa eteenpäin.

Kirjan viimeinen lause on uskomattoman  nerokas. Älkää luntatko sitä etukäteen, vaan antakaa rauhassa tulla  vastaan.

Mervi Koskisen kirja ”Kaupustelija” on hienosti ja kiinnostavasti kirjoitettu. Vaikka kirjan lähtökohtana onkin puhelinmyynnin todellisuus, se on kuitenkin paljon enemmän. Meistä ihmisistä, arjestamme ja  elämästämme se  kertoo. Yksinäisyydestä, peloista ja arjen ongelmista.  Peittelemättä mutta ymmärtäen ja myös eteenpäin katsoen. Minulle kirja avasi myös uuden näkökulman puhelinmyyntiin ja sitä tekeviin ihmisiin. Näihin haukuttuihin, vähäteltyihin ja luurilla korvaan lyötäviin. Kuitenkaan ei heidänkään suunsa tuohesta ole tai mieltä panssaroitu. Tärkeä ja hyvä kirja, joka antaa paljon enemmän kuin nimi antaisi odottaa. Kiitos kirjasta.

Jani Saxell: "Uuden ihmisen kaupunki"

 

 

 

Jani Saxell: ”Uuden ihmisen kaupunki”

WSOY 2023

557 sivua

Itsenäinen jatko-osa teokselle ”Helsinki underground” (WSOY 2020)

 

Hetken  jännitti, yltääkö ”Uuden ihmisen kaupunki” samaan maagiseen  tunnelmaan  kuin edellinen  teos ”Helsinki underground”. Huoli  oli turha. Tämä on sille  arvoisensa  jatko  ja  paikoin, esim. Vernan seikkailu pitkässä  jaksossa 1920-luvun Helsingissä, kerrassaan uskomattoman hieno. Aivan samanlainen  on kirjan  lopun historiallinen  kavalkadi Suomenlinnasta. Kirjan  takakannessa  kerrotaan,  että  kirja  on itsenäinen  jatko-osa. Mutta niinhän aina  sanotaan. Paljon enemmän saa tietysti irti  lukemalla teokset järjestyksessä  vaikka, kiitos  tekijälle, kirjassa ajoittain palataan aiempiin tapahtumiin  ja  kirjan  lopussa  on asioita  selkeyttävä tapahtuma-, käsite-  ja  henkilöluettelo. Monelle saattaa  luettelossa oleva käsite ”Kokko” olla  outo, vaikka  minun nuoruudessani  niitä säännöllisesti  lenteli  ilmassa, jos äidin varoituksiin seikkailuretkille  lähdettäessä on uskomista  ja  tietysti  niihin on. Hienoa, että nuoriso oppii taas tunnistamaan tuon pelottavan olion.

Vältän juonipaljastuksia  mahdollisimman  paljon,  sillä  kirja  on niin moniulotteinen  ja mielikuvituksellinen, että siitä  nauttiminen  on jätettävä lukijalle. Käytin termiä  mielikuvituksellinen  ja sitä  kirja  todella  on,  jopa niin  paljon, että  välttämättä  siitä  löytää yhteyksiä sekä nykyhetken  todellisuuteen, että tulevaisuuden  näköaloihin.

Kirjan lähtökohtana  on kuitenkin se, että ns. vanhauskoisten  ryhmittymä, tukenaan uuslinkolalainen äärisiipi ja Suonsilmäjumalan liittolaiset,  on  vallannut Helsingin  ja muuttaa sitä ”Uuden ihmisen kaupungiksi”, joka olisi itsenäisten kyläyhteisöjen  verkosto. Toimintaa  johtaa Suuren Kotiinpaluun Keskusneuvosto (SKK). Sitä  miten  tavoite on onnistunut  kuvaa  kirjassa hyvin vanhan Ilmin toteamus:

” -  Jaahah, nyt on aikakirjat lopullisesti sekaisin … ja pelastaakseen luonto niiden piti mennä tuhoamaan luonto. Ilmi on lopulta mutissut.”

Todellisuudessa kaupunki on osittain rauniona, sähkötön, lämmötön ja terrorin alla.  Vain SKK:n tiedotuksia on tarjolla. Vastarinnan  keskushenkilöinä ovat Kilpineidot: Verna, Paloma ja Emppu  sekä Rantapuiston taistelurotat: Aki, Davud ja Trenton. Miten ja keiden tuella vanhauskoisten ja Suonsilmäjumalan eteneminen  voidaan pysäyttää on tuon vastarintaryhmittymän perusongelma. Tämä uusien  voimien  kokoaminen, eri  todellisuuksista ja aikatasoilta on kirjan olennaista sisältöä.

Minusta vanhauskoisten  vallankumouksen perustotuudet  ovat  niitä  klassillisia eli   kuinka ihanteet  karkaavat  käsistä ja äärimmäiset  näkemykset  ja  toimintamuodot saavat  vallan, joka  kuitenkin  pysyy vallassa aina  vain väkivaltaisemmin keinon. Toinen  perustotuus  on se, että vallankumous syö  omat  lapsensa. Tämä  toteamushan  on erään Ranskan vallankumouksen johtajan, giljotiinille  päätyneen, Pierre Vergniaud:n.  Totuudet ilmenevät eri tapauksissa  aikansa mukaisella tavalla  mutta perusasiat  pysyvät.

Kirjan alussa Verna  joutuu pakenemaan 1920-luvulle. Siitä alkaa ehkäpä kirjan hienoin jakso.  Historialliset  perustyöt on tehty tarkasti ja jaksossa  esiintyvät niin Maria Åkerblom, Algoth Niska kuin Urho Kekkonenkin. Vaikka perustyöt on tehty tarkasti, niin ei  tätä ihan historiankirjoituksena  kannata  lukea,  vaikka  ajan henki, arjen todellisuus, tunnelmat ja  tuoksutkin on kuvattu  paremmin  kuin  historiankirjoissa.

Samanlainen  lukukokemus  on myös Suomenlinnan  historiasta  kertova  jakso. Siinä  historia  ei rajoitu tiettyyn aikakauteen, vaan Suomenlinnan  pidempään historiaan. Historia tulee pitkälti henkilöiden ja henkilöiden elämäntarinoiden  kautta, joka tekee  siitä  elävämpää ja kirjasta luettavampaa. Ja jotenkin tuntuu, että kirjoittaja on aina tarinoissa  ihmisten puolella.  Näidenkin jaksojen  lukemisen jälkeen sai vallankumouksen  junaillut SKK  kirjan lukijasta  yhden  uuden  ja sitkeän vastustajan.

Tämä on hieno ja monitahoinen kirja. Tarina ulottuu oikeastaan 1000-luvun varispojasta ja suomalaisesta mytologiasta aina  vuoteen 2048. Kuitenkin tuntuu, että eläisimme kirjan kautta tätä  hetkeä ja tämänhetkisten  ongelmiemme  aikaa. Se on saanut  runsaasti vaikutteita mm. Ukrainan sodasta. Kirja on avoin erilaisille näkökulmille,  mutta ei epäinhimillisyydelle. Kuvaavaa sille miten mieli pidetään avoimena on Vernan jumaluus, sen keskeinen hahmo on Jeesbuddhallah.  Kirjan selityksien mukaan se: ”..Omaa piirteitä David Bowien Ziggy Stardustista, Majuri Tomista ja muista androgyynin psykedeelisistä hahmoista. Samoin runoilijoista ja muusikoista. Edith Södergranin, Björkin ja Patti Smithin tapaan…”. Olennaista on, että se on tämänpuolisen elämän ja ihmisten puolella.

Kiinnostavaa on myös, miten kirjassa eri aikakausina olevia ilmiöitä tai taidetta yhdistetään meidän nykyiseen tai elämässämme kokemaamme musiikkiin tai taiteeseen. Mukana on myös kirjan aiheeseen liittyviä runoja. Se on kerrassaan hieno oivallus. Runojen ja muunkin taiteen kautta pystytään kuvaamaan ilmiöitä ja mahdollisuuksia, jotka  ovat meidän arkikokemuksemme  ulkopuolella  ja sitähän tämä kirja myös kokonaisuudessaan  tekee.

Kirjan loppuosassa aletaan lähestyä muinaista Bjarmiaa, jonne SKK haluaa ulottaa  vaikutuksensa  luoda mahdollisesti vanhan mahtivaltion  uudelleen  ja Verna ystävineen palaa 1920-luvulta ja  suoraan vankeuteen. SKK:n sotakolonnit  ovat  jo Kainuun korkeudella.  Tässä vaiheess lukijalle   jää hienon lukukokemuksen  lisäksi  mieleen  odotus,  miten tästä eteenpäin. Kirjailijaa  haluaisi kannustaa jatkoon Irwin Goodmanin laulun sanoilla:

”…

Ei tippa tapa

ja ämpäriin ei huku

Kun on alkuun päästy

niin antaa mennä vaan

…”

”Uuden  ihmisen kaupunki” muodostaa ”Helsinki undergroudin”  kanssa  mahtavan historiallis-utopistis-dystooppisen kokonaisuuden. Sen  voima ja heikkous  on sen  laajuudessa, mutta vaikka sen monet  ulottuvuudet ja avoimuus erilaisille  näkemyksille  tekeekin siitä hidaslukuisen, en mitään antaisi  pois.

Kiitos hienosta kirjasta, tietopaketista ja lukunautinnosta.